Vanhemmuus on kamalan vaikeaa. Ja pahinta siinä on se, että kokemus ei tunnu tekevän siitä yhtään helpompaa. Sanotaan, että jonkin taidon opetteluun tarvitaan 10 000 tuntia laadukasta harjoittelua ja sitten on huipulla. Laskin, että minulla on takana yli 20 000 tuntia vanhemmuuden opettelua, sellaisella kaavalla, että olisin harjoittanut koko äitiyteni ajan 4 tuntia päivässä laadukasta äitiyttä. Ja olen edelleen ihan amatööri. Eli jos olisin lasten sijaan päättänyt panostaa viulunsoittoon, olisin jo melko hyvä.

Ennen muinoin, lasten ollessa pieniä, murehdin vaippa valintoja, mietin missä iässä lapsi tarvitsee ruokavalioonsa mitäkin ja milloin tarvitaan välikausihaalari ja  onko pakko käyttää kurahousuja. Pidin yllä orjallista rytmiä suurperheen arjesta selvitäkseni. Ostin lapsille vaatteita heidän mielipidettään kysymättä ja tunsin riittämättömyyden tunnetta kun en jaksanut lukea iltasatua. Jännitin lasten päiväkodin, esikoulun ja koulun alkua. Kuskasin harrastuksiin, kavereille ja tiesin missä lapseni kulloinin liikkuvat. Jos en tiennyt, asiat olivat huonosti. Raivoava lapsi kaupan lattialta siirtyi autoon näppärästi kainalossa rimpuillen. Ongelmat olivat ratkaistavissa.

Nykyisin en aina tiedä mitä lapseni tekevät ja kenen kanssa. Isommat lapset jäävät “pihalle”. Menevät poikaystävän luo. Helsinkiin tai nuokalle. Liikkuvat porukoissa, joiden vanhempia en tunne. Ystäviä, joista tiedän vain lempinimen. Lapseni ovat muodostaneet omat piirinsä. Osan kanssa pelataan, osan kanssa notkutaan pihalla ja osan kanssa harrastetaan. Ja sitten on perhe. Äitinä on vaikeaa hyväksyä, että on tullut kutistetuksi osaksi yhtä pientä lokeroa lapsen elämässä. Ei sillä, että ajattelisin perheen roolin jotenkin vähäiseksi teinien elämässä. Ei toki. Mutta siinä missä äiti oli taaperon koko elämä, niin teinin elämä on muualla. Se kurkoittelee maailmaan, toinen jalka kotioven välissä.

Äitiydessä hankalinta on se, että pitäisi koko ajan osata muuttua. Juuri kun on oppinut jotain, sitä ei enää tarvita. Ei kukaan enää halua, että puhallan kun tulee haava, vaikka oikeasti olin siinä tosi hyvä. Enkä mä osaa enää ostaa vaatteita, vaikka aikanaan mulla oli pettämätön maku. Mun henkistä johdatusta ei tunnu kaipaavan kukaan, eikä musta oikein ole apua ruotsin läksyissäkään. Eniten teinit tuntuvat kaipaavan sisäkköä, kokkia ja taloudellista facilitaattoria. Sugarmamaa.

Aina sanotaan, että hyvä vanhemmuus on rakkautta ja rajoja. Ja mä allekirjoitan. Ennen niiden rajojen vetäminen vaan oli hirmu paljon helpompaa. Nyt niitä rajoja joudutaan yhdessä etsimään. Että jaahas, vapaus ja vastuu läksyistä ei näemmä onnistu. Kyllä, kaikille kiinteistön asukkaille kuuluu vastuu yhteisten tilojen siisteydestä, siinä missä oman huoneenkin. Tietokone joutuu jäähylle, jos koulutyöstä huolehtiminen ei onnistu pelaamisen lomassa.

Ja sen opettaminen, että maailma on täynnä hölmöjä sääntöjä. Niitä on koulussa, niitä on töissä ja niitä on joka paikassa. Kaikkien sääntöjen syytä ei välttämättä aina ymmärrä, mutta silti niitä joutuu noudattamaan. Ja jos koko elämänsä haluaa pyhittää jonkun säännön vastustamiseen, niin kannattaa valita sellainen millä oikeasti on merkitystä, eikä tuhlata aikaa ja voimavaroja siihen, että saa pitää märkää takkia päällä koulussa.

Sitten on vielä kaikki päihteet ja huumeet ja seksi ja muut. Että missä se raja kulkee niiden kohdalla. Laki on tietysti selkeä, nuuskan hallussapito alaikäisellä on rikos. Ja sen käyttäminen on ihan vain tyhmyyttä, niin kuin jokainen nikotiini addikti varmasti tietää. Ja huumeet on väärin ja laitonta ja alkoholikin on alaikäisenä kielletty. Seksissä taas suojaikäraja on 16 vuotta. Mutta kyllä nuoret nämä ikärajat tietää. Äitinä mun pitäisi osata puhua näistä asioista niin, että mun lapset ymmärtäisi miksi. Ilman, että ne muuttuvat niin kiehtoviksi kielletyiksi hedelmiksi, että on pakko kokeilla vaan kapinan takia. Eikä se ole helppoa.

Helppoa ei ole sekään kun nuori tyrii. Tekee hölmöyksiä. Kokeilee kiellettyjä asioita. Luistaa velvollisuuksista. Ei meillä enää ole jäähypenkkiä, eikä omaan huoneeseensa karkoittaminenkaan mitenkään eroa nuoren normaalista rutiinista. Enkä mä muutenkaan usko siihen, että virheistä pitäisi rankaista. Mitä sitten teen, etenkin kun en itsekään aina ole oikeassa, tyrin ja teen virheitä.

Kun lapset oli pieniä, oli helppoa olla oikeassa. Nykyisin on tilanteita, joissa osaa vain olla läsnä.