Tällä hetkellä TV:stä tulee useampikin sarja, jossa yritetään koulua lihavista laihoja tai ainakin normaalipainoisia. On Suurinta pudottajaa, puolen vuoden superdiettejä ja kulta, sinusta on tullut tunkero. Kaikissa ohjelmissa yhteistä on se, että

a) pullerot kutistuvat kovalla vauhdilla
b) koti sohvilla voidaan tuntea myötä häpeää kun tunkerot hikoilevat salilla
c) katsojat voivat tuntea paremmuutta

Kyllä vain, ohjelmat toimivat myötähäpeän periaatteella. Jopa toiset samassa tilanteessa olevat ylipainoiset henkilöt kuten minä, voimme katsoa kanssa sisariamme vähän ylempää, emmehän me sentään noin pahaksi ole tilannetta päästäneet. Ei ihme että ohjelmat myyvät. Ne tarjoavat ihmeitä, ratkaisun, ja sopivasti nöyryytyksiä, jotta ohjelmaa olisi viihdyttävää katsoa. Ja kukapa ei olisi joskus katsonut kun läski puuskuttaa juoksumatolla. Onhan se hauskaa.

Viime aikoina on uutisoitu myös laihdutus ohjelmien kääntöpuolesta. Esimerkiksi Hesari kirjoitti aiheesta “mitä kuuluu tv:ssä laihduttaneille?“. Törmäsin vastaavaan kirjoitukseen muutama päivä aikaisemmin, silloin kirjoitettiin Suurimmassa pudottajassa vaikuttaneesta Jillian Michaelssista, joka jälleen kerran oli irtisanoutunut ohjelmasta kilpailijoiden kohteluun liittyvien erimielisyyksen takia.

En ole aikoihin seurannut laihdutus ohjelmia, mutta luettuani jutut oli pakko katsoa sekä Suurin pudottaja, että Jutta. Suurimmassa pudottajassa kilpailijoiden viikko pudotukset vaihtelivat 3 kilon kummallakin puolella. Erityisen hyvin mieleen jäi ripitys, jonka 2 kiloa viikossa pudottanut kilpailija sai kuulla. Pettymys valmentajien kasvoilla oli silmin nähtävää. Yksi kausi, jota seurasin muutamia vuosia sitten oli täynnä tuote sijoittelua. Käytiin Subwayssa tai syötiin esanssi jellyä, jossa ei ollut mitään. Ei kaloreita, eikä varmasti paljoa ravintoaineitakaan. Jutan ohjeilla syödään raejuustoa ja treenataan kaksi kertaa päivässä. Valmentajien avulla, tiukkaa ruokavaliota ja vielä tiukempaa treeni ohjelmaa noudattaessa paino varmasti putoaa. Ja jos ei putoa saa ainakin täydellisen looserin maineen kaupan päälle.

Vaikka tiedän, että kilpailijoiden painonpudotus tahti on huima ja siihen liittyy riskejä, monen paino nousee takaisin lähtölukemiin, niin silti. Silti ajattelen, että oma tahtini on luusereiden tahti. Vaikka järkeni ymmärtää, että hitaasti tippuva paino on hyvä, jos se tukee elämäntapa muutosta niin silti. Television supertahti saa minut tuntemaan itseni mukavuudenhaluiseksi, laiskaksi ja sitoutumattomaksi. Kuinkahan moni laihdutus päättyy siihen, että kotisohvalla ei pysytä Suurimman pudottajan tai Jutan tahdissa? Ohjelmia katsoessa voi vetää suoran johtopäätöksen omasta epäonnistumisesta. Vaikka paino laskisi. Vaikka painonpudottaja olisi sitoutunut. Vaikka rokavalio olisi kunnossa. Vaikka harrastaisi liikuntaa. Tuloksia ei synny riittävän nopeasti.

Pitäisikö kehittää uusi ohjelma konsepti, jossa kilpailijoiden elämää seurattaisiin parin vuoden ajan? Painoa pudotettaisiin hitaammin, mutta pitkäjänteisemmin uudenlaista elämäntyyliä etsien. Siten, että vauhdin korvaisi laatu. Annettaisiin vinkkejä, joita tavallinen, perheellinen ja työssäkäyvä vertaispunkero voisi noudattaa. Kerrottaisiin, että jokainen gramma alaspäin on hieno saavutus, etenkin jos se pysyy poissa. Etsittäisiin syitä lihomiselle ja puututtaisiin niihin. Oltaisiin iloisia jokaisesta grammasta, jokaisesta liikunta suorituksesta ja aktiivisen elämän askeleesta. Tehtäisiin koko projekti niin, ettei se näyttäisikään luopumiselta ja kieltäytymiseltä, vaan saamiselta ja ottamiselta.

Lihavuus on mieletön bisnes, jota tuetaan sillä varjolla, että meitä pullukoita halutaan auttaa. Voin kertoa, ei tartte auttaa.

PS. Oletteko katsoneet Drop Dead Divaa? Siinäpä vasta hyvä ohjelma, jonka pääosassa on ylipainoinen, upea ja itsevarma nainen! Suosittelen!