Ihanan kamala nuoriso

Kevät on ihanaa aikaa, sen lisäksi että luonto puhkeaa kukkaan, kukkaan puhkeaa myös omissa huoneissaan pitkään marinoitunut nuoriso. Yht äkkiä tunnelma on kumman vapautunut, maailma on avoinna ja hymy herkässä. Tuntuu kuin kesäkuun ensimmäisinä päivinä savuverho siirtyisi hetkeksi syrjään ja hetken maailma näyttäisi selkeästi sen potentiaalin, mikä nuoriin todella kätkeytyy.

Jos totta puhutaan, niin meidän perheessä kulunut kouluvuosi on on ollut haastava. Välillä on jouduttu taistelemaan, on hävitty, välillä myös voitettu ja etsitty kadonnutta motivaatiota (nuorten ja vanhempien, vuorotellen). On ollut hyviä hetkiä, mutta on ollut myös suossa tarpomista, ihan joka ikisellä meistä. Siksipä juuri loma tuntuu niin suloiselta. Ei tarvitse edes yrittää muistaa katsoa helmeä, kannustaa läksyjen tekoon tai kokeiden lukemiseen. Lapsia näkee muutenkin kuin ruokapöydässä, teinit ovat jopa näyttäneet naamaansa pihalla, mikä on aina yhtä yllättävää!

Koulujen päättyessä olen aina haljeta ylpeydestä. Joka ikinen näistä tyypeistä on tehnyt valtavasti duunia vuoden aikana. Jokaisella on omat vahvuutensa ja heikkoutensa, on eri kiinnostuksen kohteet ja tulevaisuuden suunnitelmat. Aina ne ei mene yksiin peruskoulun opetussuunnitelmien kanssa tai luokkakavereiden kanssa on erimielisyyksiä. Säännöt tuntuvat epäreiluilta, jonkun opettajan kanssa menevät sukset ristiin tai teiniys tuntuu muuten vain rankalta. Ja silti koulussa on käytävä ja läksyjä tehtävä. Ei se helppoa ole.

Ja kun koulunkäynnin lisäksi on muutenkin niin paljon asioita minkä kanssa pitää oppia elämään. Kaikki se, kun lapsuus muuttuu nuoruudeksi. Mustavalkoisuus ja oikeassa oleminen ja suuret tunteet. Se on ihanaa ja raskasta. Mutta enimmäkseen ihanaa.

Onnea kaikille, jotka päättivät nyt koulunsa, oli se sitten alakoulu, peruskoulu, ammattikoulu tai lukio. Onnea myös kaikille vanhemmille ja opettajille, jotka ovat tukeneet lapsia ja nuoria kouluvuoden aikana. Te kaikki olette lomanne ansainneet!

Marjoja omasta maasta

Tässä kuussa omavaraisuus bloggaajien kollektiivi kerää kokemuksia marjojen viljelystä ja sehän sopii, sillä sain juuri valmiiksi uuden mansikkamaan kasvihuoneen kylkeen.

Meillä on melko paljon erilaisia marjoja, mansikan lisäksi löytyy puna-, valko- ja mustaherukoita, karviaisia, karhunvattua, vadelmaa ja pensasmustikkaa. Mutta rehellisyyden nimissä on sanottava, että peurojen kerättyä vadelma sadon, sain itse ehkä kolme vadelmaa maistiaisiksi. Eikä mansikkaakaan oikeastaan ole jäänyt säilöttäväksi asti.

Mustaherukkaa sen sijaan on valtavasti. Useimmiten olen keittänyt marjat mehuksi, sillä mustaherukkahillo ei oikein tahdo kulua meidän perheessä. Vuosien saatossa olen pikkuhiljaa oppinut ettei kannata nähdä suurta vaivaa sellaisten asioiden tekemiseen, joita kukaan ei sitten loppujen lopuksi syö.

Tästä syystä olemmekin tänä keväänä panostaneet vadelma pensaisiin. Projekti itse asiassa alkoi jo viime kesänä, kun kunnostimme vanhvan vadelmapenkin ja hankimme siihen muutamia uusia taimia. Tänä keväänä Tane bongasi jostakin alennusmyynnistä lisää vattuja, joten nyt meillä on kunnon vadelma penkki. Kumpa vain saisimme sen suojattua peuroilta niin, että vadelmat jäisivät tällä kertaa meidän syötäväksemme.

Toukokuu on todella näyttänyt sen, ettei omavaraisuus ole pelkkää villiyrttien keräilyä ja puutarhassa fiilistelyä. Olemme tehneet pitkää päivää istuttaen, rakentaen, hoitaen, korjaten, kylväen ja mitä vielä. Tuntuu, että to do lista ei koskaan lyhene, aika kuluu ja mitään ei saa aikaiseksi. Mikä ei tietenkään ole totta, sillä moni asia on kevään aikana edistynyt. Meillä on nyt aktiivi käytössä kaksi kasvihuonetta, kasvulavat on kylvetty, mansikkamaa tehty, vadelmapenkki kunnostettu, taimia istutettu ja korvasieniä kerätty. Niin, ja mehiläisiä hankittu.

Hirveän helposti vain itselleen asettaa liikaa vaatimuksia. Kun ei edes ole ollut aikaa kerätä tee aineksia talven varalle.

Olen välillä pakottanut itseni istuskelemaan puutarhassa ja nauttimaan ympärillä olevasta. Koska loppujen lopuksi kaikki on turhaa, jos mistään ei ehdi nauttimaan. Opettelen tietoisesti riemuitsemaan tehdystä työstä. Se olkoon tämän kesän motto!

Lue myös muiden omavaraisuus bloggaajien kuulumiset:

Sorakukka, Puutarhahetki – Suurien unelmien puutarhablogi, Sarin puutarhat, Harmaa torppa, Tsajut, Palokankaan pientila, Kohti laadukkaampaa elämää, Metsäläisten elämää, Urban Farming, Elämää korvessa, Pienen pieni Farmi, Korkeala, Torpan Tyttö, Riippumattomammaksi, Maalaiskaupungin piha, Villa Kotiranta, Alussa oli Vehkosuo, Laura eli Javis, Iso-Orvokkiniitty, Jovelassa/ Omavarainen, Luomulaakso

Meille tuli mehiläisiä

Olemme jo jonkin aikaa haaveilleet kasvattavamme omavaraisuuttamme hunajan tuotantoon. Mehiläiset kun ovat siitä oivia kavereita, että ne auttavat puutarhanhoidossa monella tavalla. Pölyttäjien lisääntyessä on odotettavissa parempi sato myös muualla puutarhassa.

Itseasiassa rahassa mitattuna mehiläisten tuoma arvo kansantaloudelle on juuri pölyttämisessä, ei niinkään niiden tuottamassa hunajassa tai muissa tuotteissa. Kolmas ihmisen käyttämistä ravintokasveista tarvitsee hyönteispölytyksen, jossa mehiläiset ovat mestareita. Monista muista pölyttäjistä poiketen ne ovat kukkauskollisia, eli ne vierailevat kerrallaan vain yhdessä kukkalajissa, joka omalta osaltaan lisää niiden pölytysarvoa. Sadon määrän lisäksi sadon laatu paranee, kun mehiläiset hoitavat hommansa, eli ei tässä mistään ihan turhista tyypeistä ole kyse!

Meidän matkamme mehiläishoitajaksi alkoi sillä, että vuosi sitten Tane aloitti Stadin tarhaajien kurssin, jossa käytiin läpi perusasiat mehiläisten hoitoon liittyen. Minä keskityin lähinnä maistelemaan hunajaa. Mehiläispesät ostimme jo jonkin aikaa sitten Kirkkonummelaiselta mehiläistarhaajalta, mutta haimme ne vasta ilmojen vähän lämmettyä. Oli muuten jännittävää ajaa autolla parikymmentä tuhatta mehiläistä takaboksissa suristen.

Ensi alkuun mehiläiset munivat ja kasvattavat yhdyskuntaa. Meillä on päällekäin kolme sikiöosastoa, ja niiden päällä vasta hunajaosasto. Nämä on eroteltu toisistaan sulkuristikolla, jonka läpi kuningatar ei pääse munimaan.

Vielä hetkeen me emme pääse hunajaa maistelemaan, mutta parhaassa tapauksessa syksyllä meillä on 50 kiloa hunajaa per pesä!

Junalla Pietariin

Kävin viime viikonloppuna elämäni ensimmäisen kerran Venäjällä, mikä oikeastaan on aika erikoista, sillä kyseessä on kuitenkin naapurimaamme. Ja siihen nähden suorastaan ihmeellistä, kuinka helppoa Pietariin on matkustaa.

Suurin syy matkustamattomuudessa lienevät ennakkoluulot. Venäjästä syntyy ristiriitainen mielikuva. Suuri valloittaja, kansojen alistaja, Neuvostoliitto, ihmisoikeusrikkomukset, sananvapauden rajoittaminen, maatuskat, karvalakit, vodka, taideaarteet, Siperia, Ladat, kirjallisuuden klassikot, Tuntematon sotilas, bolsevikit, kylmä sota ja Porkkalan parenteesi. Noin muutamia mainitakseni.

Pietarin reissu ei ehkä olisi koskaan tullut ajankohtaiseksi, jos Teso ry ei olisi mainostanut viikonlopun ryhmämatkaa junaillen. Tuntui helpolta lähteä ryhmän mukana omasta mielestään hyvinkin eksoottiseen kohteeseen. Samalla saisi vertaistukea yrittäjyyteen, joten miksipä ei!

Siinä mielessä ennakkoluulot osoittautuivat todeksi, että Pietari oli vastakohtien kaupunki. Upeita rakennuksia, kultaa, kupoleita ja menneiden aikojen glamouria putkahteli esille sieltä täältä kaupunkia. Kanavat halkoivat kaupunkia ja syreenit kukkivat. Oli huivimummoja, karvalakkimummoja ja muutama ladakin. Englannilla pärjäsi vaihtelevasti, mutta pääsääntöisesti ihmisillä oli halua ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi. Kaupunki oli siisti ja sanalla sanoen mielenkiintoinen.

Mahtipontisten barokki rakennusten lisäksi kaupungissa törmää yhtä mahtipontisiin neuvostoajan rakennuksiin. Mielenkiintoisin ristiriita syntyi kuitenkin oppaiden puheissa. Kolmesta oppaasta kaksi muisteli neuvosto aikoja kaiholla. Silloin kaikille oli turvattu riittävä palkka, vuokrat olivat edullisia ja valtio piti huolen omistaan.

Kun museoissa törmäsimme vieraiden kulttuureiden taideaarteisiin, viitattiin niihin siirrettynä taiteena. Missään muussakaan yhteydessä ei puhuttu lainkaan muiden kulttuurien tai kansojen alistamisesta. Kuulimme esimerkiksi, että ihmiset olivat vapaaehtoisesti tarjoutuneet rakentamaan Iisakin kirkkoa. Mikä varmasti osittain pitää paikkansa, mutta jos ajatellaan aikakautta yleisesti, niin muualla maailmassa tunnustetaan se, että orjat ja muut pakkotyöläiset ovat pääasiassa rakentaneet ihmiskunnan kulttuuriperintökohteet.

Propakanda näkyi muutenkin puheessa. Esimerkiksi siinä lausunnossa, jossa kerrottiin Neuvostoliiton antaneen Suomelle itsenäisyyden. On vähän vaikea kertoa esimerkkejä, mutta oppaan puheista kuulsi se, että heillä historia on kirjoitettu erilailla kuin meillä täällä naapurissa. Ja vaikka oppaat myös kertoivat siitä, kuinka nykyisin saa puhua mitä haluaa, toisin kuin neuvosto aikoina, ei se silti ulkomaalaisesta näkökulmasta siltä tuntunut. Paikallisoppaiden juttujen kuuntelu oli kyllä yksi matkan mielenkiintoisempia asioita, jossa mielenkiinto syntyi nimenomaan siitä, miten oppaat puhuivat.

Ruoka oli iso yllätys. Kuvittelin venäläisen ruuan olevan suolaista ja rasvaista, mutta kuinka väärässä olinkaan. Minusta ruoka oli poikkeuksetta liian vähäsuolaista ja pääsääntöisesti myös melko kevyttä. Söimme paljon kalaa ja salaatteja. Valinnan varaa oli täysin vegaanisesta ruuasta etnisiin keittiöihin. Kerran eksyimme ravintolaan, joka tarjosi kaiken ruuan höyrytettynä!

Minä ihastuin Pietarin moniin kasvoihin ja toivoisin pääseväni uudestaan reissuun. Junalla matkaaminen sopii sitä paitsi hyvin ekologiseen mielenlaatuuni.

Oletteko te käyneet Venäjällä? Mitä tykkäsitte?

Kasvihuone on viimein valmis

Totta se on! Projekti, joka alkoi jo viime syksynä kehikon pystyttämisellä, on viimein valmis. Eilisen aikana saimme kasvulaatikot tehtyä, mullat kärrättyä, kattoluukun tehtyä ja tomaatin taimet istutettua.

Olo on voittamaton, vaikkakin uutta projektia pukkaa päälle sellaista tahtia, että pitää oikein muistuttaa itseään siitä, että on parempi iloita jokaisesta tehdystä asiasta, kuin murehtia pitkääkin pidempää to do listaa.

Viitisen vuotta sitten hankimme ensimmäisen kasvihuoneemme. Sen pinta-ala oli viisi neliötä ja materiaali samaa kuin jauhelihapaketissa. Viime kesänä tuskastuin sen epäkäytännöllisyyteen ja liian pieneen kokoon. Kasvihuonetta oli hankala tuulettaa, paprikat homehtuivat, hoitaminen oli hankalaa ja epäergonomista.

Uudesta kasvihuoneesta haaveillessani ajattelin ensin, että haluan ihanan näköisen lasihuoneen, joka visioissani olisi myös kesäinen oleskelutila. Onneksi kuitenkin tajusin, etten koskaan istuisi kahvihuoneessa iltapäiväteellä. Minä olen toiminnan ihminen. Haluan käytännöllisiä ratkaisuja. Ja mahdollisimman paljon tomaatteja.

Lähdimme siis etsimään kasvihuonetta käytännöllisyys edellä. Se ratkaisu myös sen, että lasien sijaan valitsimme kennolevyt. Kenno hajottaa auringon valon niin, ettei varjostusta tarvita, se myös pitää lämpötilan tasaisempana. Putkimallin tuulettaminen on helpompaa, sillä kummassakin päässä on ovi. Lisäksi kasvihuoneessa on kattoluukku, joka toimii automaattiavaajalla, kunhan saamme sen asennettua.

18 neliön kasvihuoneessa on yksi 1x2m ja kaksi 1x3m kokoista kasvulaatikkoa. Ne ovat korkeudeltaan noin 40 cm, josta 15 cm on metallisella kehikolla, maan alla. Käytävälle laitoimme sepeliä. Maan päälle jäävät osat on tehty laudasta, joka on kevyesti poltettu sisältä päin lahoamisen ehkäisemiseksi. Kaiken alla on juurimatto.

Nyt vaan odotellaan satoa, kaikista mun 17 lajikkeesta ja 59 taimesta.

Loppuun vielä muutama kuva puutarhan väriloistosta. Kukkapuutarhan eteen ei ole tänä vuonna ehtinyt tehdä yhtään mitään. Onneksi kukat eivät kysele, vaan nousevat itsestään silloin kun niille sopii!