En ole seurannut tangokuninkaallisten valintaa, mutta äsken silmiini sattui Ilta-sanomien lööppi, jossa uusi tangokuningatar esitteli tatuointejaan ja niihin liittyviä tarinoita. Ottamatta sen kummemmin kantaa tangokuningattaren valintaan tai hänen ottamiinsa kuviin, on pakko tarttua jutun kommentteihin.
Tietenkin moni kauhisteli tatuointeja ja useampi pohtii miltä mahtavat tatuoinnit näyttää vanhana. Monen mielestä nuori ihminen pilaa ihonsa kuvilla ja kokee tarpeelliseksi sanoa, että tatuoinnit eivät sovi yhteen iltapuvun / tangon / järjen / you name it kanssa. Tatuoitua henkilöä ei palkata töihin ja hän on suorastaan vaarassa syrjäytyä.
Ensin haluan kiittää ihan kaikkia teitä kommentoijia huolenpidostanne. Harvoin ulkopuoliset esittävät niin suoraan huolensa tekemiäni valintoja kohtaan kuin silloin kun kyseessä ovat tatuoinnit. Vaikka jutussa ei tietenkään puhuttu minusta, voin silti samaistua uuteen tangokuningattareen, sillä kuulunhan samaan laatikkoon. Tatuoidut ihmiset.
Tatuointi jakaa mielipiteitä. Kuten moni muukin asia elämässä. Teemme jatkuvasti valintoja joita muut ihmiset eivät ymmärrä. Moni nyt tekemämme valintaa vaikuttaa suoraan tai epäsuorasti tulevaisuuteemme. Se mitä syömme, miten vietämme vapaa-aikamme, hankimmeko perheen, mitä teemme työksemme. Tatuointi on yksi valinta monien joukossa.
Koen itse olevani aika tavallinen suomalainen veronmaksaja. Olen tehnyt töitä nuoresta asti, toimin yrittäjänä, minulla on lapsia ja tatuointeja. En ole koskaan ajatellut, että tatuointini liittyisivät millään tavalla muiden ihmisten huolenaiheisiin. Toki vuosien varrella olen kuullut ihmettelyä, törmännyt ennakkoluuloihin ja ihailuunkin. En kuitenkaan ikinä ole ottanut yhtään tatuointia miettien mitä joku muu kuvistani ajattelee.
Miksi sitten olen ottanut tatuointeja? Minulla ei ole kaikista kuvistani hienoja tarinoita tai suurta symboliikkaa. Olen ottanut kuvia, koska olen halunnut. Ensimmäisen kuvan ottamisesta on pian 20 vuotta. Vielä en ole koskaan katunut sen ottamista, vaikkei se hienoin kuvani olekkaan. Ensimmäinen tatuointini on pieni katalogilisko, joka muistuttaa minua villistä ja vapaasta nuoruudestani. Sen näkeminen tuo edelleen hymyn huulille.
Entä miltä tatuoinnit näyttävät kun olen vanha? Epäilen, että yhtä kurttuiselta kuin muukin iho. Tatuoinnit ovat osa minua, ne elävät, vanhenevat ja kulkevat mukanani missä ikinä kuljenkin. Kuinka voisin katua jotakin sellaista, mikä on osa minua? Kukaan tatuoitu vanha ihminen ei koskaan ole tullut minulle kertomaan katuvansa tatuointejaan. Tai jos tarkkoja ollaan, kukaan tatuoitu henkilö ei ole koskaan tullut kertomaan minulle katuvansa tatuointejaan, jännä juttu, eikö?
En silti sano, etteikö joku katuisi. Varmasti katuu. Ihmiset tekevät asioita monista syistä. Toiset syyt kestävät aikaa, toiset eivät. Jokaista tatuointia kannattaa harkita. Yhtään tatuointia itselleen ei kannata ottaa kenenkään toisen takia.
Tatuoinnit ovat kuin pieniä taideteoksia, joita kannan aina mukanani. Ne miellyttävät omaa silmääni ja tuovat esiin persoonaani. Joku muu tuo esiin omaa persoonaansa jollakin muulla tavalla ja se on minulle ihan jees! Joku ei pidä tatuoinneista ja sekin on minulle ihan jees. Tärkeintä onkin tehdä omat valintansa ja keskittyä niihin sen sijaan, että käyttää elämänsä muiden ihmisten valintojen taivasteluun. On hyväksyttävä, että kaikkea ei voi ymmärtää.
Tatuointi on ulkoinen valinta, se näkyy vastaan tulijalle. Elämässä on kuitenkin paljon isompia valintoja, sellaisia mitkä eivät näy ulospäin, mutta vaikuttavat enemmän siihen keitä me olemme ja mitä mahdollisesti kadumme vanhana. Toivon, että jokainen voisi elää oman elämänsä niin, että vanhana voisi todeta eläneensä hyvän elämän. Ja toisaalta, jos tatuoinnit ovat omassa elämässäni ainut asia mitä kadun, voin ylpeästi sanoa eläneeni hitsin hyvän elämän!
Tehkää hyviä valintoja!
