Tein eilen salilla uuden painonnosto ennätyksen. Nostin maasta yli oman painoni verran rautaa, mikä on paljon. Olen puolen vuoden treenamisen aikana kehittynyt huimasti, itsekin joskus hämmästyn kun tajuan pystyväni johonkin, mikä ensi kuulemalla tuntuu olevan aivan kuntoni ja osaamiseni ulkopuolella.
Treenaaminen on vaikuttanut yllättävän paljon myös muuhun päänsisäiseen elämään. Kun boksilla tekee asioita joihin ei tiennyt pystyvänsä, alkaa ajatusmalli siirtyä myös treenisalin ulkopuolelle. Syntyy mukava positiivinen kierre, joka ruokkii omaa itsetuntoa ja kannustaa yrittämään vielä vähän enemmän, tarttumaan haasteisiin ja uskomaan omaan tekemiseen.
Todella moni jättää asioita tekemättä epäonnistumisen pelossa. Tai sen takia, että saattaa joutua naurunalaiseksi. Tai pahinta kaikesta, mitä jos treenatessaan ei näyttäkkään hehkeältä fitness misulta? Voin kertoa, että ei se tekeminen mitään kaunista välttämättä olekkaan. Yllä olevat kuvat on otettu heti treenin jälkeen. Olen punainen, hikoilen kuin sika ja tukka on liimaantunut kiinni päähän. Ei kovin imartelevaa. Mutta onko tarkoituskaan? Minä menen salille ylittämään itseni, yrittämään parhaani ja tekemään sen mikä pitää tehdä. Omalla parhaalla tavallani. Nopeutta vaativissa treeneissä olen viimeinen. Viho viimeinen joka tulee juoksulenkiltä takaisin.
Eniten treeniä onkin vaatinut sen asian sisäistäminen, että treenaan vain itseäni varten. Vaikka olisin viimeinen, teen silti kaikki liikkeet huolella loppuun. En välitä siitä mitä muut tekevät. En mieti muiden mielipiteitä tai arvioi miltä näytän. Käytän kaiken energiani vain treenien loppuun viemiseen. 
Moni ylipainoinen kokee häpeää, eikä siksi uskaltaudu salille. Tai muun urheilun pariin. Kun ylipainoinen treenaa, niin siinä hiki virtaa, eikä liikkeiden taso välttämättä yllä lähellekkään sitä, mitä ollaan tekemässä. Juokseminen ei meinaa onnistua, puhumattakaan mistään leuanvedosta. Tuntuu, että mistään ei tule mitään, mutta henkeä salpaa ja naama punottaa kuin pidemmänkin maratonin jälkeen.
Voin kokemuksesta kertoa, että suurin osa ongelmatiikasta on omien korvien välissä. En ole kertaakaan törmännyt tilanteeseen jossa minulle olisi naureskeltu koska olen koomisen näköinen liikkuessani. Enemmänkin olen saanut kokea tsemppausta muilta, kehuja loppuun asti vedetystä treenistä ja kehityksestä. Toisaalta olen myös sitä mieltä, että jos jollain olisi treenien aikana aikaa tarkkailla minua ja nauraa suoritukselleni, niin hän ei itse treenaisi riittävän paljoa. Hyvässä treenissä ei nimittäin ole paljoa aikaa tai kykyä keskittyä muiden tekemisiin, vaan fokus on koko ajan omassa suorituksessa.
Säännöllisen treenaamisen myötä olen myös löytänyt omat vahvuuteni urheilussa. On oikeasti mahtavaa huomata, että vaikka olen aina pitänyt itseäni epäurheilullisena, niin nykyisin tiedän olevani hyvä toisissa lajeissa ja kykeneväni kehittymään niissä, missä en ole kovin taitava. Ylipainoisuus ei automaattisesti tarkoita sitä, että olisi kaikessa treenaamisessa surkea, pitää vain löytää omat vahvuutensa ja iloita niistä.
Toivottavasti joku rohkaistuu näiden kuvien ja sanojen myötä puuskuttamaan julkisesti naamapunaisena, ihan vaan koska haluaa löytää liikkumisen ilon ylipainostaan huolimatta!