Author: minna

Maalta kaupunkiin, omakotitalosta kerrostaloon

Ihmiset rakastavat tarinoita perheistä, jotka hyppäävät pois oravanpyörästä, ostavat talon maalta, ryhtyvät lypsämään omaa lehmää ja elävät hitaammin. Omavaraisuus, itse tekeminen, remppa ja vintage kalusteet. Villasukat, itse kehrätty lanka ja hapanjuuri leipä. Puusauna, säilöminen, pihalla tepastelevat kanat ja oman sadon perunat. Minäkin rakastan niitä. Tarinoita ihmisistä, jotka tekevät elämästä oman näköistään.

Mä en sano, että olisin elänyt niin idyllistä elämää kuin lukemissani lehtijutuissa, mutta realistina en toisaalta usko, että kenenkään elämä kokonaisuudessaan on koskaan kovin idyllistä. Elämässäni on kuitenkin ollut monia piirteitä, joita näissä hidasta elämää maalla jutuissa nostetaan keskiöön. Oli omavaraistelua, oli lampaita, kanoja, touhutonttia ja työt kotona. Ja se oli kaikki ihanaa. Ja kamalan sitovaa ja toisinaan myös uuvuttavaa.

Usein maalla asumisesta ja asioiden itse tekemisestä puhutaan elämän yksinkertaistamisena. Voi olla, että olen itse ymmärtänyt jotakin väärin, mutta koen nykyisin, että esimerkiksi tomaattien ostaminen kaupasta on huomattavasti yksinkertaisempaa kuin niiden kasvattaminen. Tammikuussa alkaa siementen hankinta, helmikuussa kylvöt, kasvivalot, riittävät tilat taimille, jatkuva kastelu, siirtäminen isompiin potteihin, riittävän kokoiset kasvihuoneet, istutukset, lannoitukset, varkaiden poisto, tukeminen, jatkuva kastelu tai kastelujärjestelmän huoltaminen, tuuletus, tomaattien poimiminen, säilytys, säilöntä ja varastointi vs kaupassa käynti. Ei sillä, omien tomaattien kasvattaminen on mielipuolisella tavalla hauskaa ja tomaatit ovat hyviä. Mutta missään tapauksessa se ei ole yksinkertaista kaupassa piipahtamiseen verrattuna.

Sama pätee moneen muuhunkin asiaan. Itse tekeminen on arvo sinällään ja usein mielekästä ja hauskaa, mutta yksinkertaista se ei ole. Se on sitovaa, aikaa vievää, usein kallista ja vaatii sekä taitoa, että erilaisia välineitä onnistuakseen. Mitä enemmän asioita tekee itse, sitä enemmän tarvitaan erilaisia resursseja ja se vie veronsa. Ihan niin kuin aina elämässä, jokainen valitsee sen mihin haluaa aikansa ja rahansa käyttää.

Mun unelma oli monta vuotta tehdä itse. Oppia kaikkea hapanjuurileivonnasta siiderin valmistukseen. Ja sitten mä halusinkin jotain muuta. Helppoa ja hidasta elämää, jossa töiden jälkeen ei olisi pakko tehdä mitään jos ei huvittaisi. Saisi itse valita mihin käyttäisi aikansa. Mikään tai kukaan muu ei määrittelisi sitä, mihin kaiken jäljellä olevan resurssini käyttäisin. Voisin asua pienemmässä kodissa, koska tavaraa tarvittaisiin vähemmän. Voisin asua lähempänä keskustaa, julkisen liikenteen äärellä, koska maata tarvittaisiin vähemmän. Voisin luopua paljosta, koska elämiseen riittäisi vähempi. Ja sitten luovuin.

Tai enhän minä näitä päätöksiä ole yksin tehnyt, vaan puolison kanssa ollaan jaettu unelmat. Ensin toisenlaiset, sitten toisenlaiset. Kasvettu yhdessä ja erikseen, samaan suuntaan. Omavaraisesta maalaisunelmasta luopuminen mahdollisti kummankin henkilökohtaisen ammatillisen kasvun, omien henkilökohtaisten unelmien tavoittelun. Kun jostain luopuu, avaa samalla mahdollisuuden jollekin uudelle.

Huomenna me muutetaan rivitalosta 55 neliöiseen kerrostaloon, hyvien kulkuyhteyksien päähän. Uusi asunto ei tarjoa kummoisia mahdollisuuksia itse tekemiseen, mutta sitäkin paremmat mahdollisuudet kulutuksen vähentämiseen. En malta odottaa mitä seuraava elämänvaihe tuo tullessaan!

Vegaaninen raparperipiirakka

Olen viime aikoina pyrkinyt muuttamaan ruokavaliota enemmän vegaaniseen suuntaan. Kaikki alkoi vegaaninen tammikuu -haasteesta, johon osallistuin. Kahden ensimmäisen viikon aikana olin luovuttamassa joka ikinen päivä. Karvain kokemus oli p*sk*lta maistuva makaroolilaatikko (never again). Puolisoni kuitenkin on jatkanut vegaanista ruokavaliota tähän päivään saakka, joten yritän suosia vegaanisia vaihtoehtoja aina kuin se suinkin on mahdollista (puolisoni mielestä se on aina mahdollista).

Vegaaniset kokeilut ovat opettaneet minulle monta asiaa. Ensinäkin sen, että makaroonilaatikko ei onnistu vegaanisena, lasagnet ja muut pastat sen sijaan aivan mainiosti. Kananmuna on monesti aivan turha, sitäkin ilman selviää. Esimerkiksi lettutaikina, kakkupohja, pullataikina muutamia mainitakseni. Parhaita vegaanisia ruokia ovat ruuat, jotka luontaisesti ovat vegaanisia, kuten vaikkapa Gochujang nuudelit (en tosin tiedä näiden alkuperästä yhtään mitään), Kesärullat, Pirkka Luomu Hernekeitto, linssikeitto, erilaiset kookosnuudelikeitto hässäkät, linssibolognese ja monet kasvispastat. Sen lisäksi ollaan opeteltu käyttämään tofua hyvin monipuolisesti ja muuntamaan monet lempiruuat vegaaniseen muotoon, kuten tacot ja risotot. Jossain kohti osa porukasta lisää parmesaanit ruuan päälle ja osa ei. Pizzan juustosta en tingi.

Tämän vegaaniset piirakkapohjan olen alunperin bongannut Glorian ruoka ja viini lehdestä ja tehnyt siitä omat versioni. Olen kokeillut samalla pohjalla mustikkapiirakkaa ja omenapiirakkaa ja voin sanoa, että toimii. Resepti on helppo ja nopea tehdä, ohjeen etsiminen vie yleensä kauemmin aikaa.

Vegaaninen raparperipiirakka ohje

  • 3 dl vehnäjauhoja
  • 3/4 dl perunajauhoja
  • 1 1/2 dl sokeria
  • 3/4 tl suolaa
  • 2 tl leivinjauhetta
  • 1 sitruunan kuori raastettuna
  • 150g mantelimassaa
  • 100g vegaanista juoksevaa margariinia
  • 2 dl kauramaitoa
  • 3 raparperin vartta pilkottuna
  • 1 rkl fariinisokeria

Sekoita keskenään kuivat aineet, raasta joukkoon sitruunan kuori. Raasta mantelimassa karkeaksi raasteeksi ja nypi kuivien aineiden joukkoon. Lisää juokseva margariini ja kauramaito, sekoita puuhaarukalla. Levitä taikina piirakka vuokaan, ripottele päälle raparperit ja viimeistele fariinisokerilla. Paista piirakka vuuassa 200 asteessa noin 35 minuuttia.

On hyvää.

Hengitän eli olen

Aloitin uuden työn toukokuun alussa ja pääsin heti alussa mukaan työyhteisön työhyvinvointi päivään, jossa Liisa Puskala Työterveyslaitoksella kävi puhumassa sujuvasta aivotyöstä. Mitä pidemmälle luento eteni, sitä enemmän lamppuja syttyi meikäläisen mielessä.

Pidin edellisestä työstäni valtavasti, koin sen merkityksellisenä, mielenkiintoisena, vaikuttavana ja monipuolisena. Samaan aikaan työn kuormitus oli valtava, en ehtinyt palautua viikonlopun aikana, yöuneni kärsivät ja keho oli jatkuvassa ylivireystilassa. Minulla oli jatkuvasti tunne siitä, että jotain tärkeää oli jäänyt tekemättä, en ehtinyt tehdä kaikkea tai en osannut riittävän hyvin asioita, joita olisi pitänyt.

Haastavinta oli, että en osannut tunnistaa, saati sanoittaa sitä mistä kuormitus johtui. Yritin välillä ottaa puheeksi kokemani kuormituksen, mutta koska en itsekään tiennyt mistä se johtui, oli siihen vaikea tarttua. Sain hyväntahtoisen ohjeen pitää kiinni työn rajaamisesta ja tartuinkin siihen kynsin hampain. Kokeilin lisätä etätyötä, kalenteroida tarkemmin erilaisia työtehtäviä, tehdä päättymättömiä to do -listoja ja yrittää perehtyä järjestelmiin, joihin ei ollut aikaa perehtyä, jotta osaisin käyttää niitä ennen kuin perehdyttäisin työntekijöitä niiden pariin. Olin koko ajan tavoitettavissa sähköpostin, Teamssin, whatsapin ja puhelinsoiton päässä. Tein pikkutarkkaa suunnittelutyötä toimistolla, jossa kymmenen henkeä parhaimmillaan teki töitä, piti ruokatuntia tai taukoa samassa tilassa, vailla mahdollisuutta vetäytyä häiriöttömään tilaan.

Lähdin lopulta, koska koin, että en ollut riittävästi, en pystynyt suoriutumaan annetuista tehtävistä, enkä omaksumaan riittävästi tietoa työni tekemiseksi.

Puskala nosti esille asiantuntija- ja johtamistyön kuormittavuuden ja sen, etteivät perinteiset työsuojelulliset toimet riitä suojaamaan aivotyön kuormitukselta. Jatkuva tarve oman tietotaidon kehittämiseen, uuden omaksumiseen ja muutoksiin reagointiin aika- ja priorisointipaineessa, melun, hälyn ja tietotulvan jatkuvasti keskeyttäessä on tämän päivän aivotyöläisen kuormituksen lähde, jolta ei suojaa kypärä eikä edes hyvä sähköpöytä. Tarvitaan kognitiivista ergonomiaa.

Kognitiviisella ergonomialla tarkoitetaan työn suunnittelua ja muokkaamista kuormitusta vähentäväksi ja palautumista edistäväksi. Käytännössä tällä tarkoitetaan esimerkiksi työympäristön häiriöiden, melun ja visuaalisen hälyn vähentämistä, tarpeettomien keskeytysten vähentämistä sekä tietotulvan hillintää. Työn sujuvuutta ja työhön keskittymistä voidaan edistää hyvällä suunnittelulla ja häiriöttömällä ympäristöllä. Työn kuormittavuuteen keskeytyksillä on merkittävä vaikutus, työpaikalla tulisi olla mahdollisuus työskennellä rauhassa. Yhteiset pelisäännöt auttavat kaikkia hillitsemään sekä keskeytyksiä, että jatkuvaa tietotulvaa. Ajantasaiset ja toimivat ohjeet ja asiakirjat selkeyttävät viestintää ja vuorovaikutusta.

Mitä pidemmälle luento eteni, sitä helpottuneemmaksi koin oloni. Kyse ei lopulta ollutkaan henkilökohtaisista ominaisuuksistani. Asiat joita en ollut tunnistanut kuormitustekijöiksi, saivat konkreettiset nimet: häiriöt, keskeytykset ja tietotulva. Olin altistanut itseni jatkuvasti kaikille kolmelle kuormitustekijälle siinä määrin, että niiden keskellä työskentelystä oli tullut normi. Lohdullista tietyllä tapaa on myös ajatus siitä, että kognitiiviseen ergonomiaan voi vain osin vaikuttaa itse, loppu tapahtuu on tapahtumatta työyhteisönä. Voit ajatella sen vaikkapa niin, että sinun viestintäsi on minun keskeytykseni. Sinun epäselvät, vanhentuneet tai puuttuvat ohjeesi tai huono perehdyttämisesi ovat minun tietotulvaani. Sinun puutteellinen työn suunnittelusi on minun jatkuvaa poukkoiluani työtehtävästä toiseen. Ja vice versa, tietenkin.

Pelkkä ohje työn rajaamisesta ilman muiden kuormitustekijöiden tarkastelua onkin melko ponneton keino vastuuttaa työntekijä olosuhteista, jotka ovat koko organisaation yhteinen haaste.

Puskala antoikin esimerkkejä siitä, miten aivojen työrauhaa tulisi vaalia. Ensimmäinen on työpäivän suunnittelu. Kovin usein sorrumme itse aikaoptimismiin ja työpäivien suunnitteluun siten, ettei päiviin jää riittävästi aikaa tekemiselle, tauoille, viestinnälle ja jokaiseen työhön kuuluville yllätyksille. Kalenteria tulisi hyödyntää muuhunkin kuin pelkille kokousvarausille. Kalenterin ylläpito on tärkeää oman työn suunnittelun lisäksi myös siksi, että se kertoo muulle työyhteisölle saavutettavuudestasi.

Toinen tärkeä keino on viestinnän yhteiset pelisäännöt. Millaisia reaktioaikoja odotamme eri viestintäkanavilla. Kaikki asiat eivät voi koko ajan olla kiireellisiä. Kolmantena esille nousee ennakoinnin tärkeys. Jotta oman työn suunnittelu yli päätään on mahdollista, tarvitaan myös kollegoilta ja verkostoilta hyvää ennakointia. Hyvällä yhteistyöllä mahdollistetaan jokaiselle mahdollisuus kognitiviseen ergonomiaan omassa työssä.

Nykyisessä työssäni kognitiivisesta ergonomiasta puhutaan ja sen eteen on tehty kehittämistyötä. On palaveriton perjantai, sisäiseen viestintään suositellaan käytettäväksi ensisijaisesti Teamssia, palautumiseen työajalla kannustetaan ja on suositeltavaa sulkea viestintäkanavat silloin kun tekee keskittymistä vaativaa työtä.

Stressiin addiktoituneelle mielelleni kognitiivisen ergonomian omaksuminen on vaikeaa. Opettelen palautumaan työpäivän aikana. Pidän huolen että riitän, ehdin ja osaan. Ja muistan, että hetkittäin riittää että hengitän eli olen.

Missä sää oot, mää oon hukassa

Havahduin äskettäin siihen, että jos työni otetaan pois, jäljelle ei jää oikeastaan mitään. Niinpä otin loparit ja nyt mietin kuka olen ja minne olen menossa.

Minulla on ollut tapana innostua asioista, suhtautua intohimolla elämään, heittäytyä kiinnostuksen kohteisiini, uppotutua täysillä asioihin, jotka tuottavat iloa elämääni. Olen askarrellut, olen valokuvannut, olen blogannut ja olen hoitanut puutarhaa. Paitsi viimeiset vuodet, joiden aikana olen unohtanut, mistä tykkään. Ainut asia mihin olen heittäytynyt, on ollut työ.

Kaiken takana on varmaan jonkin sortin uupumus. Olen niille altis. Minun aina ollut hankala tasapainottaa innostusta, paneutumista, kunnianhimoa ja omaa jaksamista. Aikaisemmin työtä tasapainottava luova kiinnostuksen kohde on auttanut pitämään elämää tasapainossa, nyt sellainen tasapainottava tekijä on loistanut poissa olollaan. Koronavuodet yrittäjänä veivät veronsa ja makselen häntiä varmaan vielä pitkään.

Yrittäjä vuosien jälkeen kaipasin työtä, josta saisi ulkopuolista tunnustusta. Halusin saada palautetta ja konkreettisia todisteita siitä, että olin työssäni hyvä. Vuodet tai oikeastaan vuosikymmenet perheyrityksessä olivat hämärtäneet ammatillista itsetuntoa ja käsitystä siitä miten validia oma osaaminen oli. Oman haasteensa kaikkeen toi se, että minulta puuttui tutkinnot, jotka mahdollistivat osaamistani vastaavat työt ulkopuolisella työnantajalla. Niinpä minulla on ollut järkyttävä tarve saada validaatiota sekä tutkintojen, että palautteen muodossa.

Havahduin todenteolla tilanteeseen pääsiäisenä, jolloin olin jo irtisanoutunut, mutta tilanteen järjettömyys nousi esille tavatessani pitkästä aikaa hyvää ystävääni. Tuntui, ettei minulla ollut enää mitään keskusteltavaa työni ulkopuolelta. Kaikki ajatukseni, mietteeni ja kokemukseni liittyivät työhön. Työ määritti sitä, mitä tunsin, osasin ja mihin peilasin itseäni. Pelästyin.

On näissä kahdessa vuodessa ollut paljon hyvääkin. Olen valmistunut yhdestä koulusta ja toinen on hyvässä vaiheessa. Oma osaamiseni on sekä vahvistunut, että tullut näkyväksi. Olen nykyisin myös muodollisesti pätevä sosiaalialan töihin. Olen saanut paljon palautetta työskentelystäni, se on välillä ollut kipeää, usein innostavaa ja joskus liikuttavaakin.

YAMK-tutkintooni liittyen olen opiskellut johtamista ja ironisesti, henkilöstön ja työhyvinvoinnin johtamisen kurssi sai minut toteamaan, että a) en voi hyvin työssäni ja b) en enää halua johtaa henkilöstöä. Vaikka juuri siitä olen saanut hirvittävän hyvää palautetta. Ajatus siitä, että vaikka olen jossakin hyvä, minä en välttämättä halua tehdä sitä, oli käänteen tekevä. Voin valita toisin.

Niinpä hylkäsin vakituisen työsuhteen, jossa päällisin puolin olen pärjännyt hyvin, kokeillakseni uudenlaista roolia työelämässä. Hyppään vanhemman vapaan sijaiseksi asiantuntijan rooliin ja etsin vapaa-ajalla itseäni.

Terve blogi! Long time, no see.

Huomaan, että bloggaaminen on jäänyt. En koskaan tehnyt sen suhteen mitään aktiivista päätöstä, mutta nykyiseen elämäntilanteeseeni asioiden julkinen jakaminen ei ole mahtunut. Olen välillä kaivannut kirjoittamista, mutta pääasiassa sekin tarve tulee täytetyksi opintoihin liittyen.

Tämän vuoden aikana suhteeni sosiaaliseen mediaan on muuttunut valtavasti. Ensin henkilökohtainen Facebook tilini poistettiin (ilmeisesti joku hakkeroitui sille ja postasi nimissäni jotakin laitonta) ja kaikeksi yllätyksekseni se ei aiheuttanut minussa kovin kummoisia tuntemuksia. Siinä samassa havahduin muutenkin tarkastelemaan laajemmin omaa suhdettani sosiaaliseen mediaan ja havahduin sen kuluttavuuteen. Kaikki on niin nopeaa, mielipiteet, info, videot, trendit, ilmiöt, kohut. Tuntuu auttamattomasti siltä, että olen liina vanha, väsynyt ja hidas kyetäkseni ylläpitämään somen vaatimaa tempoa. Olen ruvennut kaipaamaan blogia. Kerran, korkeintaan pari kertaa viikossa ilmestyviä hitaita kirjoituksia.

En edes tiedä miten enää seuraisin blogeja tai kuka sellaisia enää kirjoittaa. Ehkä haikailen mennyttä, jotain sympaattista nostalgiaa, jossa elettiin silloin kymmenen viisitoista vuotta sitten kun aloitin bloggaamisen. Sitä tasoa en ehkä niinkään (otin perunalla pimeässä tärähtäneitä kuvia), mutta sitä lempeää hitautta.

Tämä kuva on julkaistu blogissani 2008

Ehkä halajan lempeää hitautta laajemminkin elämääni. Tiedättehän, kaipaan sitä aina, mutta tuntuu kuin jahtaisin omaa häntääni. Olen kuitenkin viimeisten vuosien aikana rohkaistunut tekemään isojakin liikkeitä luodakseni hyvinvointia. Yrittäjästä päivätöihin, blogin laittaminen tauolle, somen radikaali vähentäminen, sosiaalisten suhteiden karsiminen ja tilan tekeminen luovalle työlle. Olen opetellut sietämään sekä tylsyyttä, että epävarmuutta. Ennen kaikkea olen harjoitellut vetämään rajoja.

Ollessani aktiivinen somessa, rajojen vetäminen oli minulle vaikeaa. Rajoja oli vaikea tunnistaa. Kun yksityinen on julkista, on kaikki koko ajan kaupan. Jokainen hieno hetki elämässä, upea maisema luonnossa tai herkullinen ruoka on materiaalia, jolla sitouttaa seuraajia, saada tykkäyksiä ja sitä kautta validaatiota omille kokemuksilleen. Ja jos validaatio jää saamatta, voi omakin kokemus jäädä jollakin tapaa vajaaksi. Vähän niin kuin se kuuluisa fraasi, että jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei kuule, niin kuuluuko siitä ääni?

En silti sano, somessa on valtavasti hyvääkin. Olen oppinut paljon, löytänyt inspiraatiota niin keramiikan tekemiseen, resepteihin, elämäntapojen muokkaamiseen ilmastoystävällisemmäksi ja tietysti olen viihtynyt (rakastan hassuja koiravideoita).

Voi olla, että olen jossain massiivisessa eksistentiaalisessa kriisissä, jossa luon uudelleen suhdettani maailmaan ja ympäröivään yhteiskuntaan. Olen joka tapauksessa melko varma siitä, että some, sellaisena kuin sen olen tuntenut, ei ole minulle hyväksi.

Mitä sulle kuuluu?

Kokemuksia autottomuudesta

Kokemuksia autottomuudesta on ehtinyt kertyä nyt kuukauden verran. Tai kuten kaikki minut tuntevat tietävät, ettei ehdottomuus ole heiniäni, niinpä on heti alkuun todettava, että auto tönöttää edelleen tallissa ja on se pariin otteeseen liikahtanutkin. Antakaas kun kerron.

Kirkkonummella asuessamme auto oli välttämättömyys, eikä kilometrejä laskettu. Autolla käytiin kaupassa, hoidettiin lasten kavereille menot, haut, harrastukset jne. Ajoa tuli satoja kilometrejä viikossa. Jo pelkästään juna-asemalle heittämisestä syntyi 20 kilometriä ajoa, kaupassa käynnistä 30 kilsaa. Voitte siis uskoa, että auto on ollut melkein kuin yksi perheen jäsen, aina mukana.

Kesäkuun Kuusamon reissun jälkeen puolisoni alkoi puhua autottomuudesta. Olin kieltämättä sekä yllättynyt, että epäuskoinen. Yllättävää oli myös se, että vaikka olen käyttänyt puolisioni enemmän julkista liikennettä, olin skeptisempi autotottomuutta kohtaan. Kirjoittelinkin tunnelmista Autoton elämä -postauksessa.

Meidän autottomuus kokeilu alkoi kesäkuun viimeisellä viikolla. Sen jälkeen olemme hoitaneet lähes kaiken ilman autoa. Ollaan käyty kaupassa, sienessä ja marjassa, päivystävässä apteekissa, Evolla partioleirillä vierailemassa, taidenäyttelyssä, asuntonäytössä, kirppiksellä, pakastettu 20 kiloa mansikoita ja eletty normaalia lomalaisen elämää. Muutos on ollut yllättävän helppo. Silloinkin, kun jouduin viemään sähköpyöräni viikoksi huoltoon.

Sähköpyörällä menemään

Meillä on käytössä kaksi sähköpyörää, toinen on reilu vuosi sitten hankkimani Helkama EAino ja toinen on uudempi Radpowerbike, joka on ihan tarkoitettu asioiden kuskaamiseen. Pyörän saa käyttövalmiuteen nopeasti ja vaivattomasti, kahden pyörän kyydissä kulkevat isotkin ostokset näppärästi. Sähköpyörä ei olisi mikään välttämättömyys, mutta minulle se pienentää kynnystä lähteä ja laajentaa sitä sädettä millä operoin kivuttomasti. Hankin sähköpyörän alkujaan edellistä työpaikkaani ajatellen, silloin työmatka oli 12 kilsaa suuntaansa. Minulle se olisi liikaa työmatkaa tavallisella pyörällä, mutta sähköpyörällä matka taittui mukavasti. Nyt pyörälläni on ajettu 3000 kilometriä ja ajattelen, että se on 3000 kilometriä vähemmän autolla/bussilla ajamista.

Olen huomannut, että autottomuus on lisännyt leppoisaa arkiliikuntaa ihan valtavasti. Kun joka paikkaan menee kävellen tai pyörällä, lisääntyy aktiivisuus huomaamatta. Vaikka sähköpyörällä ajelu ei mitään hikitreeniä olekaan, yhdistyy siinä moni hyvä asia joista ylipäätään ulkoilun lisääntyminen on yksi.

Autottomuuden haasteet

Ihan kivutontahan tämä ei tietenkään ole ollut. Meille suurin haaste on ollut koira. Autossa koira matkasi näppärästi mukana, pyörässä häntä varten pitäisi ostaa oma erillinen (sikamaisen hintainen) kärry. Koiran mukaan ottaminen on kuitenkin sen verran harvinaista, että kärryyn satsaaminen on tuntunut turhalta. Silti esimerkiksi sieniretki ilman koiraa tuntuu myös vähän hölmöltä. Olemme käyneet autolla mökillä kaksi kertaa (24 km suunta), juurikin siitä syystä, että saamme koiran matkaan mukaan. Jos eläisimme konkreettisesti ilman autoa, ratkaisin tämän julkisella liikenteellä.

Toinen missä autottomuus todella tuntui, oli reissu Kajolle. Partioleirin vierailupäivä, 4h Evolla, vei matkoineen 16 tuntia. Tähän sisältyi herätys 4.30, 1 taksi matka, 3 junamatkaa, 3 bussi matkaa ja 20 000 askelta. Autolla aikaa olisi todennäköisesti mennyt vähemmän, mutta toisaalta reissu itsessään oli melkoinen elämys ja osoitti, että kaikki on mahdollista.

Summa summaarum

Tapojen muuttaminen on vaikeaa ja ihminen tekee valintoja helppouden perusteella. Olen huomannut että arjessa minulla helppouden jälkeen raha on seuraava valintaperuste ja sen jälkeen muut arvot kuten ekologisuus ja eettisyys. Koska en ole syntyjäni muuta kuin laiska, mukavuudenhaluinen ja keskituloinen, joudun miettimään elämääni niin, että järjestän asiat siten, että arjessa minulle helpot ja mukavat valinnat olisivat sekä edullisiä, että ekologisia ja eettisiä. Sähköpyörään satsaaminen on pakottanut valitsemaan pyöräilyn, koska olen laittanut siihen rahaa, on sillä ajaminen “edullisempaa” kuin bensan tai bussikortin ostaminen. Pyörä on aina lähtövalmiudessa ja nykyiseen työpaikkaan pyöräilee nopeammin kun kulkee julkisilla.

Koira on pyöräilijälle haaste, koska on helpompaa ja halvempaa pyöräillä ilman koiraa. Koiran eliminointi ei kuitenkaan tule kyseeseen, joten jatkamme työstöä.