Olen kasvanut aikuiseksi ajatellen, etten ole liikunnallinen ihminen. Koulun liikuntatunnit olivat pakkopullaa, en ollut nopea, ketterä, enkä hyvä kuntoinen. Tykkäsin joukkue peleistä ja suunnistuksesta, mutta vihasin kilpailua ja suoritusten mittaamista. Alakoulussa harrastin hetken jalkapalloa, mutta kun en koskaan päässyt peleissä kentälle, lopahti innostus aika nopeasti. Nuorena aikuisena identiteettini oli sen hetkisestä painosta huolimatta aina lihavan ihmisen, joten ajattelin, ettei mikään urheilu oikeastaan ollut minua varten.
Urheiluun on liittynyt aina paljon häpeän kokemusta. Elokuvat ja muu viihdekin sen jo tietää, lihava, hikinen ja punainen tyyppi on parhaimmillaan naurettava, huonoimmillaan kuvottava ilmestys. Lihavan ihmisen liikunta on epämiellyttävää katsottavaa, vaikka jokainenhan sen tietää, että lihavan ei muuta pitäisi tehdäkään kuin kuin kuluttaa enemmän kun syö. Koska lähtökohtaisesti ylipainoisena onnistumisen mahdollisuudet erilaisissa lajeissa ovat heikot, liikunnan aloittaminen tuntuu kehossa pahalta ja yrittäessäsi näytät karsealta, on kynnys lähteä liikkeelle järkyttävän suuri. Niin suuri, että sen ensimmäisen askeleen ottaminen on todella vaikeaa.
2013 törmäsin ekan kerran Crossfittiin ja se muutti käsitykseni itsestäni ja kyvyistäni suhteessa liikuntaan. Ei tosin ihan yhdellä, eikä kahdellakaan yrityksellä, mutta nyt reilu kymmenen vuotta ensikosketuksen jälkeen, olen opetellut sanomaan, että harrastan urheilua. Kyllä, minä, keski-ikäinen ylipainoinen henkilö, harrastan urheilua. Enkä pelkästään harrasta, vaan minulla on siinä myös kykyjä ja osaamista. Enkä harrasta urheilua siksi, että tavoittelisin laihtumista, vaan siksi koska pidän siitä ja se antaa minulle hyvän olon.
Tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut oman häpeän tunnistamista, kohtaamista ja lopulta sen sisällä piileskelevän häpeän nostamista valoon kaikkien nähtäväksi. On pitänyt puhdistaa pöytää moneen otteeseen. Ja uskallettava antaa häpeän sulaa auringossa. Sanoa ääneen tuntemattomillekin ihmisille, että tämä asia pelottaa minua, mutta teen silti. Hävettää, mutta teen silti. Tuntuu, että en mitenkään voi pystyä, mutta teen silti. Teen vaikka en usko itseeni. Joskus treenien jälkeen mua on itkettänyt, koska oon tuntenut niin voimakkaasti häpeän huuhtoutuvan pois. Seuraavalla kerralla on ollut helpompaa, kunnes taas on tullut joku uusi epämukavuusalueelle vievä treeni, mikä on voinut nostaa vanhan häpeän taas pintaan. Mut kun kerran on tuulettanut pimeydessä lymyävää häpeää oikeen kunnolla, niin seuraava kerta on paljon helpompi, lupaan!
Monella ylipainoisella ihmisella on ikäviä kokemuksia ohjatusta liikunnasta, joku on voinut pukuhuoneessa kommentoida ikävästi tai tuijottaa salilla. Paskaa sanon minä. Paskaa, että kiusaamista tapahtuu tilanteissa, joissa ihminen yrittää huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Paskaa, että aikuiset ihmiset pilaavat omalla toiminnallaan muiden mahdollisuuden turvalliseen tilaan, iloon ja uuden oppimiseen. Jos sulla on tällaisia kokemuksia niin olen pahoillani. Älä anna paskojen juttujen pilata sun mahdollisuuksia kokea jotakin hyvää, vaan nosta tähänkin liittyvä häpeä esille kun seuraavan kerran menet kokeilemaan jotakin mieluista liikuntaa. Muille kuuluvasta häpeästä kannattaa laskea ekana irti.
Itselläni on käynyt liikunnan suhteen hyvä munkki. Olen päässyt mukaan yhteisöihin, joissa on uskaltanut mennä pois omalta epämukavuusalueelta siitäkin huolimatta, että niin tehdessä näyttää rumalta ja jonkun silmissä varmasti epämiellyttävältä. Minulla on ollut onni saada osakseni kannustusta, porukan, jossa onnistumisista on iloittu yhdessä, ja niin monipuolisia treenejä, että pakostakin eteen on tullut myös lajeja, joissa on päässyt loistamaan. Oon päässyt treenaamaan valmentajien kanssa, jotka samaan aikaan on madaltaneet kynnystä päästä mukaan, mutta sopivissa hetkissä myös kannustaneet laittamaan pökköä pesään ja yrittämään vähän enemmän.
En silti sano, että juuri toiminnallinen harjoittelu olisi kaikkien juttu. Ei tietenkään ole. Mutta jos oot ylipainoinen ja sulla ei ole paljoa liikunnallista taustaa, kuntoa tai mitään muutakaan, niin älä tyydy johonkin pulleroille tuputettaviin lajeihin, jos ne ei tunnu susta hyvältä. Jos pilates on sun juttu tai uinti, niin go for it. Jos sua kiinnostaa potkunyrkkeily tai ammuntahiihto, niin kokeile niitä. Kerro sun taustasta, kerro sun rajoitteista, kerro sun motivaatiosta. Lihavat voi tehdä yllättävän paljon mageita juttuja, jos vaan haluavat!
