Esikoisemme syntymästä tulee tänään kuluneeksi 16 vuotta. Hänen syntymäpäivänsä ovat siitä merkittävä juhla, että sillä samalla kellon lyömällä minusta tuli äiti. Ja se on ollut elämäni hienoin, vaikein ja ihmeellisin asia.
Olin 23 vuotias kun Alma syntyi. Olin valmistautunut synnyttämään Tammisaaren sairaalassa, pehmeässä synnytyskuplassa, luomuna ja altaassa köllötellen. Äitiyteni alku oli kuitenkin kaikkea muuta. Se oli äkillinen, repivä ja traumaattinenkin. Tyttäremme päätti tulla ennen aikojaan ja muistan soittaneeni Jorvista Tammisaareen, että perun tutustumiskäynnin, sillä lapsi on jo syntynyt.
Alku oli vaikeaa. Minä olin menettänyt paljon verta ja liikuin ensimmäiset päivät pyörätuolilla. Jaoin huoneen kolmen muun äidin kanssa, joista jokaisella oli vauva kainalossa. Minun lapseni oli lastenosastolla piuhoissa ja monitoreissa. Hän oli pieni ja punainen.
Lapsi taisi olla jo muutaman päivän ikäinen, kun meiltä kysyttiin mikä hänen nimensä on. Alman nimi kirjoitettiin pieneen lappuun sängynpäähän ja minä tunsin ensimmäisen kerran, että meillä tosiaan oli jotakin sanottavaa tämän pienen ihmisen elämään.
Jouluaattona itkin aina kun joululaulussa mainittiin lapsi. Se oli ikävää, jota en tiennyt voivani kokea. Eikä se loppunut siihen kun lapsi vihdoin pääsi pois sairaalasta. Ensin sitä huolehti vauvan syömisistä, nukkumisista, kehittymisestä ja neuvolan sanomisista. Sitten sitä huolehti kavereista, kerhoista, sosiaalisista kontakteista ja riittävästä läsnäolosta. Ja siitä että antaako tarpeeksi vastuuta vai liikaa vastuuta? Ja mikä on liikaa ja mikä liian vähän? Iltasadut, hammaspesut, välipalat, retkieväät, kurahousut ja läksyt sekoittuvat yhdeksi isoksi ruuhkavuosi mylläkäksi, jonka läpi sitä yritti parhaansa mukaan seilata. Elää niin, ettei kadottaisi näköpiiristään siitä lasta, joka jossakin välissä, melkein huomaamatta kasvoi nuoreksi naiseksi. 16 vuotiaaksi.
Minua vieläkin vähän itkettää kun katson meitä molempia 16 vuotta sitten. Oltiin niin alussa, kumpikaan ei tiennyt miten olisi pitänyt elää ja olla. Mutta niin me vaan ollaan kasvettu yhdessä, toisiamme opettaen, kantapään kautta ja välillä hammastapurren.
Rakkautta meiltä ei ole puuttunut.
