Pakettimatkalle kotimaahan, kyllä kiitos

Mä olen nainen joka rakastaa pakettimatkoja. Lapsuuteni mummolassa suurin hupi oli selata eri matkatoimistojen matkaoppaita ja haaveilla minne matkustaisi, jos voittaisi lotossa. Olen käynyt turrematkoilla ympäri Euroooppaa, Aasiassa ja Etelä-Amerikassakin. Istunut opastetuilla retkillä ja seurannut värikästä sateenvarjoa paahteisilla raunioilla. Olen kääntynyt oppaiden puoleen lasten sairastuessa ja tilanteessa, jossa hotellihuoneessa ei ollut yhtään sellaista ikkunaa, josta olisi nähnyt ulos.

Työssäni mietin koko ajan mitä kukakin tekee, kuka on töissä, kenellä on lääkäri, onko tilaukset hoidettu, toimivatko aikataulut, päätän pienistä ja isoista asioista. Lomalla rakastan sitä, että välillä suurin ongelma on se, että uidaanko rannalla vai altaalla ja missä sitä syötäisiin. Olen toki tehnyt reppumatkailua ja omatoimilomia, mutta välillä kaipaan lomaa kaikesta päätöksen teosta ja säätämisestä ja silloin maksan siitä, että matkatoimisto tekee osan siitä puolestani. Minulla ei myöskään ole koskaan ollut tarve nähdä asioita, joita kukaan muu länkkäri ei olisi koskaan nähnyt tai olla matkailuni suhteen jotenkin omaperäinen tai persoonallinen. Olen aina ajatellut, että pientä vaivaa näkemällä on mahdollisuus kokea jotakin aitoa myös melko perinteisten turistikohteiden läheisyydessä. Uskon, että kestävä matkailu on avainasemassa, eikä Suomesta nyt vaan ole millään mittapuulla kovin ekologista lähteä etsimään niitä maailman kolkkia, missä turismia ei vielä ole. Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että tieten tahtoen hakeutuisin suomibaareihin syömään lihapullia, vaan sitä, että yritän löytää itselleni sopivia kompromisseja lomakohteiden suhteen.

Olen elämässäni lentänyt suhteellisen paljon. Työni on sen kaltaista, että lomaillakseen on pakko lähteä pois kotoa. Ja helpoin vaihtoehto on pakata kimpsut ja kampsut ja suunnata etelän lämpöön. Ilmastoherätyksen myötä olen kuitenkin havahtunut etsimään vaihtoehtoja perinteisille etelän lomille. En haluaisi lentää, mutta haluaisin silti lomaltani helppoutta, uusia kokemuksia ja paikallista eksotiikkaa.

Haluaisin pakettimatkalle Keski-Suomeen

Tai ihan mihin tahansa kotimaan kohteeseen. Kaipaisin hyvää ruokaa, koko perheelle soveltuvia aktiviteetteja ja tunnelmallisen majoituksen. Minusta olisi mielenkiintoista tutustua paikalliseen kulttuuriin ja historiaan, kenties opetella kalakukon valmistusta perinteisin menetelmin tai saunoa aidossa savusaunassa. Kuka yhdistäisi pakettimatkaamme myös retken paikalliseen luontoon? Mikä sivusto suosittelisi kohteita sen mukaan mistä on kiinnostunut, luonto, kulttuuri, shoppailu vai ruoka? Tarjoaisi persoonallisia majoituskohteita ja vinkkaisi mitä nähtävää ja koettavaa lähistöltä löytyy. Pakettimatkaaja voisi valita hakuehtoihin myös sen, onko käytössä oma auto, julkiset liikennevälineet vai peräti vuokra-auto. Sivustolla olisi suomen kartta, josta aukeaisi erilaisia matkavaihtoehtoja.

Rantaloma Yyteriin! Gurmee kävely Turun keskustassa! Koe Itä-Suomen vaarat! Talviurheilua Rukalla! Turisti valitsisi itselleen sopivimman vaihtoehdon ja omatoimisuuden asteen. Joku toimittaisi valmiin rungon lomalle, josta voisi valita itselleen sopivia aktiviteetteja. Maanantaisin karjalanpiirakka koulu ja keskiviikkoisin vaaravaellus. Lauantaina pääsisi lypsämään kyyttöjä. Tai kokeilemaan leipäjuuston tekemistä. Haluaisin, että karttaan olisi merkitty parhaat pysähdyspaikat, paras kermainen kalakeitto ja salainen uimaranta.

Olisi mahtavaa jos Hassen siivellä löytäisi uusia kiinnostavia kotimaankohteita jopa keskellä harmainta marraskuuta. Firman slougani voisi olla: Vaihda rannat räntään – Kaamos matkat löytää helmiä harmaasta.

Askartelu burnout ja miten selvisin siitä

Olin aikeissa kirjoittaa tänne blogiin askartelusta aikuisten harrastuksena, mutta päädyinkin kirjoittamaan luovan harrastuksen aiheuttamasta burnoutista, koska minulta aina säännöllisesti kysellään askarteluideoita ja ihmetellään minne askartelu jäi.

Olin vuosia intohimoinen askartelun harrastaja. Kokeilin kaikkea huovutuksesta kankaanpainantaan ja emaloimiseen. Paperi on kuitenkin aina ollut itselleni tärkein materiaali. Olen opiskellut askartelun ohajusta ja erilaisia tekniikoita ammattikorkeakoulutasolla, joten voin hyvällä omalla tunnolla sanoa oleeni ammattiaskartelija. Ohjasin työkseni kehitysvammaisille kädentaitoja ja harrastin ammattimaisesti. Pidin yllä askartelublogia, kurssitin ihmisiä ympäri suomea, tein askartelumalleja eri yrityksille, kuten Ihana -lehdelle ja edesmenneelle Tiimarille. Olen päätoimittanut askartelulehteä ja kirjoittanut askartelukirjan. Olen järjestänyt askartelutapahtumia, joissa on käynyt ulkomaalaisia opettajia, sekä matkustanut oppiin sekä Euroopassa, että Amerikkaan asti. Olen oikeastaan aika ylpeä askartelusaavutuksistani.

Askartelu oli elämässäni pitkään kaikessa mukana. Askartelin aina vähän, joskus enemmän. Se oli henkireikä ja tapa ilmaista itseään. Kaikki kuitenkin loppui kuin seinään. Pariin vuoteen en oikeastaan ole koskenut askartelutarvikkeisiin. Ison osan olen lahjoittanut pois, lasten kouluihin etupäässä. Tallella ovat enää itselleni jollakin tasolla tärkeimmät tarvikkeet. Kahteen vuoteen en ole tehnyt juuri mitään käsilläni.

 

Ihanat Albumit -kirja on oikeastaan viimeinen mitä tein. Se oli minulle itselleni iso juttu, jonka eteen näin paljon vaivaa ja lopputulokseen olin tyytyväinen. Yhdistin kirjaan perinteisiä askarteluideoita ja opinnäytetyössäni löytämiäni oivalluksia askartelun merkityksistä. Ajattelen edelleen, että luovan tekemisen yhdistäminen omaelämänkerrallisiin kuviin, tarjoaa mahdollisuuden todella mielenkiintoiseen terapeuttiseen työskentelyyn. Jostain syystä en kuitenkaan osannut kunnolla iloita ja olla ylpeä saavutuksestani. Kirja ei ollut mikään myyntimenestys ja vaikka en alun alkujaan sellaista edes lähtenyt tekemään, niin silti tuntui kuin se olisi jollakin tavalla vähän hävettävää tai ainakin jonkin sortin epäonnistuminen.

Kirjaa ennen olin ollut puuhanaisena ja päätoimittajana kotimaisessa Paperilla -lehdessä, joka oli ensimmäinen kotimainen paperiaskartelulehti. Paperilla keräsi yhteen taitavia kotimaisia tekijöitä ja tarjosi mielenkiintoisen kattauksen paperiaskartelua. Lehteä tehtiin pääasiassa vapaaehtoisvoimin ja se oli koko elinkaarensa ajan tappiollinen. Muuta pääomaahan se kerrytti valtavasti, mutta vuodessa huomattiin, ettei lehteä kannattanut jatkaa.

Samoihin aikoihin kävin myös alan suurimmilla messuilla ihmettelemässä Amerikan meininkejä. Reissu oli antoisa, mutta näytti myös bisneksen raadollisen puolen. Koin, että siinä missä suuryritykset käärivät hillot, taistelivat lahjakkaat artistit keskenään siitä, kuka saa ilmaiseksi tehdä töitä kenellekin. Upeasta reissusta huolimatta jäin ehkä liikaa märehtimään alan ongelmakohtia.


Vaikka askartelu oli ollut minulle luovaa toimintaa, itsensä ilmaisua, hauskaa ja rentoa. Tuntui, että siitä katosi ilo. Uusia tekniikoita ja tapoja oli pakko tuottaa nopealla tahdilla. Uusia tuotteita tulee markkinoille valtavaa tahtia ja koin painetta kokeilla niitä, vaikka oikeasti olen hyvin uskollinen tietyille hyväksi havaitsemilleni tuotteille. Askartelutarvikkeita kertyi valtavat määrät, koska bloggajana, lehden tekijänä ja askarteluaktiivina sain niitä valtavia määriä kokeiltavaksi. Uusia mallistoja, värejä ja tuotteita tulee askartelumaailmassa nopealla sykkeellä. Ja jos haluat pysyä niin sanotusti muodin huipulla, niin vuoden vanhoja tarvikkeita tuli harvakseltaan käytettyä. Loputtomaan tarvike tulvaan hukkui luovuus. Vaadin itseltäni liikaa ja koin jatkuvaa riittämättömyyttä.

Näin jälkikäteen tarkastellessa on helppoa nähdä myös lehden ja kirjan vaikutus. Vaikka kumpikin projekti oli omalla tavallaan hieno ja antoisa, veivät ne silti entistä enemmän pois sitä askartelun riemua, missä menestystä ei mitata rahalla. Kun vuodattaa koko osaamisensa ja luovuutensa johonkin, mitä kukaan ei osta, on vaikeaa erottaa se siitä kuinka hyvä on. Salakavalasti alkaa määrittämään omaa luovuuttaan sen kautta, kuinka moni ihminen on valmis maksamaan siitä. Tai sen kautta kuinka omaperäinen on. Huomaamattani aloin elää juuri päin vastoin kuin opetin. Tärkeintä on tekeminen! 

Marraskuussa olin kaksi viikkoa sairaslomalla ja tänä aikana minulle syttyi pitkästä aikaa halu tehdä jotakin luovaa omilla käsilläni. Kaivoin esille maalit ja muutamia leimasimia ja muita tarvikkeita ja aloin pitkästä aikaa askarrella. Osa maaleista oli kuivunut, kaikkia tarvikkeita en löytänyt, rutiinit olivat kadoksissa ja tekniikat haparoivia. Mutta luovuuden ilo oli palannut. En enää tiedä mikä on muotia, mikä on tämän joulun hitti, enkä sitä onko joku toinen tehnyt juuri samanlaisia joulukortteja omalla tahollaan. Sotkin kädet maalissa menemään, ajantaju katosi ja luova flow vei mukanaan. En miettinyt mitään enkä ketään. Tein vain, koska se oli mahtavaa!

Vaikka skräppäys on se mistä olen aina pitänyt kaikkein eniten, lähdin liikkeelle korteista. Skräppäyksen aloittaminen tuntuu vielä hieman vaikealta, ehkä siksi, että se on ollut ns. leipälajini ja odotukset sen suhteen ovat korkeammalla. Olen päättänyt antaa askartelulle aikaa. En aio pakottaa itseäni kokeilemaan mitään, ostamaan mitään enkä tuottamaan yhtään valmista projektia. Voi olla, ettei joulukorttien jälkeen ei synny mitään muuta ja se on hyvä niin.

Joulukauden avajaiset!

Se on kuulkaa nyt niin, että joulu on irti! Mä olen jouluihminen, eikä mua haittaa yhtään ruveta fiilistelemään joulua jo marraskuussa. On vuoden pimein aika, miksei siitä ottaisi kaikkea iloa irti?! Jouluvalot, kiitos kyllä! Ekat piparit ja joulutortut on jo leivottu, totta kai! Ensimmäiset glögitkin on juotu. Joululaulut meillä eivät vielä soi (koska mies ei anna, jouluradiohan on jo aloittanut!), eikä joulukoristeitakaan näy, mutta joulufiilis hiipii kotiin pikkuhiljaa. Ensin makuina ja tuoksuina, ja pikku hiljaa sitten myös sisustukseen. Minusta marraskuu on jo oivaa aikaa joulureseptien testailuun.

Monet jouluisiksi mielletyt mausteet, kuten kaneli, inkivääri, neilikka, pomeranssi, tähtianis ja kardemumma sopivat leipomisen ja glögin lisäksi myös itämaisiin ruokiin. Esimerkiksi tähän nyhtökaura bulguriin voisi lisätä kardemumman kanssa villimmänkin jouluisen mausteseoksen. Tai kokeile jouluruokaa meksikolaisella twistillä!

Jos haluat inspiroitua joulusta, niin kannattaa ehdottomasti kurkata mun joulusivu, johon olen koonnut kaiken jouluaiheisen täällä blogissa.

Viisi vinkkiä marraskuun fiilistelyyn:

Tässä muutamia omia suosikkejani jouluun virittäytymisen kannalta:

  1. Piparit tuoksuvat hyviltä, niiden leipominen on hauskaa ja ne istuvat hyvin marraskuiselle juustolautaselle sinihomejuuston seuraksi. Lue ohje täältä.
  2. Havukoriste ovessa on kaunis, muttei yhtään liian jouluinen. Ja mikä parasta, sen tekemisessa onnistuu jokainen tumpelo. Lue ohje täältä.
  3. Ihanat briejuusto crostinit sopivat marraskuun pimeisiin iltoihin! Helppoja tehdä, maku on takuuvarmasti hyvä! Ohje täällä.
  4. Rosmariinin ja karpalon makuisen skonssit toimii aina! Ohje täällä.
  5. Itse tehdyt karkit ilahduttavat viemisinä jo ennen joulua. Jos siis jotain jää viemisiksi. Lue ohje täältä.

Ihanaa joulualoitusta kaikille jouluihmisille!

PS. Olen muutamana vuonna pitänyt blogissani joulukalenteria, johon lukijat ovat osallistuneet jakamalla omia jouluisia reseptejään tai askarteluideoita. Tänä vuonna on taas joulukalenterin aika, mutta vähän erilaisella teemalla. Olen ilokseni saanut mukaan muutamia kotimaisia yrityksiä, joiden ihania tuotteita pääsen arpomaan teille lukijoille. Luvassa on siis reseptien ja muiden jouluisten ideoiden lisäksi joululahjavinkkejä! Kannattaa siis pistää joulukalenteri seurantaan.

 

Yllätysvieraat, uhka vai mahdollisuus?

Kävin eilen yllätysvierailulla ja kaikki selvisivät kokemuksesta hengissä.

Lapsuudessani perheemme asui joitakin vuosia Itä-Suomessa. Muistan kun viikonloppuna saatoimme lähteä koko perhe ajelemaan naapurikylään kahville, ilman sen kummempaa ilmoitusta, että olimme tulossa. Matkaa saattoi olla viitisen kymmentä kilsaa suuntaansa, mutta niin vain luotettiin siihen, että ystävät olivat kotosalla. Tai toisaalta, jos eivät olleet, niin sitten ajeltiin takaisin. Eikä siinä sen kummempaa.

En muista milloin kyläileminen loppui, mutta se on varmaa, ettei kukaan enää ilmesty oven taakse ilmoittamatta. Kuka edes muistaa, koska olisi viimeksi saanut vieraita ilman erillistä etukäteisilmoitusta?  Ajatus toisten ihmisten rauhan häiritsemisestä tuntuu tunkeilevalta ja jollakin tapaa jopa yksityisyyden loukkaamiselta. Toisaalta vaatimus ennakolta sopimisesta ja suunnitelmallisuudesta on vähentänyt kyläilyä huomattavasti. Samalla odotukset ovat kasvaneet. Kun kerrankin on saatu kalenterit täsmäämään ja tapaaminen sovittua, niin alkaa siivoaminen, ruuanlaitto, sisustaminen ja täydellisen hyggeilyn lavastaminen.

Mietitään ruokia ja viinejä, hävitetään pöydille kertyneitä kasoja, siivotaan vessoja ja kaivellaan kaapista kynttilöitä pöydille. Yritetään saada kämppä näyttämään harkitun huolettomasti asutetulta. Sellaiselta, jossa aikakauslehti lojuu leppoisasti villaisen torkkupeiton päällä ja yksittäinen eukalyptuksen oksa koristaa muuten tyhjää lipaston päällistä. Ennalta suunniteltu vierailu antaa meille mahdollisuuden valita millaisen kuvan itsestämme ja kodistamme annamme.

Tämä kuva on lavastettu.

Yllättäin saapuvat vieraat vievät meiltä valinnan mahdollisuuden. Kotimme on rehellisyydessään melko raadollinen, mutta siinä on mielestäni myös mahdollisuuden siemen. Kun yllätysvieraat paukkaavat kotiin, jossa eilisen aamun leivän murut vielä koristavat pöytää ja kesken jääneet käsityöt peittävät olohuoneen lattiaa, isäntäparin käyskennellessä yöpuvuissa vielä pitkälti puolen päivän jälkeen, niin siinä on kuulkaa jotain lohdullista. Sellaista voimaa antavaa armeliaisuutta, että tätä se elämä ihan oikeasti on joka kodissa. Tarjottavaksi riittää pelkkä musta kahvi ja voidan aidosti keskittyä kuulumisten vaihtoon. Keneltäkään ei voi vaatia mitään.

Luin jostain lehdestä vähän aikaa sitten jutun siitä, miten sosiaalinen media muokkaa kuvaamme siitä, millaista elämää ihmiset ihan oikeasti viettävät. Ja se on totta. Sillä siinä missä itse sosiaalisen median superkuluttajana tiedän, että sinne ladatut kuvat ovat vain pieni ripaus todellisuutta, sorrun silti itse ajattelemaan, että kaikilla muilla on aina siistiä ja viimeisen päälle mietittyä. Tätä samaa kuvaa tukevat ne ennalta sovitut vierailut, missä isäntä panee parastaan ja vierailla on päällä pikkuisen parempaa seppälää. Ja kaikki kilvan vakuuttelevat miten vähäeleisesti kokonaisuus on syntynyt.

Sen voin sanoa, että kun itse pöllähdin ystävien lue yllätyskahveille, sain epäuskoisen vastaanoton. Että ihan todellako tulit siihen, yks kaks yllättäin. Sen jälkeen juotiin kahvit mustana, juteltiin kuulumiset ja jatkettiin matkaa. Se oli välitöntä, helppoa ja virkistävää. Olen kiitollinen, että sain kurkistaa siihen ihan tavalliseen arkeen, jossa pyykkikone hurisee ja tiskit kertyvät. Koska niin ne kertyvät meilläkin, poikkea vaikka kahvilla.

 

Spelttileipä hapanjuuresta

Spelttileipä hapanjuuresta on parasta mitä olen vähään aikaan tehnyt. Olen rakastunut spelttiin. Ja hapanjuuri leivontaan. En ole mikään mestari leipuri, mutta hapanjuurella on helppo onnistua. Kun syyskuussa hankin Leipävallankumous kirjan, en todellakaan tiennyt mihin se johtaisi. Tein kirjan ohjeilla ensin juuren ja sen jälkeen olen leiponut lähes kaiken perheemme syömän leivän. Muutaman päivän sairaalassa olo sekoitti rytmiäni ja perhe joutui ostoleivälle, mutta noin muuten on syöty taivaallisen hyvää hapanjuuri leipää.

Spelttileipä hapanjuuresta | hapanjuuri | juurileivonta | hapanleipä

 

Mä en todellakaan ole mikään mestarileipuri, enkä täysin ymmärrä miksi leivästä tulee niin hyvää kuin siitä tulee. Toisaalta en osaa myöskään ratkaista eteentulevia ongelmia, enkä pysty hallitsemaan leivontaprosessia. Leipäni syntyvät suurelta osin hyvän juuren ja suotuisten tuulten siivittämänä. Joskus leivät repeävät todella kauniisti, joskus eivät. Enkä tiedä miksi.

Ohjeina käytän hankkimani kirjan reseptejä, käytän vaakaa, mutta teen silti jotain erilailla, sillä facebookin hapanjuurileipurit ryhmässä puhutaan koko ajan jämä juuresta, jota minulle ei käytännössä ole jäänyt. Muutamia kertoja olen tosin kaatanut juurta kompostiin, mutta useimmiten kaikki juuri kuluu leipään ja osan jätän tottakai talteen.

Parasta tässä prosessissa on ollut se, että aina on tuoretta, hyvää leipää talossa. Silloinkin kun leipä ei ulkoisesti ole kaikkein onnistunein, on maku taatusti hyvä. Toinen hyvä puoli tässä itse leivotussa leivässä on se, että tietää tasan tarkkaan mitä leivässä on. Joka ainoa leipä syntyy jauhoista, vedestä ja suolasta. Muuta ei tarvita. Kolmanneksi leipää tulee syötyä vähemmän kuin ennen. Vaikka leipä on hyvää, se on myös täyttävää ja maistuu parhaalta sellaisenaan, ilman valtavaa määrää päällysteitä.

Koen myös, että perhe on tyytyväinen. Leipäni saavat kehuja niiltä perheenjäseniltä, jotka muutenkin kommunikoivat sanoittamalla asioita. Murahtelijat murahtelevat, mutta leivät häviävät parempiin suihin. Spelttileipä hapanjuuresta ei kuvausten jälkeen kauaa pöydällä happamoitunut. Ja se jos mikä, on hyvää palautetta.

Spelttileipä hapanjuuresta | hapanjuuri | juurileivonta | hapanleipä

Spelttileipä hapanjuuresta

Taikinasta tulee 2 leipää.
160 g juurta
540 g haaleaa vettä
800 g spelttijauhoja
18 g suolaa

Sekoita juuri, vesi ja jauhot. Anna tekeytyä noin tunti. Lisää suola ja taittele taikinaa kunnes se on kimmoisaa. Kohota taikinaa 3-4 tuntia, kunnes se on kohonnut noin 30%. Taikinaa kannattaa taitella niin monta kertaa kuin mahdollista, kuitenkin niin, että taitteluiden välissä taikina saa levätä vähintään 20 minuuttia. Katso video taittelusta täältä.

Tee leivälle kaksinkertainen muotoilu. Katso esimuotoilu video täältä. Jokainen tekee muotoilut vähän eri tyylillä, mutta lopputulos vähän mozzarella palloa muistuttava. Lopullinen muotoilu tehdään, kun leipä on levännyt pöydällä puolisen tuntia ja kimmoisuus on antanut periksi. Katso video muotoilusta täältä.

Kohota leipää jääkaapissa yön yli. Lämmitä uuni 250 asteeseen, laita pelti uuniin lämpenemään. Viillä leivät ennen uuniin laittamista, mitä vähemmän leipäsi ovat kohonneet, sitä syvemmät viillot. Laita uunin pohjalle kiehuvaa vettä metalliseen vuokaan juuri ennen kuin laitat leivät uuniin. Paista leipiä 250 asteessa 20 minuuttia, laske lämpö 220 asteeseen ja paista vielä toiset 20 minuuttia. Anna jäähtyä ja nauti.

Täältä löytyi muuten paljon mielenkiintoista tietoa speltin historiasta.

Spelttileipä hapanjuuresta | hapanjuuri | juurileivonta | hapanleipä

Voihan vanhemmuus

Vanhemmuus on kamalan vaikeaa. Ja pahinta siinä on se, että kokemus ei tunnu tekevän siitä yhtään helpompaa. Sanotaan, että jonkin taidon opetteluun tarvitaan 10 000 tuntia laadukasta harjoittelua ja sitten on huipulla. Laskin, että minulla on takana yli 20 000 tuntia vanhemmuuden opettelua, sellaisella kaavalla, että olisin harjoittanut koko äitiyteni ajan 4 tuntia päivässä laadukasta äitiyttä. Ja olen edelleen ihan amatööri. Eli jos olisin lasten sijaan päättänyt panostaa viulunsoittoon, olisin jo melko hyvä.

Ennen muinoin, lasten ollessa pieniä, murehdin vaippa valintoja, mietin missä iässä lapsi tarvitsee ruokavalioonsa mitäkin ja milloin tarvitaan välikausihaalari ja  onko pakko käyttää kurahousuja. Pidin yllä orjallista rytmiä suurperheen arjesta selvitäkseni. Ostin lapsille vaatteita heidän mielipidettään kysymättä ja tunsin riittämättömyyden tunnetta kun en jaksanut lukea iltasatua. Jännitin lasten päiväkodin, esikoulun ja koulun alkua. Kuskasin harrastuksiin, kavereille ja tiesin missä lapseni kulloinin liikkuvat. Jos en tiennyt, asiat olivat huonosti. Raivoava lapsi kaupan lattialta siirtyi autoon näppärästi kainalossa rimpuillen. Ongelmat olivat ratkaistavissa.

Nykyisin en aina tiedä mitä lapseni tekevät ja kenen kanssa. Isommat lapset jäävät “pihalle”. Menevät poikaystävän luo. Helsinkiin tai nuokalle. Liikkuvat porukoissa, joiden vanhempia en tunne. Ystäviä, joista tiedän vain lempinimen. Lapseni ovat muodostaneet omat piirinsä. Osan kanssa pelataan, osan kanssa notkutaan pihalla ja osan kanssa harrastetaan. Ja sitten on perhe. Äitinä on vaikeaa hyväksyä, että on tullut kutistetuksi osaksi yhtä pientä lokeroa lapsen elämässä. Ei sillä, että ajattelisin perheen roolin jotenkin vähäiseksi teinien elämässä. Ei toki. Mutta siinä missä äiti oli taaperon koko elämä, niin teinin elämä on muualla. Se kurkoittelee maailmaan, toinen jalka kotioven välissä.

Äitiydessä hankalinta on se, että pitäisi koko ajan osata muuttua. Juuri kun on oppinut jotain, sitä ei enää tarvita. Ei kukaan enää halua, että puhallan kun tulee haava, vaikka oikeasti olin siinä tosi hyvä. Enkä mä osaa enää ostaa vaatteita, vaikka aikanaan mulla oli pettämätön maku. Mun henkistä johdatusta ei tunnu kaipaavan kukaan, eikä musta oikein ole apua ruotsin läksyissäkään. Eniten teinit tuntuvat kaipaavan sisäkköä, kokkia ja taloudellista facilitaattoria. Sugarmamaa.

Aina sanotaan, että hyvä vanhemmuus on rakkautta ja rajoja. Ja mä allekirjoitan. Ennen niiden rajojen vetäminen vaan oli hirmu paljon helpompaa. Nyt niitä rajoja joudutaan yhdessä etsimään. Että jaahas, vapaus ja vastuu läksyistä ei näemmä onnistu. Kyllä, kaikille kiinteistön asukkaille kuuluu vastuu yhteisten tilojen siisteydestä, siinä missä oman huoneenkin. Tietokone joutuu jäähylle, jos koulutyöstä huolehtiminen ei onnistu pelaamisen lomassa.

Ja sen opettaminen, että maailma on täynnä hölmöjä sääntöjä. Niitä on koulussa, niitä on töissä ja niitä on joka paikassa. Kaikkien sääntöjen syytä ei välttämättä aina ymmärrä, mutta silti niitä joutuu noudattamaan. Ja jos koko elämänsä haluaa pyhittää jonkun säännön vastustamiseen, niin kannattaa valita sellainen millä oikeasti on merkitystä, eikä tuhlata aikaa ja voimavaroja siihen, että saa pitää märkää takkia päällä koulussa.

Sitten on vielä kaikki päihteet ja huumeet ja seksi ja muut. Että missä se raja kulkee niiden kohdalla. Laki on tietysti selkeä, nuuskan hallussapito alaikäisellä on rikos. Ja sen käyttäminen on ihan vain tyhmyyttä, niin kuin jokainen nikotiini addikti varmasti tietää. Ja huumeet on väärin ja laitonta ja alkoholikin on alaikäisenä kielletty. Seksissä taas suojaikäraja on 16 vuotta. Mutta kyllä nuoret nämä ikärajat tietää. Äitinä mun pitäisi osata puhua näistä asioista niin, että mun lapset ymmärtäisi miksi. Ilman, että ne muuttuvat niin kiehtoviksi kielletyiksi hedelmiksi, että on pakko kokeilla vaan kapinan takia. Eikä se ole helppoa.

Helppoa ei ole sekään kun nuori tyrii. Tekee hölmöyksiä. Kokeilee kiellettyjä asioita. Luistaa velvollisuuksista. Ei meillä enää ole jäähypenkkiä, eikä omaan huoneeseensa karkoittaminenkaan mitenkään eroa nuoren normaalista rutiinista. Enkä mä muutenkaan usko siihen, että virheistä pitäisi rankaista. Mitä sitten teen, etenkin kun en itsekään aina ole oikeassa, tyrin ja teen virheitä.

Kun lapset oli pieniä, oli helppoa olla oikeassa. Nykyisin on tilanteita, joissa osaa vain olla läsnä.