Author: minna

Tiesittekö, että olen alun alkujani askartelu bloggaaja? Että olen kirjoittanut kirjan nimeltä Ihanat albumit, joka kertoo skräppäyksestä? Että mä olen vuoden skräppääjä vuodelta 2010? Tai, että päätoimitin Paperilla nimistä askartelulehteä? Että olen tehnyt askartelumalleja Tiimarille ja Ihana-lehdelle? Että olen askartelun perässä matkustanut ympärimaailmaa, messuilla, kursseilla ja kerran maalitehtaalla Ranskassa?

Niinpä. Joku varmaan voi tietää, ainakin se porukka, joka on seurannut blogiani pidempään. Toisille se voi tulla järkytyksenä, sillä nykyisellään blogissa ei juuri askarrella. Kirjan julkaisun jälkeen totesin, että kaikki mun askarteluun liittyvät haaveet oli käyneet toteen. Tuntui, ettei oikein ollut enää mitään saavutettavaa, mutta ei oikein mitään annettavaakaan. Askartelusta oli hävinnyt se itsensä ilmaisemisen vapaus ja muistojen tallentamiseen liittyvä päiväkirjamainen henkilökohtaisuus. Tilalle oli tullut suorittaminen, jatkuva ajan hermoilla pysyminen, uusien ideoiden pakon omainen tuottaminen, kilpailu ja vertailu. Tuntui, ettei itselläni olisi skenelle enää mitään uutta tarjottavaa. Kaikki oli puristettu kirjaksi.

Alaa pidempään seuranneena kyllästyin myös sen kaupallisuuteen ja tapaan jolla isot pyörät pyörivät. Askartelun alalla on tavallista, että tuotteiden valmistajat keräävät taitavista askartelijoista desing tiimin ympärilleen. Design teamin jäsenet saavat ilmaiseksi tietyn määrän tuotteita. Vastineeksi he tuottavat tietyn määrän töitä, julkaisevat ne blogissaan ja muissa sosiaalisen median kanavissaan, antavat kuvat mahdollisesti myös yrityksen käyttöön, ja lisäksi he saattavat myös omalta osaltaan olla vastuussa jonkun sosiaalisen median kanavan viestien vaihdosta jne. Design teamin jäsenyys on kunnia asia ja niihin pyrkii yrityksestä riippuen satoja taitavia tekijöitä.

Olen itsekin kuulunut design teameihin. Ja halunnut niihin mihin en ole päässyt. Ja onhan se vähän kuin joulu, saada ilmaista askartelu tarviketta laatikko kaupalla. Ja famea. Vähän niin kuin ruokablogikentässä, jos voisi sanoa kuuluvansa julkkiskokin tiimiin. Tai jonkin ison brändin ambassadori, sehän on pelkkää mainetta ja kunniaa. Olen vain henkilökohtaisesti sitä mieltä, että mainonnasta, markkinoinnista ja muista työtehtävistä kaupallisen brändin eteen tulisi maksaa palkkaa. Ja että ilmaiseen kamaan kyllästyy melko nopeasti. Ja kun siihen kyllästyy, tulee turhasta tavarasta roskaa.

Näihin mietteisiin kyllästyneenä koko askarteluhomma hautui muiden juttujen alle. Kunnes kuopukseni halusi 10 vee synttäripäivänsä kunniaksi nähdä kuvia itsestään pienenä. Kaivoimme esiin mappi kaupalla skräppisivuja ja Project life kansioita. Sivuja oli kiva katsella ja lukea kuviin liittyviä tarinoita. Muistella yhdessä koettuja, sivuihin taltioituja asioita. Havahduin toden teolla siihen, että olen ennen kaikkea askarrellut sekä itseäni, että perhettäni varten. Sivuille talletetut muistot eivät mitenkään liity askartelutarvikeyrityksiin, desing tiimeihin, eikä tekniikoihin. Tekemissäni sivuissa ei ole kyse periaatteista, sosiaalisesta mediasta, kaupallisuudesta eikä urasta. Tekemäni sivut ovat pieniä tarinoita minusta ja perheestäni. Tärkeimmiksi elementeiksi nousivat valokuvat, tarinat ja tunnelmat. Sivuja selaillessani huomasin myös, että koska meno sivu aikaisemmin on tehty tietyllä tapaa menestymisen ja ura kehityksen näkökulmasta, ovat aiheet melko geneerisiä. Henkilökohtaisuus on kärsinyt. Oikeiden muistojen sijaan on paljon sivuja, joissa on makeita tekniikoita ja upeaa visuaalisuutta.

Mutta nyt, yllätys, yllätys. I’m back. En tiedä onko se kevät aurinko vai mikä, mutta sormia on alkanut syyhyttää. Tilasin kuvia Project lifeä silmällä pitäen. Askartelin yhden leiskan! Siivosin askartelutarvikkeita. Etsin saksia. Ja liimaa. Innostuin vähän.

Katsotaan mihin tämä vielä johtaa. Ainakin kunnollisten saksien hankintaan.

PS. Osallistu suureen lukija tutkimukseen! Voit voittaa 100 eurosn lahjakortin Iittalaan. Ja samalla annat minulle arvokasta ja mielenkiintoista faktaa siitä, ketkä blogiani lukevat <3