Luin Sari Helinin, Huonon äidin, hyvän kirjoituksen Wilmasta, sähköisestä tiedonvälityskanavasta koulun ja vanhempien välillä. Meilläpäin on Wilman sijasta Helmi, sama periaate, eri nimi.
Helin kirjoittaa hyvin niistä puolista, joita reaaliaikaiseen yhteydenpitoon liittyy. Lapsen maleksinta välitunnilla päätyy vanhemman tietoon kesken työpäivän. Samaa asiaa olen välillä itsekkin ihmetellyt. Saan koulusta tietoa asioista, joihin kotona on vaikea puuttua. Lapsi on keskustellut naapurinsa kanssa oppitunnilla. Mitä opettaja haluaa minun tekevän, kieltävän sen? Lähteväni kesken työpäivän kouluun selvittämään asiaa? Opettavan lapselle täällä kotona koulun säännöt? Tai jos lapsi hidasteli matkalla välitunnille. Mitä viestillä halutaan saavuttaa? Opettelemmeko kotona reipasta pukeutumista? Onko vanhemmuutteni hukassa?!
Minusta Helmi on hyvä työväline, silloin kun se ei täyty huomautuksista, joissa kerrotaan lapseni ruokailleen liian kova äänisesti, juosseen käytävällä tai unohtaneen läksynsä satunnaisesti. Erilaiset tiedotukset kulkevat sen läpi näppärästi ja toisaalta esimerkiksi toistuvaan koulutyön laiminlyöntiin voidaan tarttua helpommin. Helmessä saa mielestäni antaa myös kielteistä palautetta, mutta toisinaan toivoisin, että opettaja miettisi ennen lähetä nappulan painamista miten hän haluaisi meidän vanhempien reagoivan lähettämäänsä viestiin. Mikä on viestin tavoite?
Kaikkien osapuolten pitäisi muistaa, että Helmi on kehitetty välineeksi helpottamaan kommunikaatiota, ei korvaamaan sitä. Internet viestintä on taitolaji, etenkin kun ollaan lasten ja vanhemmuuden äärellä.
Meillä on hyviä ja huonoja kokemuksia Helmestä. Yksi lapsistamme sai niin paljon huomautuksia Helmen kautta, että oli pakko olla yhteydessä opettajaan. Pitäisikö huolestua? Kuulemma ei, lapsella sujui koulutyö mukavasti. Helmen kautta tilanne näytti päinvastaiselta. Toisella lapsellamme taas on tiedetysti haasteita koulunkäynnissä. Helmi pysyy silti hiljaisena. Vedä siitä sitten Helmi viestien kautta johtopäätöksiä.
No mutta varsinaiseen asiaan. Kommenteissa osattiin sanoa, että me, pullamössösukupolvi, olemme ulkoistaneet lasten kasvatuksen koululle. Niinpä niin. Kuinkahan moni omien vanhempieni ikäluokasta olisi ilahtunut siitä, että opettaja olisi faksannut Mira-Petterin isin työpaikalle siitä, että tyttö oli piileskellyt tyttöjen vessassa välttääksen ulkoilun välitunnilla? Olisiko se koettu kodin ja koulun yhteistyötä tukevaksi?
Olen viime aikoina miettinyt paljon sitä, mikä kehittäisi koulun ja kodin välistä yhteistyötä parhaiten. Kiistatta yhteistyötä nimittäin tarvitaan. Helmi voi mielestäni olla tukemassa yhteistyötä, mutta pelkästään sen varaan yhteistyötä ei voi rakentaa. Nykyajan internet sukupolvi tuntee jo nettikirjoittamisen riskit. Toinen lukee tekstini erilailla kuin minä sen kirjoitin. Informatiivisesta viestistä voi väärin luettuna tulla syytös. Erityisesti jos viestinnästä ei ole puhuttu yhteisesti.
Tietoa on nykypäivänä saatavilla käsittämätön määrä. Kaikesta. Olitpa tekemässä pastaa tai vaihtamassa autonrenkaita, kaikkeen löytyy youtube video. Niin myös vanhemmuuteen. On olemassa Supernannyä ja psykologin kirjoittamia kolumneja, puhumattakaan äitiys -blogeista, AV-mammoista ja facebook vertaistuki ryhmistä.
Samaa viestintää edustaa myös koulun ja kodin yhteistyöhön kehitetty Helmi. Parhaimmillaan se voi tukea vanhemmuutta, pahimmillaan olla yksi kanava lisää, joka tuuttaa vanhemmille informaatiota, joka on suodatettava ja suhteutettava parhaansa mukaan.
Olen koko vanhemmuuteni ajan miettinyt väitettä, että vanhemmuus olisi nykyisin enemmän hukassa kuin aikaisemmin. Minun vaikeaymmärtää koko ajatusta, ehkä siksi, että kuulun tietämättäni hukkuneisiin. Nykyisin vanhemmuutta kyseenalaistetaan enemmän kuin koskaan. Sotien jälkeen on riittänyt, että olet saanut lapsesi pidettyä hengissä, myöhemminkin vanhemmuus on ollut sekoitus sitä, mitä omilta vanhemmilta on opittu yhdistettynä siihen, mikä itsestä on tuntunut oikealta. Ennen kaikkea vanhemmuuden normit ovat olleet selkeämmät. On ollut muutama auktoriteetti, jotka ovat hyvässä ja pahassa määritelleet oikeanlaisen vanhemmuuden. Vanhemmuus on muuttunut, ihan niin kuin koko yhteiskunta.
Nykyisin vanhemmuus sekoittuu entistä enemmän siihen, mitä pidetään oikeana, milloin minkäkin tahon ollessa kyseessä. On olemassa virallisia tahoja kuten päiväkoti, koulu, neuvola ja hammashoitola, joilla on neuvoja ja ohjeita. Edelleen on tietenkin myös ne opitut mallit, isovanhempien odotukset ja neuvot ja se millainen vanhempi haluaisi olla. Sitten on olemassa jo edellä mainitut some mammat. Tämän lisäksi on jatkuvalla syötöllä uusia tutkimuksia, joiden mukaan se ja tämä on hyväksi / vaarantaa / kehittää / ehkäisee / auttaa. On oppaita siitä miten kolmevuotiasta aletaan media kasvattaa, kuinka kiltit tytöt oppivat sanomaan ei ja miten lisätä liikkuminen luonnolliseksi osaksi perheen elämää.
Tämän kaiken keskellä me ihan tavis vanhemmat yritämme kantaa vastuumme, kasvattaa lapsiamme ja kasvattaa selkärankaa pitää oman päämme silloinkin kun Helmi tuuttaa yhtä, some toista ja tutkimus kertoo kolmannesta.
Millaisia kokemuksia teillä on eri puolelta tulevasta informaatio tulvasta?
