Olisin jo unohtanut tämän blogin, ellen edelleen saisi silloin tällöin viestejä teiltä lukijoilta. Joku kehuu jotakin vanhaa reseptiä tai kysyy siihen tarkennusta. Joku kysyy kuulumisia tai kertoo miten hänellä menee. Joku tuttu vuosien takaa, ehkä askartelukaveri, ehkä joku toinen omavaraistelija. Ja minä havahdun, että oli tämä blogikin joskus.
Mä olen lähes vuoden nyt opetellut ihan uudenlaista arkea, jossa työ ei enää määrittelekään sitä kuka olen ja mitä teen elämässäni. Olen opetellut pitämään työn työnä ja etsinyt vapaa-ajalla itseäni. Älkää käsittäkö väärin, pidän työstäni. Se on mielenkiintoista, merkityksellistä ja tärkeääkin. Mutta silti, vain työtä. Kun läppäri iltapäivällä sulkeutuu, en enää mieti työasioita tai stressaa niistä. Minulla on riittävästi aikaa hoitaa työtehtäväni työajalla ja resursseja palautua työtehtävistä myös työpäivän aikana.
Illat ja viikonloput eivät menee enää vain työstä palautumiseen, vaan minulla on energiaa muuhun elämään! Olen jaksanut ulkoilla, urheilla ja ylipäätään olla erilailla läsnä omassa elämässäni. Olen opetellut sietämään tylsyyttä ja mitään tekemättömyyttä samaan aikaan kun fyysinen aktiivisuuteni on kasvanut aivan valtavasti. Aloitin elokuussa toiminnallisen harjoittelun ja sen jälkeen olen käynyt treeneissä noin 3 krt viikossa, ja kerran viikossa joogassa. Pari viikkoa sitten kokeilin lenkkeilyä ensimmäisen kerran muutamaan vuoteen ja kas kuntoni oli kasvanut sen verran että vitosen lenkki on sujahtanut jo pariin kertaan, hitaasti mutta varmasti!
Silloin kun viimeksi kirjoitin, olimme muuttamassa Kuopiosta 55 neliöiseen kerrostaloon vuokralle. Sittemmin olemme muuttaneet jo toiseen kertaan, 75 neliöiseen kerrostaloon. Vuokralle edelleen. Enkä tiedä haluanko enää koskaan omistaa asuntoa. Viime kesänä luovuttiin myös autosta, mutta puolison ensi kuussa alkavat työt valitettavasti vaativat autoa, joten sellainen meille taas tulee. Jos siis perinteisesti ajatellaan, olemme tulleet yhteiskunnan portaikolla alaspäin niin että suhahtaa. Omistava luokka on vaihtunut vapaaksi ja velattomaksi!
Muuttojen myötä suhde omistamiseen on muuttunut. Kun ensin tyhjentää kaksi omakotitaloa ja muuttaa rivitaloon, saa todella kokea miltä tuntuu tavarasta luopuminen. Ja kun muutama vuosi sen jälkeen pakkaa taas tavarat ja muuttaa yli puolta pienempään kerrostalo kolmioon, saa taas uudestaan käydä läpi joka ikisen omistamansa tavaran ja pohtia sen tarpeellisuutta. Ja kun kolmen vuoden sisään asuu jo neljännessä kämpässä, huomaa, ettei koti oikeastaan ole sidoksissa mihinkään maallisiin elementteihin, ei seiniin eikä tavaroihin. Ja että tärkeimpiä asioita; ihmisiä ja muistoja, kantaa aina mukanaan.
Isot elämän muutokset eivät ole rajoittuneet vain muuttoihin ja uusiin töihin. Muuttojen myötä myös osa lapsista on muuttanut omilleen. Kun muutamia vuosia sitten olin vielä suurperheen äiti, olenkin nykyisin enää yhden kotona asuvan lapsen äiti ja yhden ihanan pienen ihmisen mummo. Ja totta kai äiti myös niille omillaan asuville upeille nuorille tyypeille. Ikävä on välillä tosi kova, vaikka kaikilla meneekin hyvin ja olen jokaisesta tosi ylpeä. Silti sydäntä raastaa pitkät välimatkat.
Mietin aina välillä tämän blogin kohtaloa. Maksan tämän huvin ylläpitämisestä edelleen satoja euroja vuodessa, mikä sinällään ei ole järkevää, kun ei tätä oikein tahdo tulla päivitettyä enää. Tuntuu, että elämä on niin mukavan tylsää, ettei oikein enää tiedä mitä tänne kirjoittelisi. Ehkä sellainen vinkkien, ohjeiden ja oppien kirjoittaminen ei enää kiinnostele, koska jos rehellisiä ollaan, tuntuu, ettei itselläni ole oikein mitään tarvetta enää keksiä mitään uutta ja mullistavaa. Tykkään tällä hetkellä eniten kaikesta tutusta ja turvallisesta, mämmistä mämminä enkä minään kevään trendikkäänä vuokaleivoksena tvistillä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.
Mutta toisaalta tänne on taltioitu niin paljon muistoja ja ihan hyviä reseptejäkin, että katsellaan nyt ainakin tämä vuosi vielä!
