Karavaanari karavaanari, on kaikkien kaveri

Mun askartelubuugi on ollut kateissa iät ja ajat, mutta sitten se välillä yht äkkiä nostaa päätään. Nyt inspiraation on aiheuttanut joulu, vaikkei se tästä kortista näykkään. Mutta kuten kaikki ne, jotka koskaan tehnyt mitään lehteä tietävät, deadline on paras motivaattori. Ihana-lehden joulunumeron askartelut on nyt tehty ja siitäpä onkin jäänyt päälle mukava askartelupöhinä.
Tilasin myös muutaman jutun tämän vuoden joulukalenteria ajatellen. Jos visioni toteutuu, niin siitä tulee spektaakkeli! hih.

Tämä kortti on tehty superhelpolla, pöydällä lojuvia tarvikkeita yhdistellen. Vähän gessoa, vähän silkkipaperia ja muutama valmis koriste. Ei sen kummempaa. Mutta silti niin mukavaa.

Kivaa päivää sulle!

Ihanat kamalat koulukuvat!

Kaikki varmaan muistavat koulukuvat omasta lapsuudestaan. Järjestäytymisen yhteiskuvaan, jännityksen ja valmiiden kuvien odotuksen. Entä otitteko kaverikuvia? Minulla on yksi hulvaton kuva lapsuuden ystävieni kanssa, jossa jokaisella on uusi inkahupparipäällä ja tukka tötteröllä! Muistaako kukaan näyttäneensä koulukuvassa “ihan kamalalta” tai kauhistelleensa kuvaan taltioitunutta ilmettä? Minä ainakin muistan! Muistan myös tarrakuvien vaihtamisen, luokalla olevan salaihastuksen kuvan tuijottelun ja ryhmään kuulumisen tunteen. Nyt kun omista koulukuvista on vierähtänyt “muutama vuosi”, niin kuviakin katsoo armollisemmin. Kamalan ilmeen sijaan näkee nuoren suloisen tytön, jolla on koko elämä edessä. Onneksi vanhempani ovat tilanneet koulukuvat uskollisesti myös itsekriittisimpien teinivuosien ajan. Seuraan heidän jalanjälkiään tässä(kin) asiassa.

Kun minua kysyttiin mukaan Kuvaverkon ja Blogiringin yhteistyöhön, olin sattumalta juuri siivonnut meidän valokuva-albumeita ja huokaillut ja ihastellut lasten päiväkoti- ja koulukuvia. Mikä määrä muistoja kuviin sisältyykään! Kuinka hellyyttäviltä lapset näyttävätkään kuvissa. Jo pelkästään lasten yllä olevat vaatteet toivat elävästi muistoja mieleen menneiltä vuosilta. Haikealta tuntui nähdä pienten nöpönenien muuttuminen nuoriksi. Samaan aikaan kuvista näkyy viehättävän nuoren neidon kasvaminen ulos kuorestaan, rohkeuden ja luottamuksen lisääntyminen.  Pakko tunnustaa, että muutama nostalgian kyynel taisi vierähtää kuvia selaillessa. Vai mitä sanotte tästä kuvasarjasta:


Tämän vuotiset (alimmaiset) koulukuvat on ottanut Kuvaverkko. Äiti, mutta ennen kaikkea tytär on tyytyväinen. Ja se kuulkaa on esiteinin kriittisyydellä paljon. Koulukuvat otetaan usein kovalla kiireellä, mutta erityisesti ujon puoleiset lapset, kuten meidän Alma, tarvitsevat hyvät sosiaaliset taidot omaavan kuvaajan ja kiireettömyyden tunnun uskaltaakseen rentoutua kuvaustilanteessa. Näistä kuvista näkee mielestäni hyvin, että tytöllä on kuvassa rento olo ja aito hymy ja kaverikuvaan on onnistuttu tuomaan aitoa hyvänolon fiilistä parhaiden ystävien kesken. Hyvä kuvaaja osaa luoda rennon ja turvallisen ilmapiirin kuvaukseen ja se heijastuu lopputulokseen. Ammattimainen kuvaaja on tärkeä kumppani myös Kuvaverkolle, sillä lopputuloksesta näkee kuvaustilanteen tunnelman.

Meidän suvussa on ollut tapana ottaa kaikista vauvoista 1 -vuotiskuvaus ihan oikeassa valokuvausliikkeessä. Muuten ammattikuvaajan edessä ollaan oltu oikeastaan vain kerho- päiväkoti- ja koulukuvissa.

Koulukuvista näkee ajan kulun, pikkutytöstä on alkanut kasvaa nuori nainen. En kestä! Ja mikä onkaan hauskempaa kuin verrata lasten kuvia omiin koulukuviin. Niin paljon samaa, mutta kuitenkin niin paljon eroa. Lasten mielestä on hulvatonta nähdä omat vanhemmat saman ikäisenä, samassa tilanteessa kuin he ovat nyt. Kampaukset, vaatteet ja silmälasisankojen muoti naurattavat. Toisaalta, oletteko koskaan nähneet omien vanhempienne koulukuvia? Ja hei, on muuten hauskaa selata oman puolison koulukuvia ja verrata niitä lasten kuviin. Voi sitä yhdennäköisyyttä. Omista kuvista yhdennäköisyyttä on vaikeampi löytää, miksiköhän?

Minulla on tapana taltioida valokuvat albumeihin skräppäämällä. Näin kuvat pääsevät esille, niitä tulee selailtua ja muistot jäävät eläviksi, sen sijaan, että ne hautautuisivat tietekoneen tai jonkun laatikon uumeniin. Joka vuosi pyrin tekemään yhden sivun, johon liitän jokaisen lapsen kuvan. Sivuista lasten kasvua on helppoa seurata vuosi vuodelta. Aika hauskan näköinen jengi, eikö?

Koulukuvat kuuluvat suomalaiseen valokuva-albumiin, osana yhteistä lähihistoriaa. Koulukuvauksen muiston jaamme kaikki, riippumatta lähtökohdista, koulumenestyksestä tai siitä mitä valintoja olemme kouluaikojen jälkeen tehneet. Koulukuva yhdistää sukupolvia. Luokkakuva saattaa myös olla ainut kuvamuisto niistä ihmisistä, joiden kanssa jaoimme ison osan omaa lapsuuttamme ja nuoruuttamme. Kenties ainut kuva ensi rakkaudesta tai siitä kaverista, joka auttoi meitä ylittämään jonkun ratkaisevan nuoruuden kriisin. Nyt aikuisena kun katsoo omia luokkakuviaan, niin ei välttämättä enää muista ihmisten nimiä, mutta kuvan avulla on mahdollista palauttaa mieleen niihin aikoihin liittyviä tunteita ja tapahtumia ja ehkä sitä kautta ymmärtää paremmin myös näitä nyt teini-iän myrskyissä tempolevia nuoria.

Millainen suhde sinulla on luokkakuviin?

Yhteistyössä Blogirinki ja Kuvaverkko
Tutustu Kuvaverkon tuotteisiin ja palveluihin Somessa:
Facebook,  Instagram Pinterest

Punajuuri-päärynä-sinihomejuustosalaatti

Syksyllä perheemme ruokavalio kääntyy kuin itsestään kasvispainotteiseksi. Vihannekset ovat parhaimmillaan ja metsästä saa sieniä kun vaan käy hakemassa. Nyt kun oma puutarha vielä tuottaa marjoja ja hedelmiä, tuntuu, ettei lihaa jää kaipaamaan samalla lailla kuin grillikaudella tai toisaalta talvi-iltojen patoihin.
Olen kova punajuurifani. Niissä on mukava maku ja kaunis väri. Mutta ennen kaikkea ne ovat monipuolinen juures joka taipuu sekä samettisiin keittoihin, laatikoihin, rösteihin ja salaatteihin. Olemme tehneet myös punajuuripastaa. Nam!
Tähän salaattiin hain päärynät omasta pihasta. Ihan ensimmäisen kerran päärynä puu tuottaa sellaisen sadon, että siitä riittää useampaankin reseptiin kokeiltavaksi sen lisäksi, että niitä on syöty tuoreena suoraan puusta.

 

 

Punajuuri-, päärynä- sinihomejuustosalaatti

500 g punajuurta
1/4 tl suolaa
170 g sinihomejuustoa
4 pientä päärynää

1 dl saksanpähkinöitä
1rkl oliiviöljyö
1 rkl hunajaa
tuoreen rosmariinin oksa

Kastike
2 rkl valkoviinietikkaa
4 rkl öljyä
1 rkl hunajaa
2 tl piparjuuriraastetta tai wasabitahnaa
suolaa mustapippuria

Aloita keittämällä punajuuret kypsiksi ja anna jäähtyä. Kuori punajuuret ja leikkaa ohuiksi lohkoiksi lautaselle. Ripottele päälle hieman suolaa. Nosta kylmään. Tiesithän, että kypsän punajuuren kuoret lähtevät helposti irti pelkästään käsissä pyörittelemällä? Sekoita kastikkeen ainekset keskenään, tarkista maku. Lisää kastike punajuurten sekaan, sekoita.

Paahda seuraavaksi pähkinät. Lisää pannulle öljy, hunaja ja rosmariinin oksa. Anna hautua hetki ja lisää pähkinät joukkoon. Paahdapähkinöitä muutama minuutti, varo polttamasta pähkinöitä.

Leikkaa sinihomejuustokiila noin puolen sentin viipaleiksi ja jaa kahtia. Pese ja kuivaa päärynät. Halkaise ja poista siemenet ja kanta. Leikkaa ohuiksi lohkoiksi ja paloittele.

Levitä punajuurilohkot, juusto- ja päärynäpalat isolle laakealle vadille. Rouhi pähkinät karkeaksi ja viimeistele salaatti niillä. Voit koota salaatin alkuruoaksi suoraan lautasille.

Piirakkaa ja pakolaisia

Vietin eilen yhden elämäni erikoislaatusimmista illoista leipoen karjalanpiirakoita Lauttasaaren seurakunnan tiloissa asuvien turvapaikanhakijoiden kanssa. Koko idea lähti siitä, että partiossa Ko-Gi kurssiin sisältyy palvelutehtävä. Koska pakolaiskysymys koskettaa tällä hetkellä koko suomea, koimme sen ajankohtaiseksi ja mielekkääksi aiheeksi.
Palvelutehtävä ei herättänyt minussa suuria tunteita, enkä suoraan sanottuna lämmennyt koko ajatukselle suunnitteluvaiheessa. Koen antavani paljon yhteisen hyvän eteen mahdollistamalla nuorten harrastamista joka viikko tekemällä vapaaehtoistyötä partiossa. Palvelutehtävän suorittaminen tähän päälle tuntui päälle liimatulta partioimagon kiillotukselta.
Koska olen kuitenkin kurssilla ja haluan sen tehdä kunnialla loppuun asti päätimme kurssivartio kavereitteni kanssa ryhtyä tuumasta toimeen. Pakolaiset siis ja jotakin toiminnallista, koska yhteinen kieli puuttuu. Mietittiin ulkopelejä, jalkapallosta mölkkyyn, mutta jostain kumman syystä päädyttiin kuitenkin karjalanpiirakoiden leipomiseen. Ajatuksena järjetön. En edes ikinä ole leiponut karjalanpiirakoita.

Niinpä me kuitenkin sitten keräsimme karjalanpiirakka tarpeet ja lampsimme seurakuntatalolle piirakoita leipomaan. Jännitti ihan hirveästi. Olisiko kuitenkin parempi antaa niiden ihmisten vaan olla omissa oloissaan. Mitä jos idea onkin ihan huono. Järkyttävän huono. Onko tässä mitään Jiitä?!

Jouduttiin ihan oikeasti keräämään itseämme hetki, miettimään mitä tehdään ja miksi. Ja sitten me tehtiin se. Keitettiin puuro ja tehtiin ruistaikina valmiiksi. Levitettiin kamat ruokailuhuoneen pöydälle ja ruvettiin leipomaan. Ensimmäiseltä kiinnostuneelta kysyttiin jos hänkin haluaisi kokeilla. Sitten pikkuhiljaa ihmisiä alkoi kerääntymään leivonta pisteen ympärille. Joku halusi kokeilla, vaikka kertoi, ettei kotimaassaan koskaan tekisi “naisten hommia”. Moni epävarmasti leivonta pöytää lähestynyt paljastuikin näppäräksi käsistään. Vaikka useiden kanssa ei ollut yhteistä kieltä, niin tekeminen yhdisti. Karjalanpiirakoita syntyi nopeasti, samaa tahtia kun oma kiusaantunut ja epävarma olo kaikkosi. Meillä oli ihan oikeasti mukavaa! Hauskoja hetkiä koettiin myös siinä vaiheessa kun valmiita piirakoita maisteltiin. Karjanpiirakat olivat selkeästi paikallinen eksoottinen herkku, joka ei ehkä ensimmäisellä maistelu kerralla auennut leipojille. Mutta se olikin sivuseikka, tärkeintä oli yhdessä tekeminen ja uuden asian kokeminen.

En olisi koskaan uskonut, että itsensä ylittäminen voi tapahtua karjalanpiirakoita leipomalla. Mutta niin kävi. Kohtasin omat ennakkoluuloni silmästä silmään. Sellaisetkin, mitä en ollut kuvitellut omaavani. Päälimmäisenä jäi mieleen sen ymmärtäminen, että lehtien palstoilla ja uutisissa puhutut pakolaiset ovat ihan tavallisia ihmisiä. Ihan niin kuin sä ja mä.

Kaikesta ennakkonegistelystä huolimatta kokemus hyvä. Ja monella tapaa ennakkokäsityksiä murtava. Ja karjalanpiirakoita ei oikeasti ole kovin vaikeaa tehdä.

Haastan sut tekemään päivän hyvän työn. 

Pikkelöidyt kantarellit

Nyt kun sienisesonki on kuumillaan, on meillä kokeiltu jos jonkinmoista sienireseptiä. Sieniä on syöty niin kastikkeissa, keitoissa, lihapullissa, murekkeessa, piirakassa kuin risotossakin. Yksi harvemmin tehty, mutta sitäkin maukkaampi lisuke on pikkelöidyt sienet. Tällä kertaa käytin kantarelleja, mutta yhtä hyvin tähän voi käyttää suppilovahveroita.
Pikkelöidyt sienet somassa purkissa on myös mukava lahja joulua ajatellen! Katso myös ohje suppilovahverohillokkeeseen.

 

PIKKELÖIDYT KANTARELLIT

300 g kantarelleja
1 dl etikkaa
2 dl sokeria
3 dl vettä
1 tähtianis
1 laakerinlehti
2 oksaa timjamia
5 maustepippuria

1. Puhdista kantarellit. 2. Mittaa etikka, sokeri, vesi ja mausteet kattilaan ja kiehauta. 3. Kaada kuuma liemi puhdistettujen kantarellien päälle ja jäähdytä. Anna maustua jääkaapissa seuraavaan päivään.

Stressaa

Olen pyrkinyt pitämään blogin positiivisena, arjen huolista vapaana vyöhykkeenä, jossa aurinko paistaa ja linnut laulavat. Kaikkihan tietävät, että oikeassa elämässä se ihan niin mene. Välillä arki on kaikkea muuta kuin ruusuilla tanssia ja linnunlaulua. On tappelua, ärsyttämistä ja ärsyyntymistä, sotkua, kiirettä, tekemättömiä töitä, odottavia päätöksiä, maksamattomia laskuja, myöhästymisiä, odottamisia, huolta ja murhetta. Peruskamaa.

Koen, että vahvuuteni on pystyä nauramaan myös vastoinkäymisille. Mitä vakavampi tilanne, sitä huonompi huumori naurattaa. Nauru poistaa stressiä ja antaa uusia näkökulmia epätoivoisenakin näyttäytyvään tilanteeseen. Mutta joskus se sitkeinkin hymy hyytyy ja yht äkkiä huomaa stressin kuristavan tunteen hallitsevan koko elämää.

Stressi syntyy epävarmuudesta. Olen itse monessa mukana ja tykkään tehdä asioita. Työn paljous ei minua stressaa, eikä ajoittainen kiirekään. Voimia syö epävarmuus, päättämättömyys, muutos. Se tunne, että kaikki kasaantuu samaan aikaan, kuin vuoreksi, joka musertaa hartiat kasaan.

Olen elämässäni kärsinyt muutaman burn outin. Sellaisen, mistä ei enää selvitty omin avuin stressi tekijöitä vähentämällä. Jos niissä jotain hyvää on ollut, niin se, että tiedän ettei mikään asia ole niin tärkeä, että sen takia kannattaisi menettää oma mielenterveytensä. On parempi pysähtyä hetkeksi ajattelemaan mikä todella on tärkeää, keskittyä siihen ja karsia tarvittaessa rankalla kädellä kaikesta muusta. Kokemus on opettanut minut itsekkääksi. Kun tarpeeksi ajoissa ottaa aikalisän ja keskittyy asioihin jotka oikeasti ovat tärkeitä, niin asia korjaantuu itsestään ja elämä on onnellisempaa.

Mutta arvatkaa mitä. Siitä hetkestä kun päätin kirjoittaa aiheesta on jo varmaan viikko. Sinä aikana olen onnistunut karsimaan muutaman menon, vapauttamaan aikaa lukemiselle ja askartelulle, pitämään ihanan rauhallisen kotipäivän, saamaan valmiiksi muutaman keskeneräisen asian ja tekemään päätöksen erään mieltä askarruttaneen asian suhteen. Olen pyhittänyt aikaa ulkoilulle ja käynyt säännöllisesti salilla. Johan on alkanut stressi helpottamaan!

Miten sä päihität stressin? Vai stressaatko ylipäätään?