Author: minna

Chili con Härkis – vegaaninen papupata

Chili con härkis oli erään kylmän iltapäivän pelastaja. Tämä on vege versio meksikosta lähtöisin olevasta pataruuasta, jossa perinteisesti on chiliä, papuja ja lihaa. Lihan sijasta pataan sujahti paketillinen tex mex maustettua härkistä.

Olen hyvin ennakkoluuloinen kaikkia kasviproteiinivalmisteita kohtaan. Tämä johtuu ainakin osittain siitä, että saan järkyttäviä vatsakipuja soijarouheesta. Olen aikanaan ollut kasvissyöjä kymmenisen vuotta ja söin soijaa ihan säännöllisesti. Jostakin mystisestä syystä olen ajan mittaan herkistynyt soijalle ja sitä kautta tullut hyvin varovaiseksi muidenkin kasviproteiinien suhteen. Vaikka niillä ei olisikaan mitään tekemistä soijarouheen kanssa.

Niinpä en riemusta hihkuen säntää maistamaan nyhtistä tai härkistä tai mitään muutakaan nyhtöhernettä. Nyt kuitenkin kun olen kipuillut ruokavalioni kanssa koko alkuvuoden ja yrittänyt etsiä itselleni sopivaa ruokavaliota, olen myös rohkaissut itseni maistamaan härkistä. Sanotaanko näin, että teinit eivät nyppineet Härkistä lautaseltaan. Eli Härkis läpäisi perheemme ruokaseulan. Olen tehnyt Härkiksestä jo muutamia erilaisia kokeiluita, mutta tämä Chili con Härkis on niistä paras.

Chili con Härkis syntyi helposti ja nopeasti tölkkipavuista, tomaattimurskasta, chilistä ja härkiksestä. Ja vaikka kyseessä on oikeastaan eines, niin melko hyvä sellainen. Sanoisimpa jopa, että arjen pelastaja. Talvinen arjen pelastaja suoraan tölkistä herkku. Eh.

Tämä on myös siitä hyvä, että aineksia löytyy melkein aina kaapista. Tiedättehän sellaisen tilanteen kun on vältellyt kaupassa käyntiä mahdollisimman pitkään, kaapit huutavat tyhjyyttä, Härkis paketti tuijottaa suoraan silmiin ja lapset vaativat sapuskaa. Heti, nyt. Ihan autenttinen tilanne. Semisti nahistunut basilikakin pääsi mukaan.

Chili con Härkis

2 prk Chili sin carne
1 prk kidney papuja
1 sipuli
1 tlk tomaattimurskaa
1/2 dl vettä
1 tl savupaprikaa
1 tl jeeraa
1 pkt Härkis tex mex
tilkka öljyä

(limen mehua)

Kuori ja hienonna sipuli ja valkosipulinkynnet. Kuumenna padassa öljy, lisää sipulit ja kuullota niitä hetki.

Lisää mausteet, tomaattimurska, huuhdellut ja valutetut kidneypavut, tomaattimurska ja chili sin carne. Anna kastikkeen muhia miedolla lämmöllä kannen alla n. 15 minuuttia. Lisää Härkis ja kuumenna vielä hetki. Purista joukkoon limen mehua.

Tarjoile chili con Härkis esim. bulgurin tai riisin kera tai tortillan välissä.

 

Karu Talu Chocolate -Tallinan sympaattisin suklaapuoti

Karu Talu Chocolate on ihan varmasti Tallinan, ellei jopa koko maailman sympaattisin suklaapuoti. Eikä siinä vielä kaikki, suklaa on herkullista. Ja vegaanista. Ja palvelu on ystävällistä ja kaikki on ihanaa. Vähän niin kuin astuisit hetkeksi satumaailmaan. Suklaiseen satumaailmaan.

Karu Talu Chocolate sijaitsee Tallinan vanhassa kaupungissa osoitteessa Voorimehe 4. Törmäsin kauppaan ihan sattumalta, matkalla Kohtuotsan näköalatasanteelle. Ja se oli kuulkaa rakkautta ensi silmäyksellä. Sympaattinen pikkupuoti kutsui minua nimeltä. Erilaisia suklaita sai maistella ennen ostopäätöksen tekemistä. Ja mikä parasta, en yhtään tajunnut, että tässä ollaan vegaaniherkkujen äärellä. Ei sillä, että minulla olisi jotakin vegaanista vastaan, mutta ihan mahtavaa, että täällä mentiin maku edellä.

Suklaata ei ole myöskään hinnalla pilattu. Mahtipala maksoi kaksi euroa kappale. Mutta täähän on siis terveellistä, koska vegaanisuus.

Kannattaa käydä testaamassa. Ihana.

  

Oletteko käyneet täällä? Tai löytäneet jotain muita helmiä Tallinasta, noin niin kuin ruokamatkailijan silmin katsottuna?

Ruokakriisissä ja maailman tuskassa

Blogi on täällä viettänyt vähän hiljaiseloa, kolmesta syystä. Ensinnäkin olen aloittanut urheilun ja vapaa-aikani vaatii uudelleen järjestäytymistä, toisekseen hävitin pienen, mutta tärkeän osan, joka kiinnittää kameran jalustaansa. Tärkeimpänä on kuitenkin ruokakriisi, jota poden. Olen kerta kaikkisen äimistynyt siitä, että en oikeastaan nyt tiedä mitä sitä pitäisi syödä. Haluaisin syödä ruokaa, joka on ekologista, eettistä ja hyvää, mutta terveellistä.

Ja nyt mä olen lähes koko tammikuun pyöritellyt tätä teemaa mielessäni ja lautasellani. Ongelma on siinä, että eettinen ei ole yhtä kuin ekologinen, ja sitten taas juuri minulle sopiva terveellinen ruokavalio on vielä ihan oma keissinsä. Mä koen, että itselleni sopii hyvin hiilaritietoiset ruokavaliot, joissa viljat ja sokerit on poissa, mutta toisaalta mun kasvispainotteiseen ruoka-valioon ne on välillä haasteellista yhdistää. Mikä olisi paras proteiinin lähde?

Muutenkin tuntuu, että mitä enemmän ruuasta ja sen alkuperästä lukee, sitä rajoittuneemmaksi oma ruokavalio tulee. Tuntuu, että jokaisella valinnalla kaatuu sademetsää, tukee mafiaa tai myrkyttää maailman vesistöjä. Työntekijöille ei makseta, ihmisoikeuksia poljetaan, päästöt ovat valtavia tai sitten vähintään siinä tuotteessa on niin paljon sokeria, ettei pitäisi.

Mitä enemmän tieto lisääntyy, sitä vaikeammaksi syöminen käy. Avokadot kasvatetaan verirahalla. Kahvin viljelyssä käytetään lapsityövoimaa.  Onko kotimainen aina parempi vaihtoehto? Ja jos on, niin kelle? Broilerin tuotanto on epäeettistä, mutta ilmaston kannalta paras lihavaihtoehto. Ja ilmastoa jos ajatellaan, on melko sama syötkö naudan lihaa vai juustoa, kummassakin on lähes yhtä korkea hiilijalanjälki. Ja kuinka kauan pitäisi elää kotimaisella luomulantulla, että saa tasoitettua lentämisestä aiheutuvan hiilijalanjäljen? Teetpä niin tai näin, niin maailma ei pelastu.

Miten te suhtaudutte näihin kysymyksiin? Noudatatteko jonkinlaista ruokavaliota? Koetteko säännöllisesti maailman tuskaa? Miten te syötte?

sohvaperunan nousu, jatko-osa

Oikeastaan tää on jo jatko-osan jatko-osa. Sohvaperunan nousu vol 325.

Olen pitänyt sellaista semi vakavaa massa- ja lepokautta nyt noin puoli vuotta. Olen opetellut yrittäjyyttä, uudenlaista ajanhallintaa ja kipuillut kohdalleni sattuneen sairauden kanssa. Menttaalipuolella on haettu tasapainoa työn, perheen ja vapaa-ajan välillä. Ja tietty siihen päälle vähän opiskeltu. Mitä kiireemmäksi elämä on mennyt, sitä helpompaa on ollut luopua kaikesta “yli määräisestä” ja ajautua vanhoihin tottumuksiin. Jumppa tipahtaa rutiineista ensimmäisenä, sitten alkaa sokeritankkaus ja lopulta huomaan kaiken liikunnan keskittyneen sohvan ja jääkaapin välille.

Nyt tuntuu, että jonkinlainen tasapaino on alkanut löytyä ja yrittäjyteen liittyvät uudet asiat rutinoitua. Henkisen puolen tasaannuttua on ollut aikaa pysähtyä tutkailemaan myös ihan fyysistä oloa. Ja tuli sellainen tunne, et tarttis varmaan tehdä jotain. Ärsyttää oma voimattomuus. Tästä tunteesta käsin sitten otin ja buukkasin itseni cross fit tunnille. Eikä pidä väheksyä myöskään meidän sinnikkään valmentajan lähettämiä sähköposteja, joissa kyseltiin miksei mua ja miestäni ole boksilla näkynyt. Buukkasin siis itseni salille ja sairastuin vatsatautiin. Ei siinä hittojakaan.

Mitä pidemmäksi tauko salilla käymisessä venyy, sitä vaikeampaa sinne on palata. Kunto huononee ja liikkuminen vaikeutuu, ei huvita, eikä jaksa. Suurimpia esteitä ovat kuitenkin ne mitä oma mieli asettaa. Alkaa miettimään, että mitä muut ajattelevat kun punkero puuskuttaa punaisena. Tai että miltä sitä näyttää kireissä trikoissa, kirjavissa jumppatossuissa, epämuodikkaana fitnesmisujen keskellä. Sitä ikään kuin kokee valtavaa ulkopuolisuuden tunnetta omalla kotisohvallaan. Ja entäs jos ei vaan jaksa? Siis ei kerta kaikkiaan vaan jaksa? Lyyhistyy siihen kynnykselle jo. Ja kaikki ihan varmasti kattoo. Kaikki. Kattoo.

Ja sit onkin oikeestaan jo paljon helpompi jäädä kotiin ja ehkä kaivella kaappeja, et josko olis vielä jotain joulusuklaata jäljellä.

Vatsataudista toivuttuani suomalainen sisu kuitenkin nosti päätään. Että jumaleissoin, kai sitä ihminen voi jumpassa käydä. Että minähän menen vaikka vähän oikeestaan oksettaa koko ajatus. Ja jumppahousutkin on ihan kulahtaneet. Ja kaikki. Kattoo. Ja mitä näitä nyt on.

Ja kuulkaa. Menin ja tykkäsin. Tunsin oloni tervetulleeksi. Ei tuijotusta, eikä silmien pyörittelyä. Iloisia moikkauksia, et kiva, että olet taas täällä. Tsemppausta. Kukaan ei kattonut (lievä pettymyskö?). Kaikki teki omaa juttuaan. Olin ihan fiiliksissä. Muistin miten kreisin hienolta tuntuu, kun tekee vähän enemmän kuin mitä luuli jaksavansa. Ja siis jaksoin. En tietenkään samallalailla kun joku toinen, mutta noin niin kuin varhaiskeski-ikäisen sohvaperunan näkökulmasta. Mut eniten olin iloinen siitä, miten hyvä meininki meidän boksilla on. Siellä iloitaan kaikkien onnistumisista, oli ne sitten millaisia tahansa. Toisilla se onnistuminen on sitä, että tauon jälkeen taas tulee paikalle, jollain toisella toisenlainen. Mutta kaikki onnistumiset tuntuu yhtä arvokkaita.

Olen nyt tauon jälkeen käynyt pari kertaa treeneissä ja ihmettelen, että miksi mä aina tipahdan niihin samoihin ajattelumalleihin.  Mä en ole ikinä elämässäni ollut hyvä urheilussa. Mä en ole nopea, enkä ketterä, enkä järin kestävä. Silti Cross fit on mun laji. Sen parissa mä olen ensimmäistä kertaa ikinä kokenut olevani urheilussa hyvä. Meikäläinen nimittäin nostaa rautaa. En nyt heti tauon jälkeen, mutta tiedän, että se kyllä palaa. Olen salin hitain ja kömpelöinkin varmasti. Puuskutan burpeita punaisena silloinkin kun olen omasta mielestäni ihan jo ok kunnossa. En saa yhtään leukaa, enkä seiso käsilläni. Mutta kun ohjelmassa on painonnostoa, koen salaa pientä ylpeyttä siitä kun tekniikka lähtee rullaamaan ja painonnosto sujuu. Ja sellaiselle tyypille, joka ei koskaan ole ollut kovin haluttua ainesta koulun liikuntatuntien joukkue jaossa on aika mahtava fiilis, kun aikuisena punkerona löytää lajin, jossa on hyvä. Kun tuntee, että on löytänyt oman joukkueensa.

Kirjoitan tän tänne blogiin itselleni muistiin. Että kun seuravan kerran mietin, että en mee koska sitä ja tätä. Niin luen tän ja muistan. Ja halusin kirjoittaa myös siksi, että monilla ylipainoisilla on sellaisia kokemuksia, että he eivät olisi tervetulleita liikuntapaikkoihin, tai kokevat häpeää tai jopa törmäävät todella ikävään kohteluun. Sanon vaan, että älkää lannistuko. Etsikää sellainen paikka, missä on hyvä meininki, jossa jokainen keskittyy ensisijaisesti omaan suoritukseensa ja jossa osataan iloita jokaisen edistymisestä omassa sarjassaan. Sellaisia on, esimerkiksi tää meidän boksi.

Liikkuvat lihikset on tosi jees. Vai mitä oot mieltä?

Goa – rantoja ja ruokaa

Goa on Portugalin entinen siirtomaa. Goa on itsenäistynyt vasta 60-luvulla ja liittynyt silloin osaksi Intiaa 450-vuoden siirtomaa ajanjakson jälkeen. Portugalilaiset vaikutteet näkyvät edelleen Goalaisessa kulttuurissa, arkkitehtuurissa ja ruuassa. Itsenäistymisen aikaan Goalaisille annettiin tietyin ehdoin mahdollisuus hakea Portugalin passia ja tämän myötä osa jengistä sitten lähti paremman elämän perässä Eurooppaan. Jälkeen jäivät upeat mansonit, jotka viidakko on sittemmin valloittanut. Olisi ollut kovin mielenkiintoista päästä käymään muutamassa tälläisessä autioituneessa huvilassa, mutta se jäi sitten seuraavaan kertaan.

Toivottavasti ette ole saaneet vielä Intiasta tarpeeksenne, sillä reissu oli sen verran vaikuttava, että juttua riittää vielä toviksi. Kuten edellisestä Intia aiheisesta postauksesta ehkä ymmärsi, koin aikamoisen kulttuurishokin astuessani ulos lentokoneesta. Likaisuus, ahtaus ja melu hyökkäävät matkailijan päälle kyselemättä. Kestää hetken, että pääsee yli ensishokista ja pystyy näkemään paremmin sen mitä muuta Intialla on tarjota.

Goa

Goa

Goa – Rannat

Goa on täydellinen kohde rantalomailuun. Rantaviivaa, tällä Intian pienimmällä, mutta vauraimmalla osavaltiolla on yli 100 kilometriä. Rannat eroavat toisistaan tunnelmaltaan joten vierailu eri rannoilla kyllä kannattaa.

Lapsiperheenä rannat ovat lomillamme keskeisessä roolissa. Uimme paljon. Siis tuntikausia. En itsekään ole suuri rannalla loikoilija, mutta vedessä viihdyn. Goalla rannat, missä kävimme olivat ihania, hieno hiekkaisia ja loivasti syveneviä, eli juuri täydellisiä meidän tarpeisiimme. Aaltojen koko varioi hyvin kevyistä lähes pari metrisiin aaltoihin. Mutta isoissakin aalloissa pärjää hyvin, kun menee aaltojen rikkoutumis pisteen toiselle puolelle. Lapset tietysti tahallisesti jäivät leikkimään juuri rikkoutumispisteeseen ja uhmasivat meren voimaa. Ihan pienille lapsille aallot olisivat monessa paikassa olleet liian isot, mutta kouluikäiset pärjäsivät hyvin. Uimataidottomalle meri on haastava.

Rannoilla on rantatuoleja, jotka ovat ravintoloiden asiakkaille maksuttomia. Tilasimme usein juomat ravintolasta, jätimme tavaramme rantatuoleille ja menimme uimaan. Emme kertaakaan törmänneet varkauksiin tai muuhun rötöstelyyn. Ainoastaan rannalla käyskentelevät lehmät saattavat käydä maistelemassa eväitä. jos ne jättää helposti saataville.

Meillä oli hotelli Baga beachillä, joka oli paikallisten suosimaa aluetta. Aluksi paikalla oli vielä paljon paikallista väkeä viettämässä uutta vuotta ja meno oli hyvinkin kova äänistä. Kesken meidän lomamme tuli kuitenkin määräys, että alkoholin myynti oli kaikkialla Goalla lopetettava jo klo 23, tulevien vaalien takia ja tämä rauhoitti öitä kyllä kummasti. Erityisesti iltaisin Baga beachillä soi musiikko kovempaa kuin suomalaisessa yökerhossa.

Kävimme päiväretkellä myös Palolem, Arambola ja Arporan rannoilla. Palolemia sanotaan Goan kauneimmaksi rannaksi, eikä rannassa totta tosiaan mitään vikaa olekaan. Mikään autioranta se nykyisin enää ole, mutta viehättävä palmujen reunustama kauniisti kaartuva postikorttimaisema kuitenkin. Arambola on reppureissaajien suosima ranta, jonka fiilis eroaakin esimerkiksi Bagasta. Rannalla käyskentelee jos jonkin näköistä eurooppalaista itsensä etsijää. Arporan rannalle menimme rannan tuntumassa järjestettävien hippimarkkinoiden houkuttamana. Itse markkinoilla myytiin samaa kamaa kuin kaikissa Goan alueen myymälöissä, mutta itse ranta oli mukavan rauhallinen.

Goa

Goa

Goa- Ruoka

Yksi eniten odottamiani asioita Goan lomalta oli ruoka. Goalainen ruoka on omanlaistaan, siinä näkyy sekä Etelä-Intian, että Portugalin vaikutteita.

Pelkäsin ennalta, että ruoka olisi minulle liian tulista. En erityisemmin ole kovin tulisen ruuan ystävä, mutta kestän kyllä pinen chilin aiheuttaman takapotkun, niin kuin meillä on tapana sanoa. Pelko oli turha, sillä vaikka Goalainen ruoka on hyvin mausteista, ei se kuitenkaan ole liian tulista tälläiselle pohjoisen tytölle. Paikalliset ruuat ovat monesti kastikkeita, joiden seuraksi ostetaan leipää tai riisiä. Tai molempia. Useimmiten tarjolla oli rotia, naania, chapatia tai papadumia.

Jos totta puhutaan en oikein tiedä kolmen ensimmäisen eroa. Ravintolasta riippuen leipien koostumus vaihteli. Wikipedia ottaa leipäkysymykseen kantaa näin: Roti on intialaista, rieskamaista leipää. Se eroaa naan-leivästä siten, että rotissa ei käytetä kohotusaineita, ja chapatista siten että roti on paksumpaa. Roti paistetaan paljaalla pannulla, öljyssä paistettu versio on nimeltään paratha. Rotia syödään varsinkin Intian pohjoisosassa, missä se korvaa etelässä syödyn riisin pääruoan lisäkkeenä.

Söimme usein niin, että tilasimme pöytään erilaisia kastikkeita, leipää ja riisiä ja jaoimme annokset keskenämme. Kaikki ruoka tuodaan pöytään erillisissä pienissä kulhoissa ja jokainen saa oman lautasen, joten jakaminen on helppoa. Ruuat eivät välttämättä olleet ulkoisesti kovin houkuttelevia, mutta maku oli sitäkin parempi.

Kasvisruokaa on saatavilla kaikkialla, mutta myös kalaa, kanaa, lammasta ja meren eläviä tarjoiltiin lähes kaikissa ravintoloissa. Nautaa käytetään vähemmän, sillä se on hinduille pyhä eläin. Naudan lihaa oli saatavilla lähinnä länkkäriannoksissa. Kasviksia käytettiin runsaasti, erityisesti okraa, vihreää paprika, kurpitsaa ja palkokasveja. Linsseistä valmistettu dal oli jokaisen ravintolan listalla. Ehdin täällä blogissakin jo jakaa yhden suosikki annokseni reseptin, nimittäin Palak paneerin.

Lapset tykkäsivät erityisesti Pakoroista, tai joissakin ravintoloissa pakoda, jotka ovat friteerattuja kasviksia tai kanoja. Taikinassa käytetään kikhernejauhoja ja rapeat pallerot dipataan vain vähän tuliseen, mutta erittäin raikkaaseen minttudippiin. Voitte olla varmoja, että näitä tullaan vielä valmistamaan Rouva E:n kotikeittiössä.

Juomat

Parhaita juomia Intiassa ovat tuoreet mehut. Me joimmekin niitä enemmän kuin laki sallii. Tuoreet hedelmät olivatkin aivan sairaan hyviä. Rannalla ostimme hedelmiä kierteleviltä “hedelmämuijilta”, jotka kantoivat valtavaa hedelmäkoria päänsä päällä ja myivät hedelmiä turisteille. Kun ostit hedelmän, nainen leikkasi ja kuori sen valmiiksi. Mangot, ananakset ja banaanit eivät ole koskaan maistuneet yhtä hyvältä. Toinen paikallinen juoma on lassi, joka on jogurttipohjainen juoma, jossa on mukana usein hedelmämehua. Eikä tietenkään voi olla mainitsematta Kingfisheriä, paikallista olutta.

Limuista Intiassa on saatavilla perus kokikset ja pepsit, mutta niiden lisäksi löytyy myös Maaza, joka hiilihapoton mangojuoma, Mirinda, joka oli kuin fanta, mutta härskimmän värinen ja sitruunan ja limen makuinen Limca.

Onko kukaan teistä lukijoista käynyt Intiassa?

Matkamessu mutinoita ja muutama vinkki

Kävin eilen tekemässä pikavisiitin matkamessuille, sillä minulle tarjoutui kyyti ovelta ovelle. Olin ehkä semisti huonossa hapessa kotona riehuvan vatsataudin jäljiltä, mutta kroonista matkakuumetta sairastavana ihminen ei aina priorisoi niin järkeen käyvällä tavalla. Ja oli mulla muutama missiokin. Mulla oli tavoitteena kartoittaa ensi kesälle joku kiva kotimaankohde, viime kesänähän me oltiin Kouvolassa, Repoveden kansallispuistossa. Ensi kesälle ollaan mietitty joko jotain mukavaa pikkukaupunkia tai monipuolista luontolomaa. Mutta toisaalta ollaan mietitty villan vuokraamista Italiasta, tai ehkä Ranskasta. Mut ajattelin, että messuilla saattaisi myös joku ihan uusi vaihtoehto myydä itsensä läpi.

Halusin myös tietoa unelmieni matkakohteesta Kenian Masai Marasta, vaikka se ei ehkä vielä pariin vuoteen toteudukaan. Ja Lapin matkailusta. Minusta olisi kaiken kaikkiaan mukava lisätä kotimaan matkailua, mutta haluaisin sen olevan helppoa, monipuolista ja kiinnostavaa. Eli tälläisillä spekseillä lähdin messuille kotimaa, erityinen kiinnostus lappiin – villan vuokraus Italiasta tai Ranskasta – Masai Mara.

Sanottakoon vielä, että ihan itse pullitin sisäänpääsymaksun 16 euroa, eli mitään kaupallisia kytköksiä tähän ei liity.

En tiedä johtuuko kokemukseni siitä, että palasin juuri palvelun luvatusta maasta Intiasta, mutta olin kerrassaan hämmentynyt siitä, miten monella messuosastolla kukaan ei tullut tervehtimään, eikä ottanut mitään kontaktia ylipäätään, vaikka selailin heidän esitettään lähes tyhjällä osastolla. Ylläksen osastolla minua karteltiin niin onnistuneesti, että oli pakko käydä vessassa vilkaisemassa, ettei hampaan välissäni ole kokonaista parsaa. Messukiireisiin oli turha vedota, jos esittelijöillä on aikaa rupatella keskenään.

Masai Maran tiimoilta minua kiinnosti kotimainen matkanjärjestäjä Olympia, jonka reissuja olen netistä monesti katsellutkin. Heidän pisteellään oli paljon varttuneempaa väkeä, eikä minua ehkä koettu potentiaaliseksi asiakkaaksi sillä minua tultiin tervehtimään vasta kun vanhempani tulivat osastolle ja täytän sentään tänä vuonna 38 vuotta. Epäilen, että näytin liian tyhjätaskulta.

Törmäsin muillakin osastoilla siihen, että esittelijät välttelivät onnistuneesti katsekontaktia. Näillä mainituilla osastoilla tilanne kohdallani kärjistyi ehkä siksi, että käytin osastolla aikaa tutustuen tuotteeseen ja yritin katseellani etsiskellä henkilöä joka olisi tullut kertomaan lisää. Kumpikin osasto sai minut tuntemaan itseni vääränlaiseksi asiakkaaksi, enkä todennäköisesti enää lähtisi etsimään matkoja kyseisten putiikkien sivuilta.

Näiden ikävien kokemusten vastapuolena messuilla oli myös mukavia, palvelualttiita ja ennen kaikkea omasta toiminnastaan innostuneita  ihmisiä, jotka saivat myös innostumaan edustamastaan kohteesta. Matkamessuilta omiksi suosikeiksi nousivatkin Pyhä-Luoston kansallispuisto, Rovaniemi, Ruoka matkat Italiaan Ja Latvian Gauja luonnonpuisto. Yhteistä näille kaikille paikoille oli se, että en ollut ajatellut mitään niistä etukäteen, mutta osastojen innostunut henkilökunta pystyi nopeasti luomaan tunteen, että tuolla olisi muuten tosi kiva käydä! Eli juuri niin kuin kuvittelin matkamessujen tavoitteena olevan, saada kävijä innostumaan omasta kohteesta tai matkasta niin, että vaikka hän ei juuri nyt voisi matkalle lähteä, tulee se mieleen silloin kun seuraavaa lomaa suunnitellaan. Siis innostumaan Latviasta ja Rovaniemestä. Siinä on kuulkaa ollut ammattilaiset asialla.

Olen ehkä sillä tavalla kriittinen kuluttaja, että kuvittelen, että 16 euron sisäänpääsymaksulla saan muutakin kuin saman tiedon, jonka voin netistä lukea. Maksan siitä, että joku myy minulle oman kohteensa, tarttuttaa innostuksen ja rakkautensa juuri tätä kyseistä paikkaa kohtaan. Näyttää jotakin sellaista, mitä internetin syövereistä ei niin helposti pysty aistimaan. Ja kyllä, messupäivät ovat pitkiä ja raskaita, been there, seen that. Eikä ihan joka hetki voi olla pelkkää rakkautta Lahtea kohtaan, tai pakettimatkaa Masai Maraan. Mutta jos se messuosaston tyyppi ei innostu Ylläksestä, niin en mäkään kyllä. Tai miksi mä toteuttaisin unelmieni matkan sen matkatoimiston kautta, jonka edustaja ei edes tervehdi mua?