Author: minna

Kirjoitin pari päivää sitten kehtaamisesta. Se poiki yllättäviäkin yhteydenottoja teiltä lukijoilta. Moni oli pohtinut omassa elämässään samoja teemoja, kehtaamista, itsensä likoon laittamista, sitä, että uskaltaisi asettaa tavoitteet riittävän korkealle ja ylipäätään tavoitella omia unelmiaan. Kiitos kaikista viesteistä, ne ovat rohkaisseet ja motivoineet uskaltamaan vielä vähän lisää.

Olen toiminut kehitysvammaisten parissa yli 20 vuotta. Ja olen työssäni aika hyvä. Minulla on näkemystä ja kokemusta, jonka lisäksi pyrin pysymään ajan hermoilla kouluttautumalla ja seuraamalla niin sanotusti skeneä. Samaan aikaan olen koko ajan tehnyt jotakin luovaa, askarrellut, valokuvannut ja blogannut. Olen kehittänyt itseäni paremmaksi alueilla, jotka eivät suoraan liity työhöni, mutta joita kohtaan olen tuntenut intohimoa. Välillä työt ovat vieneet niin paljon aikaa, ettei luovalle työlle ole juuri jäänyt tilaa. Olen kuitenkin oppinut, että voidakseni hyvin, tarvitsen myös luovaa työtä.

Olen monesti kriiseillyt siitä, että olen kiinnostunut monesta eri asiasta. Johtamisesta, esimiestyöstä, sosiaalialan kehittämisestä, kehitysvammaisten kanssa työskentelystä, projekteista, valokuvaamisesta, kirjoittamisesta, puhumisesta, kouluttamisesta, sisällöntuottamisesta. Tästä oli vast ikään mielenkiintoinen juttu Hesarissa, jossa meikäläisille oli nimikin, multipotentiaali. Ihminen jota kiinnostaa vähän kaikki.

Multipotentiaaleille voidaan pitää tyypillisenä sitä, että he nauttivat uuden oppimisesta.

HS.fi

Multipotentiaaleja ei välttämättä arvosteta työelämässä, sillä heidän urapolkunsa voi olla polveleva ja ulkopuolisen silmään voi näyttää, ettei opinnoissa tai työelämän saavutuksissa ole punaista lankaa. Jos ajattelen vaikka itseäni, minulta löytyy niin lähihoitajan, ohjaustoiminnan artenomin kuin valokuvaajankin paperit. Varsinainen ammatillinen osaaminen minulla on kuitenkin kehitysvammatyössä. Täydennyskoulutuksia olen käynyt taideterapian ja voimauttavan valokuvan saralla. Edessä päin kiinnostaisi sekä johtamisen, että journalismin opinnot. Tai sosiaalialan kehittämisen yamk.

Kriisi syntyy siitä, ettei ole missään älyttömän lahjakas, vaan on monella alalla melko hyvä. Aikuiselta tuntuisi keskittyä yhteen asiaan, eikä sinkoilla alasta toiseen. Mutta kun ei voi. Rakastan opiskelua ja uusien taitojen oppimista, mutta kärsivällisyyteni ei riitä hiomaan oppimaani asiaa täydellisyyteen asti. Tyydyn usein riittävän hyvään.

Luovissa toiminnoissa minulle on pitkään riittänyt harrastelu. En ole oikeastaan koskaan edes kehdannut ajatella, saati ääneen lausua, että haluaisin todellakin ansaita osan elannostani luovalla työllä. En halua missään nimessä jättää itselleni rakasta työtä kehitysvammaisten parissa, mutta haluan lohkaista enemmän aikaa erilaisille muille projekteille ja katsoa mihin ne tiet johtavat. Jokin aika sitten päätin uskaltaa ja asetin tavoitteen. Irroitan itselleni enemmän aikaa palkkaamalla yritykseemme uuden työntekijän ja kokeilen jotakin uutta.

Olen tästä päätöksestä aivan innoissani ja kauhuissani. Tuloni tippuvat, palkkaamiseen liittyvät riskit ovat suuret, enkä kaiken huipuksi edes oikein tiedä miten lähden liikkeelle ajatusteni ja ideoitteni kanssa. Pelottaa, mutta eipähän ainakaan voi vanhana sanoa etteikö olisi uskaltanut kokeilla.

Ensi kuun alusta kalenterissani on tilaa, jos sulla on tarvetta sisällöntuottajalle, valokuvaajalle, puhujalle, kirjoittajalle tai luovan projektin johtajalle, niin heitä viestiä.

Kuulun siihen onnekkaaseen joukkoon, jotka ovat jo nuorella iällä törmänneet sielun kumppaniinsa. Seurustelumme aloittamisesta tulee tänään kuluneeksi 21 vuotta.

Olimme tunteneet toisemme jo aiemminkin. Tane harrasti myös partiota, mutta puolitoista vuotta nuorempana hän tuntui pitkään junnulta, jonka toimiin en liiemmin kiinnittänyt huomiota. Talvileirin -97 jälkeen mikään ei ollut enää entisellään, sillä elämäni oli muuttunut tavalla, jota en silloin voinut edes kuvitella.

Nuori rakkautemme kesti minun englannin vuoteni ja Tanen intin. Se räpiköi välillä, mutta soljui sitten taas eteenpäin. Meillä on aina ollut melko samanlaiset tulevaisuuden näkymät ja niitä kohti matkattu välillä sivupolkuja pitkin rämpien. Yhdessä on selvitty monenlaisista elämän eteen tuomista vastoinkäymisistä ja haasteista. Ja iloittu yhdessä onnistumisista.

Monet ystävistämme ovat eronneet ja olen monesti pysähtynyt miettimään sitä miksi juuri me olemme selvinneet yhdessä? Mikä on ollut meidän parisuhteemme salaisuus. Kirjoitin tänne blogiin vuosi sitten muutamia tipsejä pitkään parisuhteeseen. Sanon usein, että meidän liitomme salaisuus on hyvä tuuri. On ollut onnekasta löytää itselleen oikea ihminen heti ensi yrittämällä. Tosi moni joutuu etsimään omaa ihmistään pitkään. Me olemme kasvaneet aikuisiksi yhdessä. Opetelleet yhdessä kaikki parisuhteen pelisäännöistä vaipanvaihtoon ja veroilmoituksen tekemiseen. Eikä se aina helppoa ole ollut. Löytää yhteistä säveltä tai jakaa omia epävarmuuksia, itsessään eksyksissä olemisen tunnetta. Tai haaveitakaan. Rakkaus on pakottanut ottamaan riskejä, on ollut pakko olla haavoittuva, pyytää apua ja luottaa.

Kaksikymmentä yhteistä vuotta on opettanut sen, että rakkaus piileskelee arjessa. Se on valmiiksi tankattu auto, pöytään kannettu kahvi, ääneen luettu uutinen, kevyt kosketus ohimennen, ilon tanssi keittiössä ja automatkan miellyttävä hiljaisuus. Rakkaus on sitä, että tietää kelpaavan sellaisena kuin on, raakana ja keskeneräisenä. Rakkaus on rehellistä. Rakkaus on sitä, että arvostaa toista ja kertoo sen silloinkin kun ei haluaisi. Rakkaus on yhteisiä ja ikiomia unelmia, itsenäisinä yhdessä kulkemista ja sitä, että tulevaisuuden kuvissa näkee toisen kirkkaana ja varmana.

Ihanaa ystävänpäivää mun parhaalle ystävälleni, elämäni ihmiselle ja rakkauteni tähtihedelmälle, sekä kaikille muillekin!