Huomaan, että bloggaaminen on jäänyt. En koskaan tehnyt sen suhteen mitään aktiivista päätöstä, mutta nykyiseen elämäntilanteeseeni asioiden julkinen jakaminen ei ole mahtunut. Olen välillä kaivannut kirjoittamista, mutta pääasiassa sekin tarve tulee täytetyksi opintoihin liittyen.

Tämän vuoden aikana suhteeni sosiaaliseen mediaan on muuttunut valtavasti. Ensin henkilökohtainen Facebook tilini poistettiin (ilmeisesti joku hakkeroitui sille ja postasi nimissäni jotakin laitonta) ja kaikeksi yllätyksekseni se ei aiheuttanut minussa kovin kummoisia tuntemuksia. Siinä samassa havahduin muutenkin tarkastelemaan laajemmin omaa suhdettani sosiaaliseen mediaan ja havahduin sen kuluttavuuteen. Kaikki on niin nopeaa, mielipiteet, info, videot, trendit, ilmiöt, kohut. Tuntuu auttamattomasti siltä, että olen liina vanha, väsynyt ja hidas kyetäkseni ylläpitämään somen vaatimaa tempoa. Olen ruvennut kaipaamaan blogia. Kerran, korkeintaan pari kertaa viikossa ilmestyviä hitaita kirjoituksia.

En edes tiedä miten enää seuraisin blogeja tai kuka sellaisia enää kirjoittaa. Ehkä haikailen mennyttä, jotain sympaattista nostalgiaa, jossa elettiin silloin kymmenen viisitoista vuotta sitten kun aloitin bloggaamisen. Sitä tasoa en ehkä niinkään (otin perunalla pimeässä tärähtäneitä kuvia), mutta sitä lempeää hitautta.

Tämä kuva on julkaistu blogissani 2008

Ehkä halajan lempeää hitautta laajemminkin elämääni. Tiedättehän, kaipaan sitä aina, mutta tuntuu kuin jahtaisin omaa häntääni. Olen kuitenkin viimeisten vuosien aikana rohkaistunut tekemään isojakin liikkeitä luodakseni hyvinvointia. Yrittäjästä päivätöihin, blogin laittaminen tauolle, somen radikaali vähentäminen, sosiaalisten suhteiden karsiminen ja tilan tekeminen luovalle työlle. Olen opetellut sietämään sekä tylsyyttä, että epävarmuutta. Ennen kaikkea olen harjoitellut vetämään rajoja.

Ollessani aktiivinen somessa, rajojen vetäminen oli minulle vaikeaa. Rajoja oli vaikea tunnistaa. Kun yksityinen on julkista, on kaikki koko ajan kaupan. Jokainen hieno hetki elämässä, upea maisema luonnossa tai herkullinen ruoka on materiaalia, jolla sitouttaa seuraajia, saada tykkäyksiä ja sitä kautta validaatiota omille kokemuksilleen. Ja jos validaatio jää saamatta, voi omakin kokemus jäädä jollakin tapaa vajaaksi. Vähän niin kuin se kuuluisa fraasi, että jos puu kaatuu metsässä ja kukaan ei kuule, niin kuuluuko siitä ääni?

En silti sano, somessa on valtavasti hyvääkin. Olen oppinut paljon, löytänyt inspiraatiota niin keramiikan tekemiseen, resepteihin, elämäntapojen muokkaamiseen ilmastoystävällisemmäksi ja tietysti olen viihtynyt (rakastan hassuja koiravideoita).

Voi olla, että olen jossain massiivisessa eksistentiaalisessa kriisissä, jossa luon uudelleen suhdettani maailmaan ja ympäröivään yhteiskuntaan. Olen joka tapauksessa melko varma siitä, että some, sellaisena kuin sen olen tuntenut, ei ole minulle hyväksi.

Mitä sulle kuuluu?