Törmäsin tässä yksi päivä blogiin, jossa monivammaisen lapsen äiti kertoi miten välillä hermostuu kullanmuruunsa. Joku kommentoija huomautti täysin ystävälliseen sävyyn, ettei monivammainen lapsi tee sitä tahallaan. Sain slaagin. Tyrmistyin. Järkytyin.
Kahdestakin syystä. Ensimmäisenä siitä, että joku saattoi ajatella, ettei vammainen lapsi pystyisi ärsyttämään. Mitä aliarviointia. En ole koskaan tavannut henkilöä, joka ei osaisi ärsyttää minua. En ketään. Ja olen sentään työskennellyt kehitysvamma-alalla koko ikäni. Kertooko se sitten jotain minusta vai asiakkaistani, on eri asia.
Koska yksi omista lapsistani on määritelmän mukaan erityinen, voin tituleerata itseäni erityislapsenvanhemmaksi. Shokeeraavaa on se, että lapsen syntymä ei tehnyt minusta yhtään parempaa ihmistä. Ärsyynnyn edelleen. Kimmastun. Saatan jopa kiroilla, huutaa ja okei, raivota kuin idiootti. Saatan ärsyyntyä omaan lapseeni vaikka hän on erityinen.
Tiedän, että lapseltani karkaa mopo herkästi käsistä. Hänelle pitäisi puhua selkeillä lauseilla, antaa yksinkertaisia ohjeita ja kenties tehostaa viestiä yksinkertaisella viittomalla. Sen sijaan huudan kitapurje lepattaen. Ei siksi, etten tietäisi miten toimia. Eikä siksi, että kuvittelisin sen auttavan. Toimintani on täysin epäloogista, eikä sillä ole kasvattamisen kanssa paljoakaan tekoa. Huudan koska en tiedä paremmastakaan. Toimin vaiston varaisesti, intuitiivisesti, tunteen palolla. Olen ihminen, jolta on palanut pinna.
En toisaalta kohtele muita lapsiani sen eriarvoisemmin. Pinna palaa heidänkin kanssaan tasaisin väliajoin. Kimpaannun koska väsymys, nälkä, kiire, sotku, välinpitämättömyys, tylsyys, arki, juhla, you name it. Toivon, että lapseni oppivat elämästä sen, ettei kukaan ole täydellinen, ei edes äiti.
Olen lapsilleni ensisijaisesti äiti. En kasvattaja, terapeutti tai ohjaaja. Äitiydessä olen mukana 100 prosenttisesti, kaikilla mausteilla. Tässä ja nyt.
Ugh. olen puhunut.
Arvostan suuresti sinun asennettasi ja tapaasi tuoda se rehellisesti esille asioita kaunistelematta. Ei äidin tehtävä ole olla täydellinen…hänen tehtävänsä on olla ÄITI <3
Olipas kyyneleet lähellä. Hymy huulilla ja vedet luomien alla polttaen tätä luin. Kiitos. Hienosti kirjoitettu.
Olen itse samanlainen kitapurje -tyyppi. Kun kärähtää, niin savun keskellä huudan minä. Enkä mitenkään kauniin sanankääntein. Enpähän ole ainoa!
En ihmettele, että kimpaannuit. MInuakin ärsyttää moinen ajatus. Uskon, että kaikki tämän maailman ihmiset ärsyttää toisiaan ja lapset vanhempiaan. Minä kannssa huudan välillä niin ettei paremmasta väliä lapsille… tietäen, ettei se ole oikea tapa. Mutta kun mäkään en vaan aina jaksa. Meidän lapset kysyy joskus, että miksi sinä huudat. Minä vastaan, kun meni hermot ja oli pakko purkaa. Sitten puhellaan asia rauhallisesti ja tehokkaammin kuntoon…. mutta minä olen äiti, jolla menee hermot. MInusta äidit, joilla EI ME KOSKAAN hermot ovat epäaitoja satuolentoja ja teeskentelijöitä. Joten tsemppiä Minna… ollaan edelleen aitoja äitejä…. myös sen kanssa, että hermot vaan välillä menee… nim. toinen erityislapsenäiti ja ns. normilapsen äiti
"ei lapsi tee sitä tahallaan" luulikohan kommentin kirjottaja että vanhempi jotenkin tahallaan suttuu tai yrittää olla häijy? Ei mulla ainakaan ole tarkotus huutaa omille lapsilleni mutta se tapahtuu. Mä oon monta kertaa miettiny että jos tunteet äitinä ei olis koko ajan pelissä niin olisin paljon maltillisempi ja kärsivällisempi. Mutta ku ne on.
Toisaalta koen kyllä että lasten syntymän myötä musts on ns. Tullut "parempi ihminen" tai oikeastaan oon oppinut ja oivaltanut itsestäni, ympäristöstäni ja toisista paljon asioita joita lapset, heidän kanssaan eläminen ja saaminen on auttaneet mua huomaamaan.
Mä luulen että olen kyllä aika paljon muuttunut siitä mitä olin ennen ja kun vuodet vietii niin uskoisin että vielä enemmän. Sitte voi vaan toivoa että se olis pääasiallisesti positiivista muutosta 😉
Asiaa Minna!!! Minä olen myös yhden sellaisen erityisemmän lapsen äiti ja vaikka olen pitkähermoinen ja leppoisa suurimman osan aikaa ja pinnani riittää miestäni pitemmälle niin joskus sekin katkeaa – ja sitten tulee huutamista ja karjumista… ja sen päälle moraalinen krapula, koska eihän siinä huutamisessa mitään järkeä ole… eikä sen puoleen mitään tehoakaan varsinkin erityislapsen kohdalla! Mutta mulle sillä on väliä – välillä pitää ylimääräiset höyryt päästää ulos että oma mielenterveys säilyy 😉 Ja monesti selitänkin lapselleni raivariani jostain asiasta jälkikäteen asiallisesti, että äidillä nyt paloi hermot koska äiti välittää niin paljon ettei kyennyt tunteitaan hillitsemään tms. Näin lapsikin ymmärtää asian eikä jää mitään epävarmuutta/pelkoa asian suhteen – itse koenkin että varsinainen huutaminen tai hermojensa menettäminen ei ole huonoa vanhemmuutta – enemmän ratkaisee miten nämä asiat jälkikäteen selittää lapselle… varsinkin jos lapsi säikähtää tätä äidin proppujen pohjaan palamista niin selitys on ehdottomasti paikallaan. Ja näin lapsikin oppii ymmärtämään ettei tunteita tarvitse padota sisäänsä ja on ihan ok välillä tuulettaa kunnolla pääkoppaa kunhan ei ihan jokapäiväiseksi raivoamiseksi mene 😉 Enemmän olen tosiaan huolissani niistä ihmisistä jotka ei ikinä huuda lapsilleen ja esittävät kiiltokuvaäitejä – voi sitä raivon määrää mikä täytyy jossain syvällä kuplia…. ja jonain päivänä senkin on purkauduttava tavalla tai toisella kuitenkin 🙁 Parempi siis pieninä annoksina päästää niitä asioita huutamalla ulos niin lapsikin tottuu 😉 Varsinkin jos vaihtoehto on että lapsi saisi pysyvämmän trauman kun joku kaunis päivä se kanelipullantuoksuinen, aina aurinkoinen pusipusihalihali- äitikin viimein kilahtaa ja vuosien patoutumat pääsee vyörymään psykoosimaisena raivokohtauksena ulos! Huolestuttavinta minusta tänä päivänä ei ole siis äitien tai lapsienkaan huutaminen tai hermojen menettäminen…. sen sijaan olen huolissani siitä miten lapsia koetetaan kasvattaa siihen ettei hermojaan ikinä saisi menettää ja aina pitäisi olla kiltti, kunnollinen ja kaikkien kaveri??? Siis WTF? Jos tunteitaan pitää alkaa patoamaan sisälle jo pikkulapsesta niin olemme hyvää vauhtia kasvattamassa henkisesti hyvin sairasta seuraavaa sukupolvea … jo nyt ihmiset voi koko ajan pahemmin ja yksi syy on jo siinä, että pitää koko ajan esittää jotain ulospäin eikä saa olla oma itsensä – persoonallisuus ja aitous ovat katoavia luonnonvaroja 🙁
Onneksi meitä aitoja, välillä raivopäisiäkin, äitejä vielä riittää – kyllä me ollaan oikeasti niitä "parempia ihmisiä" kun osataan heikkoutemmekin näyttää ja myöntää! 😉 Pidetään kiinni siitä että lapsetkin oppivat samaan! Kiitos Minna kun nostit katin taas pöydälle ja herätit keskustelua ja ajatuksia!
Ah, kerrankin joku sanoo sen ääneen, mitä itse monesti mielessäni ajattelen.
Ugh, allekirjoitan kaiken sanomasi. 🙂 Välillä sitä on erinomainen, useimmiten keskinkertainen ja välillä aivan kökkö äiti. Kitapurjeet lepattaa välillä täälläkin, mutta anteeksi pyydetään ja halitaan kovasti. Eivätpähän lapset lähde maailmalle niin, että pelästyvät ensimmäistä uikahdusta.
Liityin blogisi lukijaksi, rehti meininki puree muhun. Omassa blogissanikin sitä tavoittelen, mutta en ole vielä näin hyvin onnistunut eli ollut näin rohkea. Hatunnosto tästä. 🙂
Lämpimin terkuin Tiia
Kiitos Arja! Äitiydessä minusta on nimenomaan tärkeää hyväksyä ja tunnistaa oma epätäydellisyytensä. 🙂
Kiitos Susanna! Et varmasti ole ainoa, uskon, että meitä kitapurjeen heiluttelijoita on yhdistykseksi asti!
Näinhän se on, että mitä läheisempi ihminen, sitä helpommin sitä myös ärsyyntyy. Itse en ainakaan ärsyynny tuntemattomiin 🙂
No joo, olen ehkä itsekkin tasoittunut ajan kuluessa, ainakin toivon niin! Mutta lankean silti tasaisin väliajoin sinne 3veen tasolle. Mutta onhan tässä vielä aikaa ja suunta on ylöspäin!
Olen ehdottoman samaa mieltä siinä, että kimpaantumisen jälkeen asiat pitää puhua ja anteeksi pitää pyytää puolin jos toisin. Minusta riitelyä tai suuttumusta tärkeämpää on se miten asiat sen jälkeen hoidetaan. Toivon että lapseni oppivat siihen, että pienestä kiljumisesta huolimatta heitä rakastetaan koko ajan. Aina. Riippumatta siitä meneekö hermo vai ei.
Tämä kirjoitus syntyi arvaenkin erään kitapurje tilanteen jälkimainingeissa. 🙂
Kiitos kommentistasi! Olen niin samaa mieltä, välillä menee hyvin, välillä huonosti ja välillä hyvin huonosti!