Author: minna

Mulla oli eilen 38-vuotis synttärit!

Mä olen miettinyt ikääntymistä viime aikoina ihan erityisen paljon. Huomaan, että ikä alkaa tuntumaan kropassa eri tavalla kuin aikaisemmin. Palautuminen vaatii enemmän aikaa, hyvät yöunet eivät enää ole itsestään selvyys, stressi näkyy fyysisinä oireina ja erilaista pikku vikaa alkaa ilmaantumaan.

Toisaalta olen myös pohtinut kuinka vapauttavaa iän tuoma itsevarmuus on. En kaipaa hetkeäkään nuoruuden itsetunto kriisejä enkä voimia vievää kapinallisuutta. Rakastan nykyistä olemistani, itsetuntokriisit ovat pääasiassa menneen talven lumia ja kapinointikin on sellaista keski-ikäistyvää sorttia.

Partioleirillä nuorten kanssa työskennellessä sen huomasi parhaiten. Olen päässyt siihen ikään ja tilaan omassa elämässäni, että uskallan tehdä virheitä, mutta myös myöntää, että nyt tää homma ei näillä resursseilla onnistu, ilman, että ajattelen sen leimaavan minua ihmisenä. Huomaan iän antavan perspektiiviä. Ymmärtää, ettei joku moka määrittele koko elämää, eikä edes koko kesää. On helpompaa olla armollinen itselleen ja muille.

Toisaalta vanhuus ei tule yksin. Jos joskus aikaisemmin minusta on löytynyt edes hitunen bilehilettä, huomaan sen hileen menettäneen viimeisetkin säteensä. Puhumattakaan nössöydestä, joka on vuosien mittaan vaan ottanut enemmän ja enemmän jalansijaa. Nykyisin puutarhan hoito on minusta jännittävää!

Tartun nykyisin mieluusti tehtäviin, joista tiedän selviäväni. En samalla tavalla jaksa haastaa itseäni niin kuin aikaisemmin. Nuorempana tarttui erilaisiin haasteisiin uhkarohkeammin, koska uskoi kasvavansa niihin. Tiesi kasvavansa niihin. Nykyisin on laiska ja mukavuuden haluinen. Vaikka uskookin pystyvänsä, tietää millainen homma siihen liittyy. Ihmisenä kasvaminen ei koskaan ole helppoa, paljon helpompaa on pysyä mukavuusalueella, tutussa, turvallisessa ja totutussa.

Aikuisuuteen liittyy minusta myös oman paikkansa löytäminen. Joku löytää oman paikkansa helposti elämän eri osa-alueilla, joku toinen taas etsii itseään pidempään. Minulle pään vaivaa tuotti ammatti-identiteetin löytäminen. Olen aina ollut sellainen jolla on monta rautaa tulessa ja kynttilä palamassa kummastakin päästä. Olen tehnyt montaa asiaa samaan aikaan ja nauttinut niistä kaikista. Luulin pitkään, että se tarkoittaa sitä, etten ole löytänyt omaa juttuani, mutta sittemmin ymmärsin, että mun juttuni on tehdä montaa asiaa. Ei ole pakko olla yhden asian nainen. Tämä yksin kertainen oivallus lopetti ammatillisen kriisini. Voin nauttia roolistani sekä kehitysvamma-alan yrittäjänä että bloggaajana ja kasvaa kummassakin roolissa ammatillisesti, omaa parastani tavoitellen.

Mitä enemmän tulee ikää, sitä enemmän myös tajuaa, että on aikaa. Nuorena kuvittelin elämän päättyvän kolmeen kymppiin. Sitä ennen piti lasten olla tehtynä ja mielellään työ ja kotikin hanskassa. Pidin rohkeana sitä muuvia, että lähdin yli kolmekymppisenä opiskelemaan ammattikorkeakouluun. Nyt seitsemän vuotta myöhemmin ajattelen, että periaatteessa voisi opiskella vielä yhden tutkinnon, mutta ei sillä niin kiire ole. Ehtiihän tässä. Edetään asia kerrallaan. Annetaan asioille aikaa ja mahdollisuus.

Mutta tähän heti vastapuolena se, että mitä enemmän tulee kokemusta, sitä vaativammaksi muuttuu. Aikaa arvostaa eri tavalla kuin nuorena. Jos lähtee opiskelemaan ja päättää laittaa vapaa-aikansa siihen, niin odottaa koulutuksen olevan timanttista vastinetta sille annetulle ajalle. Olen välillä liiankin kriittinen opetuksen tason suhteen ja punnitsen jatkuvasti hinta-laatu suhdetta. Tämän hetkiset opintoni Helsinki Design schoolissa ovat plussan puolella, vaikka välillä olenkin joutunut punnitsemaan asiaa hyvinkin tarkasti.

Koska alan pikku hiljaa hivuttautua kohti sitä ihan oikeaa keski-ikää, jos lasketaan siis keskiverto suomalaisen naisen elinikäennusteesta, niin kai se on myös mietittävä hieman tulevaisuutta. Toivon ennen kaikkea, että elämässäni olisi jatkossakin yhtä paljon rakkautta ja onnea kuin tähänkin asti. Ja tietysti toivon terveyttä, perheenjäsenille ja läheisille onnea ja menestystä sekä kaikkea sitä peruskauraa, josta olen äärimmäisen kiitollinen. Salainen haaveeni on viettää välivuosi lapissa, mieheni kanssa yhdessä erakoituen. Mutta jos mietin spesifimpiä juttuja lähitulevaisuuteen, niin toivon työrintamalle Perhekoti Vipusessa hyviä tuulia, remonttien loppuun saattamista, yhtä hyvää ja motivoitunutta menoa kuin keväälläkin. Blogille toivon suurenkeittokirjahaasteen loppuun viemistä, raparperikakun kaltaista huippusuosittua reseptiä, intoa valokuvata ja ennen kaikkea kärsivällisyyttä naputella reseptit talteen. Toivoisin myös mahdollisuutta matkustaa, nähdä entistä enemmän ystäviä, käydä säännöllisesti jumpassa ja tapiseerata pari seinää. Siinä tavoitetta ainakin ensi vuodeksi.

Kuvituskuvina mun elämän tämän hetkinen jännitysnäytelmä, oma kasvimaa!

Täytän tässä kuussa 38 vuotta. Keski-ikäisyyteen liittyen olen viime aikoina pohtinut paljon itsetuntoon liittyviä asioita. Kaikki sai alkunsa kun liityin Facebookissa Jenny ja läskimyytinmurtajat sivustolle. Kaikki jotka mut tuntevat, tietävät etten ole mikään pieni nainen. Olen koko elämäni elänyt ylipainoisena, vaikkakin välillä olen ollut omasta mielestäni ihan sopivan kokoinen.

Jenny ja läskimyytinmurtajat on kehopositiivisuutta edustava liike. Sen sanoma on, että sen sijaan, että omaa kehoaan vihaa, sitä pitäisi rakastaa. Lahduttamisen sijaan pitäisi alkaa elämään. Ja elämisen, itsetunnon ja oman kehon arvostamisen kautta pysyvä elämänmuutoskin on mahdollista. Hieno missio!

Mä olen nyt muutamia kuukausia seurannut vaakakapinaa ja olen sekä ilahtunut, että ymmälläni. Ryhmässä ihan tavallisen näköiset naiset pohtivat uskaltavatko laittaa päällensä shortsit tai hameen. Ovatko reidet liian paksut, kauhistuvatko muut ihmiset alleista? Ryhmässä on toki suurempiakin naisia, joista osa pohtii samoja kysymyksiä, osa ei. Hienoa on todistaa ihmisten voimaantumista, mutta toisaalta on surullista nähdä miten valtavasti pelkoja ihmisillä on.

Vaikka olen vaa’an lukeman mukaan ollut aina ylipainoinen, olen jotenkin onnistunut välttämään lihavan naisen syndrooman, jossa kärjistetysti sanottuna ajatelaan, että muut ihmiset olisivat kiinnostuneita minun läskeistäni tai pukeutumisestani. Monelle epävarmalle shortsien pukijalle tekisi mieli sanoa, että ketään ei kiinnosta. Kukaan ei kiinnitä huomiota. Go for it! Ennen ryhmää en edes tiennyt, että lihava ihminen ei saisi pukeutua shortseihin tai että hameet on varattu vain tietyn mallisille naisille.

Voi olla, että joku ääliö käyttäytyy joskus moukkamaisesti ja huomauttaa toisen ihmisen ulkonäöstä. Se on ikävää ja tuntuu pahalta, mutta ei sitäkään ehkä kannata ottaa lihavien yksinoikeutena. Valitettavasti samat dorkat huomauttelevat myös muista ihmisten ominaisuuksista yhtä epäkohteliaasti. Olen ehkä onnekas, mutta en aikuisiältä muista kuin yhden kerran, jolloin joku puoli tuttu kommentoi painoani. Muistan olleeni silloin täysin pöyristynyt tämän dorkan urpoudesta, en omasta ylipainostani. Paino mulla oli kuitenkin tiedossa etukäteen, tämän toisen ihmisen huonot käytöstavat tulivat täysin yllätyksenä. Voitte arvata, ettei ystävyytemme syventynyt. Ryhmässä moni kertoo kokevansa arvostelua tuntemattomilta ihmisiltä. Silti monien puhe itsestään on rumempaa kuin mitä voisin ikinä kuvitella muiden käyttävän. Moni kärsii yksinäisyydestä ja pelkää.

Olen itse siinä onnekkaassa asemassa, että saan joka päivä tuntea itseni ihanaksi ja rakastettavaksi. Se on tehnyt itsetunnolleni hyvää. Ylipainostani huolimatta minulla on ihana mies ja perhe, rakkaita ystäviä, mukavia harrastuksia, kivoja vaatteita ja mahdollisuus tehdä elämässäni vaikka mitä. Minulla on myös epävarmuuden hetkeni, sairauksia ja ikäviä asioita elämässä, mutta en tiedä onko ylipainollani mitään tekemistä niiden asioiden kanssa. Uskon, että 30 kiloa laihempana olisin edelleen välillä turhautunut siihen, ettei mistään löydy mitään päälle pantavaa, hiukseni harmaantuvat ja terveydelliset ongelmat tuskin häviäisivät kokonaan.

Välillä minuakin pelottaa. Pelkäsin uppoaako suppilauta. Pelkäsin miten pärjään jumpassa kun treeninä oli juoksemista. Pelkään näytänkö naurettavalta trikoissa. Pelkään että en jaksa fyysisiä koitoksia tai että lihavuus nähdään ainoana ominaisuutenani. Pelkään olenko tarpeeksi ammattimainen ja uskottava. Mutta minua on auttanut se, että olen mennyt pelkojani päin. Olen yksi kerrallaan kumonnut niitä. Olen miettinyt mikä on pahinta mitä voi käydä. Olen esittänyt uskovani itseeni. Olen sanonut pelkoni ääneen. Kysynyt kantaako suppilauta, kertonut, että juokseminen jännittää. Joka kerta, kun olen kohdannut pelkoni, on itsetuntoni ja itsetuntemukseni kasvanut.

Toivon, että jokainen uskaltaisi kokeilla pelkojensa kohtaamista ja itsensä hyväksymistä. Aloittaa voi pienestä. Katsomalla itseään peilistä ja sanomalla jotain hyvää itsestään. Pikku hiljaa uskaltaa tehdä enemmän asioita, joita rakastaa. Alleista, paksuista pohkeista, mahasta ja kaksoisleuoista huolimatta. Olen nimittäin huomannut, että harvoin lihavuus itsessään on esteenä millekkään. Todelliset muurit ovat pään sisällä, eikä painolla ole niihin vaikutusta.

Ihanaa kesää sulle, koosta huolimatta!