Author: minna

Helmikuun tavoite

Hola!
Amerikan matkani jälkeen olen omaksunut terveelliset rutiinit. Olen toistaiseksi ainakin pysynyt helposti vähähiilihydraattisella ruokavaliolla ja liikkunut säännöllisesti. Aloitin ruokaremontin viime syksynä ja olen edennyt tavoitteeseeni pikkuhiljaa, askel askeleelta. Vasta tammikuussa pääsin kiinni siihen, mitä halusinkin. Karppaukseen, joka sopii minulle. Kahdessa viikossa ei vielä voi puhua laihtumisesta, mutta uskon painon tippuvan pikku hiljaa itsestään. Minulla on olemassa tavoite farkut, joihin toivon mahtuvani tämän vuoden aikana.

Olen varovainen laihduttamisen kanssa. Sukuni naiset ovat aina laihduttaneet, mutta tuloksia on laihdutusmäärään nähden syntynyt aika vähän. Sen sijaan, että kilot olisivat lähteneet, on itsetunto ja arvo ollut kiinni siitä miten hyvin painoa on tippunut tai miten hyvin paino on saatu pidettyä kurissa. Kaikkea on kokeiltu. Amfetamiinista painonvartioiden kautta kaalisoppadiettiin. Amfetamiini on aikanaan ollut ihan lääkärin määräämä laihdutuslääke, jännä juttu eikö?

Ensimmäisen lapseni jälkeen olen itsekkin pudottanut painoa Paikkareissa. Jossakin vaiheessa löysin karppauksen, Karppaus.infoon olen liittynyt 2005, eli jokunen vuosi sitten. Periaatteessa tiedän, miten ja mitä minun kannattaisi syödä. Silti saatan kiskoa sokeria kaksin käsin vuoden päivät ja paluu karppaukseen on vaikeaa. Olen ajatellut ottaa elämän päivä kerrallaan ja sitä kautta olen myös pilkkonut tätä muutostani pienempiin tavoitteisiin. Aluksi en tavoittele painonlaskua vaan rutiinien ylläpitämistä ja vakiinnuttamista.

Tässä kuussa tavoitteeni on ylläpitää tammikuun aikana löytyneitä rutiineja.

  • Aloitan aamuni kunnollisella aamupalalla ja muistan juoda vettä pitkin päivää
  • 4 krt viikossa aloitan työpäiväni kevyellä joogalla.
  • 3-4 krt viikossa treenaan Crossfittiä
  • 2-3 krt viikossa käyn pidemmällä lenkillä
  • Syön karpaten, mutta rennosti, makroja laskematta
  • Syön säännöllisesti, itselleni sopivaan rytmiin

Tässä siis tavoitetta helmikuulle. Miten sinä olet lähtenyt tekemään muutoksia terveellisempään elämään? Oletko mennyt suoraan kohti suurempaa tavoitetta vai pilkkonut tavoitteesi osiin? 

Ja muuten, kokeilin tänä aamuna ensimmäisen kerran suuren suosion saavuttaneita vähähiilihydraattisia leipiä, Oopsieta. Tässä ohje.

Oopsit, vähähiilihydraattinen leipä

3 suurta munaa
ripaus suolaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl Psylliumia
 85 g maustamatonta tuorejuustoa

Kuumenna uuni 150-asteiseksi. Erottele munista keltuaiset ja valkuaiset kahteen eri kulhoon. Vatkaa valkuaiset ja suola kovaksi vaahdoksi. Lisää tuorejuusto, leivinjauhe ja psyllium keltuaisiin ja sekoita tasaiseksi. Kääntele keltuaisseos varovasti valkuaisvaahdon sekaan. Lusikoi taikinasta leivinpaperilla päällystetylle pellille sämpylöitä. Minä sain 9 kasaa.  Paista noin 25 minuuttia. Anna sämpylöiden asettua leivinpaperin päällä muutama minuutti, nosta sitten ritilälle jäähtymään.

Kankeuttaja – punkero salilla.

No niin, takana on neljät treenit paikallisella Crossfit salilla ja aika summata aloittelijan kokemukset.

Selviö on tietenkin se, että joka paikkaan koskee. Kävely on notkeaa kuin norsulla ja kävely lenkille on tullut lähdettyä vain sen takia, että saa jalat lämpenemään ja liikeradat normalisoitua. Oma ehtoisesta venyttelystä huolimatta portaiden laskeminen, istuminen ja moni muu toiminto on ollut jäykkää ja tuskaista. Kaiken kaikkiaan olo on ollut kuin junan alle jääneellä, mutta hyvällä tavalla.

Treeneihin minut on otettu hyvin mukaan. Valmentaja skaalaa treenit aina niin, että ne ovat mahdollisia myös tälläiselle keski-ikäiselle punkerolle. Hauskaa treenaamisessa on se, että kukaan ei pääse vähällä, vaan skaalauksen ansiosta kaikki tekevät omaa, itselleen rankkaa treeniä.

Alla oleva kuva on ainut, minkä olen ottanut treenimeiningeistä ja senkin ottamisesta on jo kaksi vuotta. Auts. Naama punoittaa edelleen, enemmänkin, jos mahdollista. Lupaan yrittää ottaa kunnon saliselfien joku päivä. Se ei tule olemaan kaunista katseltavaa.

Kuva, jonka Minna Enqvist (@minna_enqvist) julkaisi


Ennen varsinaista treeniä lämmitellään. Ihan ensimmäisten treenien lämmittelyn jälkeen haukoin henkeäni ja pidättelin oksennusta. Mietin etten ikinä tulisi selviämään itse treenistä moisen lämmittelyn jälkeen. Ensimmäisellä kerralla ohjelmassa oli onnekseni kehonhuoltoa ja venyttelyä, pehmeä lasku, tavallaan. Lämmittelyissä heilutellaan kahvakuulaa, avataan paikkoja, juostaan, hypitään, kyykätään, roikutaan, harjoitellaan painonnosto tekniikkaa ja mitä vielä. Valmentajien mielikuvitus on varmasti pohjaton. Lämmittely tehdään omassa tahdissa, neljän kerran kokemuksella sanoisin, että liikeitä on noin kuusi ja ne tehdään pariin kolmeen kertaan.

Itse treeni alkaa sillä, että valmentaja näyttää kaikki liikkeet ja tekemisen aikana korjaa liikeratoja ja neuvoo tarvittaessa lisää. Tämän lisäksi hän kertoo, miten treeniä voidaan skaalata, eli helpottaa. Näin kaikki, erilaisesta kunnosta tai muista ongelmista huolimatta, voivat treenata yhdessä.

Treeni tehdään joko niin, että on tietyt liikkeet, joita tehdään tietty kierros määrä tai sitten tietyssä kellon ajassa tehdään niin monta kierrosta kuin ehtii.

Salilla on mukava porukka, johon on ollut helppo ottaa kontaktia ja saada sitä kautta lisää tsemppiä omaan pungertamiseen. Kukaan ei tunnu katsovan alta kulmain naama punaisena puuskuttavan mamman toimia vaan enemmänkin kaikki tuntuvat iloiselta siitä, että joukkoon on liittynyt uusi taistelija. Jos vertaa perinteisiin ryhmäliikunta paikkoihin, niin ero on juuri siinä henkilökohtaisessa otteessa mikä Crossfitt salilla on. Treenaava ryhmä on pieni, kukaan ei voi piileksiä takarivissä. Jotkut WODit, eli Work of the dayt tehdään pari työskentelynä, jolloin ryhmä ryhmäytyy entisestään. Myös skaalaus omalta osaltaan tasaväkistää. Kukaan ei oman treeninsä keskeltä pysty ylenkatsomaan ketään.

Ja mikä parasta, samalla salilla treenaa miehet ja naiset. Kaikki sekaisin. Se jos mikä kasvattaa motivaatiota 😉

Oletteko te kokeilleet Crossfittiä? Vai mikä on teidän lajinne? Harrastatteko urheilua missään muodossa?

Toiset aamut ovat pahempia kuin toiset

Kyllä sen ymmärrän.

Lapset olivat viime viikonlopun vanhempieni kanssa kylpylässä Virossa. Oikeastaan jo perjantaista lähtien, kun kaikki ottivat yhden päivän lomaa koulusta reissun takia. Olin itse poissa koko sunnuntai illan. En siis ollut maanantai aamuna nähnyt lapsiani kolmeen päivään.

Heräsin aamulla ihan pirteänä ja herätin lapset hyväntuulisena uuteen aamuun. Laittelin kahvit kiehumaan ja nostelin aamupalatarvikkeet esille. En tarkalleen ottaen tiedä missä kohtaa alamäki alkoi, mutta siinä vaiheessa kun huomasin näin käyneen ei mitään enää ollut tehtävissä.

Yksi lapsista ei löytänyt housuja, joten hän päätti olla ilmoittamatta siitä kenellekkään ja mönkiä sen sijaan takaisin sänkyyn. Yhden paita oli märkä, koska se oli unohdettu ripustaa kuivumaan. Kouluun ei voinut mennä missään muussa paidassa, joten esiteini lähtee kouluun märässä paidassa tai ei ollenkaan. Yksi haahuilija ei sadannesta kehoituksesta huolimatta alkanut pukea ulkovaatteita. Yhdellä oli koulussa tietenkin kaiken kukkuraksi herkkupäivä, jonka eväitä ruvettiin taikomaan samaan aikaan kun yhtä käsketään sadatta kertaa aamupalalle esiteini vaiheidensa keskeltä, yhtä houkutellaan alas sängystä ylipäätään lähtemään kouluun, yhtä motivoidaan pukemaan ja yhtä rauhoitellaan, ettei se enää enempää ärsyttäisi niitä muita, jotka yrittävät selviytyä.

Lopputulos oli se, että kaikki lapset lähtivät itkien kouluun. Kun lopuksi yritin rauhan eleenä toivottaa hyvää koulupäivää, niin vanhin poikani katsoo minua silmiin ja sanoo “äiti, tää on sun syytä”.

Eläköön hyvä vanhemmuus.

Sinulle erityisopettaja,

Ihan ensiksi haluan sanoa sinulle, että arvostan työtäsi. Olen kanssasi samalla puolella. Kumpikin meistä toivoo lapselle parasta. Kumpikin meistä tuntee lapsen, kummallakin on näkemys siitä, mikä lapselle on parasta. Ne eivät aina ehkä täsmää, mutta koska päämäärämme on sama, on meidän yhdessä työskenneltävä lapsen parhaaksi.

Meille vanhemmille on tärkeää tuntea, että lapsemme kuuluu joukkoon. Kun lapsi menee erityisluokalle, on isoin huoli se, että kiusataanko lasta? Saako hän ystäviä? Miten lapsi pärjää? Näiden huolten kanssa me käännymme opettajan puoleen.

Meille on tärkeää tulla kohdatuksi.

Kun lapsi tarvitsee erityisopetusta, poikkeaa hänen tilanteensa aina hieman siitä normista, minkä mukaan suurin osa lapsista kulkee. Tämä aiheuttaa vanhemmille enemmän tai vähemmän huolta. Yhteistä erityislasten vanhemmille onkin epävarmuus lapsen tulevaisuudesta. Me tiedämme, ettet sinä opettajana pysty lapsen tulevaisuutta meille kertomaan sen paremmin kuin me itsekkään, mutta me tarvitsemme tunteen siitä, että meitä on kuunneltu ja meidän huolemme on kohdattu. Se kasvattaa meidän luottamustamme sinuun, mikä taas parantaa meidän yhteistyötämme ja sitä kautta edes auttaa päähenkilöä, lasta.

Omassa työssäni kehitysvammaisten parissa olen huomannut, että perheissä joissa lapsen kehitysvammaisuuden hyväksyminen on ollut vaikeaa, tarvitsevat vanhemmat ehkä jopa lasta enemmän tukea. Tästä on kyse myös erityislasten vanhempien kanssa. Kyse ei ole resursseista, vaan siitä tasosta millä vanhemmat kohdataan. Kuulluksi tulemisen kokemus on tärkeintä. Kun keskustelen lapseni opettajan kanssa, haluan että hän kuuntee ja otaa minun mielipiteeni, huoleni tai ehdotukseni huomioon. Sinä teet päätöksesi oman ammattitaitosi puitteissa, mutta kuuntelemalla meitä vanhempia luot pohjan hedelmälliselle yhteistyölle.

Kuvan henkilö ei liity tapaukseen. 

Meille on tärkeää, että lapsemme tulee kohdatuksi yksilönä.

Sinulle meidän lapsemme voi olla se helppo lapsi luokassa. Se, joka vie vähiten resursseja tai jolla on sinun mielestäsi vähiten pulmia. Äitinä minä en kuitenkaan halua kuulla lapseni olevan helppo. Minulle lapseni haasteet ovat ainoita jotka vaikuttavat hänen elämäänsä ja ainoita, jotka vaikuttavat perheeni elämään. Se että jollakin muulla on vielä hankalampaa tai enemmän haasteita ei varsinaisesti helpota oloamme. Päin vastoin, se saa meidät miettimään riittääkö teillä koulussa tarpeeksi resursseja meidän helpolle lapsellemme, joka kuitenkin kaipaa erityistä tukea, siksihän hän on luokallasi.

Nykyisin erityisluokilla tai pienluokilla, niin kuin meidän koulussamme niitä kutsutaan, on monenlaisia lapsia. Osalla on haasteita oppimisessa, osalla sosiaalisissa taidoissa. Uskon, että tämä tekee luokan melko moninaiseksi ja työrauhan takaaminen kaikille on haaste. Vanhempana en halua kuulla opettajan suusta sellaista yhteen niputtamista, jossa puhutaan tälläisistä lapsista ja keinoista, joilla tälläisiä lapsia saadaan pidettyä motivoituneena. Tälläisiä lapsia ei ole olemassakaan. Vaikka juuri blogitekstini alussa sanoinkin, että haluan lapseni kuuluvan joukkoon, ei tälläisten lasten joukko ole, se mihin haluan samaistua.

Opettajan on mahdotonta tietää kaikkien lasten tai heidän vanhempiensa tilanteita, haasteita, asioita jotka vaikuttavat menneisyydessä tai nykyisyydessä. Opettaja joutuu tekemään kompromisseja luokassa, jossa on erilailla erityisiä lapsia. Opettajalla voi välillä olla keinot vähissä. Ymmärrän.

Siksi avainsana on kohtaaminen ja aito vuorovaikutus, läsnäolo ja kuunteleminen. Vain siten voimme yhdessä auttaa lasta kohtaamaan niitä esteitä, joita hänen elämässään vääjäämättä tulee.

Yhteistyöterveisin!

Sohvaperunan nousu

Hetken mielijohteesta ilmoittauduin mukaan Masalan Crossfit salille. Tähän tekoon minut ajoi useampi yhteensattuma. 

Ensinnäkinajankohta on ollut otollinen. Tiedättehän me massat, jotka havahdumme liikunnan tarpeeseen kaksi kertaa vuodessa, syksyllä ja uutena vuotena. Mikä siinä onkin, että ihminen on ajastettu niin, että uusi vuosi oikein houkuttelee uuden aloittamiseen tai vanhojen hyvien juttujen aktivointiin? Onko se vaan se uuden aloittamisen tunne? Se, että vuoden alussa on vielä jotenkin niin käsin kosketeltavan toden tuntuinen mahdollisuus muuttaa koko vuoden suuntaa. Ja sitä kautta oman elämän.


Toisekseen kaverini on käynyt salilla jo puolisen vuotta ja tulokset ovat upeita. Enkä puhu nyt pelkästään painon pudotuksesta tai kehittymisestä perinteisessä mielessä, vaan hänen pahoin loukkaantuneen kätensä liikeradat ovat harjoittelun aikana normalisoituneet silmin nähden. Olen hauduttanut asiaa puoli vuotta. Muutama päivä sitten kypsyin ajatukselle. Ehkä minäkin.


Kolmas seikka on se, että olen harrastanut Crossfittiä aiemmin. Ja tykkäsin. Olin elämäni kunnossa. Salille kertyi matkaa tunti suuntaansa, jonka takia lopetin. Siirryin tavallisen ryhmäliikunnan pariin. Sain polveni jotenkin ärtymään, siirryin täydelliseen lepoon noin vuodeksi. Samalla alkoi massakausi. Nyt kun massakausi on pistetty päätökseen ja ruokavaliota rukattu kuntoon on aika myös repiä itsensä ylös sohvalta.


Nyt tilanne on siis se, että kuntoa ei ole, ylipainoa sen sijaan on. Treenit alkavat klo 15.00 olin valmis taikka en.

Miten on, alkoiko teidän elämässä jotain uutta näin tammikuussa?

Valokuva -kurssi

Tarinoista kuviksi Valokuva-kurssi 7-8.3.2015. Kurssi järjestetään idyllisessä Kaisankodissa Espoossa. Kurssilla kuvataan, katsotaan kuvia ja ollaan kuvattavana. Kuvien avulla tutkitaan omia erilaisia rooleja ja vahvistetaan haluttuja ominaisuuksia. Kurssi sopii kaikille omakuvasta kiinnostuneille. Kuvaus taustaa ei tarvita, ainoastaan oma kamera ja avoin mieli! Harjoittelemme yhdessä omakuvan arvostavaa katsomista ja kuvaamisen perusperiaatteita.

Lisätietoja kurssin pohjallaolevista ajatuksista löydät täältä.

Kurssi alkaa lauantaina klo 11 lyhyellä johdatuksella teemaan ja yhteisellä omakustanteisella lounaalla, jonka jälkeen pääsemme kokeilemaan kuvausta ja kuvattavana olemista ihan käytännössä. Kuvauksen tueksi annetaan erilaisia tehtäviä, joiden avulla valokavan mahdollisuuksia on helppoa ja hauskaa kokeilla. Jokaisella on mahdollisuus tutkia valokuvan avulla erilaisia puolia itsessään ja ottaa mukaan mahdollisuuksien mukaan erilaista rekvisiittaa kuvien tueksi. Kurssi ei ole perinteinen valokuvauksen tekniikka kurssi, mutta tukea kuvaamiseen on mahdollista saada.

Sunnuntaina halukaat kokoontuvat kuvaamaan auringon nousun aikaan vallitsevassa taianomaisessa valossa. Yhteinen omakustanteinen lounas syödään puolilta päivin. Meillä on aikaa jakaa kokemuksia valokuvauksesta, kuvattavana olemisesta ja mietteistä ja tuntemuksista, joita kurssi on herättänyt. Kurssi loppuu noin klo 15.30.

Kurssin hinta 120 euroa sisältää ohjelman ilman ruokailuita ja yöpymistä. Ruokailut ja yöpymisen voi varata suoraan Kaisankodista.

Kurssin vetäjänä toimii Minna Enqvist, intohimoinen valokuvauksen harrastaja, terapeuttisesta työskentelystä kiinnostunut Ohjaustoiminnan artenomi, Voimauttavan valokuvauksen kurssin käynyt Tarinoista kuviksi menetelmän kehittäjä.

Kurssilla on varattu aikaa myös yhteiselle keskustelulle ja kuvien katselulle. Jokaisella on mahdollisuus tulostaa muutama tärkeä kuva itselleen muistoksi.

Kurssille tarvitset mukaan oman kameran.

Lisätiedot ja ilmoittautuminen minna (a ) emmo.fi

Tervetuloa mukaan!