sohvaperunan nousu, jatko-osa

Oikeastaan tää on jo jatko-osan jatko-osa. Sohvaperunan nousu vol 325.

Olen pitänyt sellaista semi vakavaa massa- ja lepokautta nyt noin puoli vuotta. Olen opetellut yrittäjyyttä, uudenlaista ajanhallintaa ja kipuillut kohdalleni sattuneen sairauden kanssa. Menttaalipuolella on haettu tasapainoa työn, perheen ja vapaa-ajan välillä. Ja tietty siihen päälle vähän opiskeltu. Mitä kiireemmäksi elämä on mennyt, sitä helpompaa on ollut luopua kaikesta “yli määräisestä” ja ajautua vanhoihin tottumuksiin. Jumppa tipahtaa rutiineista ensimmäisenä, sitten alkaa sokeritankkaus ja lopulta huomaan kaiken liikunnan keskittyneen sohvan ja jääkaapin välille.

Nyt tuntuu, että jonkinlainen tasapaino on alkanut löytyä ja yrittäjyteen liittyvät uudet asiat rutinoitua. Henkisen puolen tasaannuttua on ollut aikaa pysähtyä tutkailemaan myös ihan fyysistä oloa. Ja tuli sellainen tunne, et tarttis varmaan tehdä jotain. Ärsyttää oma voimattomuus. Tästä tunteesta käsin sitten otin ja buukkasin itseni cross fit tunnille. Eikä pidä väheksyä myöskään meidän sinnikkään valmentajan lähettämiä sähköposteja, joissa kyseltiin miksei mua ja miestäni ole boksilla näkynyt. Buukkasin siis itseni salille ja sairastuin vatsatautiin. Ei siinä hittojakaan.

Mitä pidemmäksi tauko salilla käymisessä venyy, sitä vaikeampaa sinne on palata. Kunto huononee ja liikkuminen vaikeutuu, ei huvita, eikä jaksa. Suurimpia esteitä ovat kuitenkin ne mitä oma mieli asettaa. Alkaa miettimään, että mitä muut ajattelevat kun punkero puuskuttaa punaisena. Tai että miltä sitä näyttää kireissä trikoissa, kirjavissa jumppatossuissa, epämuodikkaana fitnesmisujen keskellä. Sitä ikään kuin kokee valtavaa ulkopuolisuuden tunnetta omalla kotisohvallaan. Ja entäs jos ei vaan jaksa? Siis ei kerta kaikkiaan vaan jaksa? Lyyhistyy siihen kynnykselle jo. Ja kaikki ihan varmasti kattoo. Kaikki. Kattoo.

Ja sit onkin oikeestaan jo paljon helpompi jäädä kotiin ja ehkä kaivella kaappeja, et josko olis vielä jotain joulusuklaata jäljellä.

Vatsataudista toivuttuani suomalainen sisu kuitenkin nosti päätään. Että jumaleissoin, kai sitä ihminen voi jumpassa käydä. Että minähän menen vaikka vähän oikeestaan oksettaa koko ajatus. Ja jumppahousutkin on ihan kulahtaneet. Ja kaikki. Kattoo. Ja mitä näitä nyt on.

Ja kuulkaa. Menin ja tykkäsin. Tunsin oloni tervetulleeksi. Ei tuijotusta, eikä silmien pyörittelyä. Iloisia moikkauksia, et kiva, että olet taas täällä. Tsemppausta. Kukaan ei kattonut (lievä pettymyskö?). Kaikki teki omaa juttuaan. Olin ihan fiiliksissä. Muistin miten kreisin hienolta tuntuu, kun tekee vähän enemmän kuin mitä luuli jaksavansa. Ja siis jaksoin. En tietenkään samallalailla kun joku toinen, mutta noin niin kuin varhaiskeski-ikäisen sohvaperunan näkökulmasta. Mut eniten olin iloinen siitä, miten hyvä meininki meidän boksilla on. Siellä iloitaan kaikkien onnistumisista, oli ne sitten millaisia tahansa. Toisilla se onnistuminen on sitä, että tauon jälkeen taas tulee paikalle, jollain toisella toisenlainen. Mutta kaikki onnistumiset tuntuu yhtä arvokkaita.

Olen nyt tauon jälkeen käynyt pari kertaa treeneissä ja ihmettelen, että miksi mä aina tipahdan niihin samoihin ajattelumalleihin. Mä en ole ikinä elämässäni ollut hyvä urheilussa. Mä en ole nopea, enkä ketterä, enkä järin kestävä. Silti Cross fit on mun laji. Sen parissa mä olen ensimmäistä kertaa ikinä kokenut olevani urheilussa hyvä. Meikäläinen nimittäin nostaa rautaa. En nyt heti tauon jälkeen, mutta tiedän, että se kyllä palaa. Olen salin hitain ja kömpelöinkin varmasti. Puuskutan burpeita punaisena silloinkin kun olen omasta mielestäni ihan jo ok kunnossa. En saa yhtään leukaa, enkä seiso käsilläni. Mutta kun ohjelmassa on painonnostoa, koen salaa pientä ylpeyttä siitä kun tekniikka lähtee rullaamaan ja painonnosto sujuu. Ja sellaiselle tyypille, joka ei koskaan ole ollut kovin haluttua ainesta koulun liikuntatuntien joukkue jaossa on aika mahtava fiilis, kun aikuisena punkerona löytää lajin, jossa on hyvä. Kun tuntee, että on löytänyt oman joukkueensa.

Kirjoitan tän tänne blogiin itselleni muistiin. Että kun seuravan kerran mietin, että en mee koska sitä ja tätä. Niin luen tän ja muistan. Ja halusin kirjoittaa myös siksi, että monilla ylipainoisilla on sellaisia kokemuksia, että he eivät olisi tervetulleita liikuntapaikkoihin, tai kokevat häpeää tai jopa törmäävät todella ikävään kohteluun. Sanon vaan, että älkää lannistuko. Etsikää sellainen paikka, missä on hyvä meininki, jossa jokainen keskittyy ensisijaisesti omaan suoritukseensa ja jossa osataan iloita jokaisen edistymisestä omassa sarjassaan. Sellaisia on, esimerkiksi tää meidän boksi.

Liikkuvat lihikset on tosi jees. Vai mitä oot mieltä?