Havahduin äskettäin siihen, että jos työni otetaan pois, jäljelle ei jää oikeastaan mitään. Niinpä otin loparit ja nyt mietin kuka olen ja minne olen menossa.
Minulla on ollut tapana innostua asioista, suhtautua intohimolla elämään, heittäytyä kiinnostuksen kohteisiini, uppotutua täysillä asioihin, jotka tuottavat iloa elämääni. Olen askarrellut, olen valokuvannut, olen blogannut ja olen hoitanut puutarhaa. Paitsi viimeiset vuodet, joiden aikana olen unohtanut, mistä tykkään. Ainut asia mihin olen heittäytynyt, on ollut työ.
Kaiken takana on varmaan jonkin sortin uupumus. Olen niille altis. Minun aina ollut hankala tasapainottaa innostusta, paneutumista, kunnianhimoa ja omaa jaksamista. Aikaisemmin työtä tasapainottava luova kiinnostuksen kohde on auttanut pitämään elämää tasapainossa, nyt sellainen tasapainottava tekijä on loistanut poissa olollaan. Koronavuodet yrittäjänä veivät veronsa ja makselen häntiä varmaan vielä pitkään.
Yrittäjä vuosien jälkeen kaipasin työtä, josta saisi ulkopuolista tunnustusta. Halusin saada palautetta ja konkreettisia todisteita siitä, että olin työssäni hyvä. Vuodet tai oikeastaan vuosikymmenet perheyrityksessä olivat hämärtäneet ammatillista itsetuntoa ja käsitystä siitä miten validia oma osaaminen oli. Oman haasteensa kaikkeen toi se, että minulta puuttui tutkinnot, jotka mahdollistivat osaamistani vastaavat työt ulkopuolisella työnantajalla. Niinpä minulla on ollut järkyttävä tarve saada validaatiota sekä tutkintojen, että palautteen muodossa.
Havahduin todenteolla tilanteeseen pääsiäisenä, jolloin olin jo irtisanoutunut, mutta tilanteen järjettömyys nousi esille tavatessani pitkästä aikaa hyvää ystävääni. Tuntui, ettei minulla ollut enää mitään keskusteltavaa työni ulkopuolelta. Kaikki ajatukseni, mietteeni ja kokemukseni liittyivät työhön. Työ määritti sitä, mitä tunsin, osasin ja mihin peilasin itseäni. Pelästyin.
On näissä kahdessa vuodessa ollut paljon hyvääkin. Olen valmistunut yhdestä koulusta ja toinen on hyvässä vaiheessa. Oma osaamiseni on sekä vahvistunut, että tullut näkyväksi. Olen nykyisin myös muodollisesti pätevä sosiaalialan töihin. Olen saanut paljon palautetta työskentelystäni, se on välillä ollut kipeää, usein innostavaa ja joskus liikuttavaakin.
YAMK-tutkintooni liittyen olen opiskellut johtamista ja ironisesti, henkilöstön ja työhyvinvoinnin johtamisen kurssi sai minut toteamaan, että a) en voi hyvin työssäni ja b) en enää halua johtaa henkilöstöä. Vaikka juuri siitä olen saanut hirvittävän hyvää palautetta. Ajatus siitä, että vaikka olen jossakin hyvä, minä en välttämättä halua tehdä sitä, oli käänteen tekevä. Voin valita toisin.
Niinpä hylkäsin vakituisen työsuhteen, jossa päällisin puolin olen pärjännyt hyvin, kokeillakseni uudenlaista roolia työelämässä. Hyppään vanhemman vapaan sijaiseksi asiantuntijan rooliin ja etsin vapaa-ajalla itseäni.
