Author: minna

Autoton elämä, uhka vai mahdollisuus

Sen jälkeen kun muutimme Kuopioon, on autoilun tarve perheessämme pienentynyt ratkaisevasti. Käytämme autoa etupäässä kauppakassina pari kertaa viikossa ja sitten pidempiin reissuihin, esimerkiksi tänä kesänä olemme käyneet Kuusamossa ja Ahvenanmaalla.

Automme alkaa kuitenkin vedellä viimeisiään, Kuusamossa huristelimme vuokra-autolla, auton ollessa koko viikon korjaamolla ja nyt tuntuisi hyvältä ajankohdalta luopua siitä ennen kuin jotain taas hajoaa. Ylipäätään pienen pakettiauton kokoinen kaara tuntuu vähän ylimitoitetulta kun useimmiten autossa istuu kaksi aikuista.

Ekologisesti ajatellen autosta luopumiseen ei ole kahta sanaa. Taloudellisesti ajatellen näillä polttoaineen hinnoilla autolla ajelu on kallista hupia. Myös kansanterveys ja pro-arkiliikunta taputtavat karvaisia käsiään autosta luopumisen puolesta. Bussipysäkki on meiltä kotoa kivenheiton päässä, keskustaan pääsee puolessa tunnissa ja töihin 40 minuutissa. Sähköpyörällä vielä nopeammin.

Kuusamo kesäkuu 2022

Olemme vuosien varrella tehneet monia muutoksia elämäämme ekologisuutta ajatellen. Lentäminen, punainen liha ja omakotitalo asuminen haja-asutusalueella on vaihtuneet ekologisesti kestävimpiin vaihtoehtoihin. Kierrättäminen, ruokahävikin vähentäminen ja ylipäätään kuluttaminen ovat asioita, joihin arjessa kiinnitetään koko ajan huomiota. Tähän asti ajatuskin ilman autoa elämisestä on tuntunut mahdottomalta.

Vaikka auto ei edes liiku joka päivä, tuntuu luopuminen vaikealta. Autoon liittyy tunne vapaudesta. Vapaus valita minne menee ja milloin. Vaikka auto ei liikkuisi metriäkään, minulla on koko ajan se vaihtoehto, että voisin mennä myös autolla. Autolla pääsen paikkoihin, jotka julkisilla ovat hankalasti tavoittamattomissa, voin ottaa koiran mukaan. Tarvittaessa saan autoon koiran, lapset ja pyörän. Autolla lähteminen ei tarvitse suunnittelua, tavaroita ei tarvitse pakata pieteetillä, voi käväistä matkan varrella ihailemassa Julma-Ölkkyä tai hassua pientä tienvarsi kahvilaa.

Pohdin myös käytännössä Kuopion pitkiä ja kylmiä talvia. Viime vuonna lumi satoi marraskuussa ja suli toukokuussa. Minä, saatika pyöräni, emme varsinaisesti ole luotuja maasto-olosuhteisiin. Olen karsea vellihousu heti kun tie edes teoreettisesti voisi olla liukas. Pakkanen viipyi viime talvena pitkään alle 20 pakkas-asteessa ja pyöräteiden auraaminen aamuisin ei ollut kaupungin ykkösprioriteetti. Julkisilla työmatkan pituus päivittäin tuplaantuu ajallisesti.

Ja entäpä koira? Olemme saaneet käyttöömme pikkuisen rantamökin parinkymmenen kilometrin päässä kotoamme. Sinne kyllä sujauttaa pyörällä, mutta koira pyöräkärryssä on meille uusi konsepti.

Eniten minua kuitenkin mietityttää matkailu. Rakastan matkustamista. Enkä suoraan sanottuna ole ihan sinut sen kanssa, että osa ihmisistä painaa menemään pitkin maailmaa niin kuin huomista ei olisi, samaan aikaan kun olen itse luopunut itselleni tärkeästä asiasta yhteisen hyvän vuoksi. Tai luopunut ja luopunut. Kävin juhannuksena Ahvenanmaalla ja olen kyllä maata pitkin matkustanut ahkerasti senkin jälkeen, kun koin, etten voinut enää perustella lentomatkustamista itselleni. Pelkään, että autosta luopuminen lopettaa myös matkailun.

Tiedän että vertailu muihin ei kannata. Kukaan ei koskaan tekisi mitään, jos pitäisi ensin odottaa, että kaikki muutkin tekevät. Silti sisäinen hedonistini on kova ääninen ja vaativa.

No summa summarum. Meillä on vielä auto, mutta näin loman ajaksi olemme asettaneet itsellemme pienen haasteen. Millaiselta elämä näyttää ilman autoa?

Onko teillä kokemuksia puolesta tai vastaan?

Kotiutumiseen menee vuosi

Kun olimme muuttamassa Kuopioon eräs paljon maailmaa nähnyt tuttavani totesi, että kotiutumiseen menee hänellä noin vuosi. Se tuntui siinä hetkessä pitkältä ajalta, mutta kuluneen vuoden aikana olen monesti palannut ajatukseen ja saanut siitä lohtua. Kotiutumista ei tarvitse kiirehtiä.

Muutostamme Kuopioon tulee tässä kuussa kuluneeksi vuosi. Tiedän kotiutuneeni koska

  • Kaupassa käynti on rutiinia. Minun ei tarvitse pohtia mistä hankin päivittäisostokseni, mihin järjestykseen kauppalista kannattaa kirjoittaa, mihin kauppaan menen jos haluan jotakin tiettyä spesifiä herkkua ja mihin kauppaan kannattaa suunnata jos pitää hoitaa samalla iskulla monta arkista asiointia.
  • Minulla on suosikki lenkki koiran kanssa. Ja toinen siltä varalta, että tuulee kovasti, kolmas kauniita auringonlaskuja varten ja tiedän miten lyhentää tai pidentää niitä fiiliksen mukaan.
  • Koti on tuttu jokaista vaatekomeron nurkkaa myöden. Kaikki uutuuden viehätys on kadonnut, viinikaappi ei herätä hilpeyttä, eivätkä olohuoneen ikkunasta näkyvät hiihtäjät herätä kummastusta. Ennen kaikkea kotona tuntee olevansa juuri siellä missä pitääkin.
  • Lähiseutuun liittyy muistoja. Tuosta mentiin kesällä uimaan, täällä on käyty pyöräilemässä, tuossa on lasten koulu, tästä kuljen keramiikkaan. Viime vuonna tähän aikaan oli niin paljon lunta, kevät tuli ensin hitaasti ja sitten kamalan nopeasti, mitenköhän tänä vuonna?
  • Minulla on tuttuja ihmisiä. Uusia yhteisöjä on pikkuhiljaa rakentunut. On työkavereita, on keramiikkaryhmää ja joogaajat. On naapureita. Ja vanhoja työkavereita. On se isä, joka vie lapsensa päiväkotiin laatikkopyörällä, sekä Waldon, Amelien ja monien muiden koirien omistajat.
  • Puijon torni edustaa kotiseutua. Uskomatonta, mutta totta.
  • Olen oppinut hyödyntämään kaupunkiasumisen hyviä puolia. Eli paljon kulttuuria kiitos! Olemme menneet teatteriin, keikoille, leffaan, museoihin ja tutustumaan kaupungin historiaan. Lisäksi käyn viikottain uimahallin kuntosalilla ja kansalaisopiston harrasteryhmissä. Käytän julkistaliikennettä aina kun se on mahdollista. Lähipalvelut best!
  • Minulla on vakkari kampaamo. Pääsen sinne kävellen. Siellä on ihana palvelu. Kävisimpä siellä useammin.

On vielä monia asioita, joita toivon tulevien vuosien tuovan tullessaan. En ole vielä maistanut kalakukkoa (useimmissa kalakukoissa on mukana lihaa, enkä ole saanut aikaiseksi tilata erityistä lihatonta versiota), haluaisin löytää tavan toteuttaa kyläily kulttuuria, kutsua ihmisiä meille, vierailla kenties joskus jonkun luona. Pitää juhlat! Haluaisin löytää yhtä hyvän ravintolan kuin Bistro omat, jota haikaillen muistelen Kirkkonummelta. Haluaisin tutustua Kuopion kahvilaskeneen paremmin ja oppia hyödyntämään kauppahallin palveluita, erityisesti villikalan suhteen. Toivoisin pääseväni kesällä tutustumaan Kallaveteen veneillen.

Kuopio kiittää ja kuittaa.

Asioita, jotka saavat minut innostumaan

Asioita, jotka saavat minut innostumaan

  • Uusi työ. Olen ollut uudessa työssäni Coronarialla palveluvastaavana moniammatillisessa kuntoutuksessa nyt pari viikkoa, enkä meinaa pysyä housuissani. En ole koskaan aikaisemmin työskennellyt näin isossa organisaatiossa, enkä toisaalta tällä tavalla uuden ja kasvavan liiketoiminnan parissa. Tuntuu huikealta hypätä mukaan tässä vaiheessa, kun kaikki on vielä uutta ja toiminta vasta hakee uomiaan. Olemassa olevat rakenteet, tekemisen tavat ja työilmapiiri vaikuttavat tosi terveiltä ja tervetulleiksi toivottavilta. On suorastaan hämmästyttävää miten hyvin perehdytystä on hoidettu ja millaisen kuvan olen saanut siitä miten työssä jaksamista halutaan tukea. Tiimi tuntuu hyvältä. Mitä muuta voisi toivoa?
  • Harrastukset. Olen vuosien tauon jälkeen palannut keramiikkaan. Se, että kerran viikossa saa uppotua tekemään jotakin luovaa, täysin omaa ja yllätyksellistä, on ihanaa. Olen pyrkinyt tekemään keramiikassa vain ns. hyödyttömiä taide-esineitä, jolloin pystyn pitämään kaikenlaisen turhan tavoitteellisuuden poissa tekemisestä. Olen nauttinut kokeiluista, pintojen työstämisestä, onnistumista ja erehdyksistä. Ihanaa, ihanaa, ihanaa! Samaan syssyyn aloitin Yin joogan, josta olen pitänyt kiinni samalla innolla ja intensiteetillä. Lisäksi viikonloppuisin käyn uimahallin salilla treenaamassa sekaisella sakilla, minä, mies ja mahdollisesti myös joku teineistä lähtee mukaan. Harrastukset tekevät näkyväksi lisääntyneen vapaa-ajan ja toisaalta sen, että priorisoi olemassa olevaa vapaa-aikaa itseensä. Tuntuu ihanalta sitoutua joka viikko tekemään kivoja asioita!
  • Hiihtäminen. Hiihtäminen, kuten kaikki muutkin talviurheilulajit ovat olleet minulle aina vaikeita. Jalkani on oudon mallinen tai ainakin siihen tuntuu olevan täysi mahdottomuus löytää sellaista monoa/luistinta joka ei saisi jalkaa vihlomaan kivusta. Joitakin vuosia sitten mieheni osti itselleen liukulumikengät, jotka ovat siis kuin lyhyet ja leveät sukset, jotka kiinnitetään omaan sukseen. Liukulumikengät eivät nimestään huolimatta liu’u samalla tavalla kuin sukset, mutta enemmän kuin perinteiset lumikengät (jotka eivät luonnollisesti liu’u lainkaan). Tästä alkoi orastava innostukseni hiihtoon. Pikkuhiljaa olen löytänyt hiihtelyn hauskuuden! Hiihtomatkani, saati vauhtini ei päätä huimaa. Tein eilen elämäni pisimmän hiihtoretken, 10 km. Maisemat, jotka hiihtäen saavuttaa, ovat kuitenkin upeita ja innostavat kokeilemaan omia rajoja. Nyt mieli tekisi kokeilla myös latusuksia, mutta epäsopiviin kamppeisiin satsaaminen pelottaa.
  • Huonekasvit. Olen aina tykännyt huonekasveista ja meillä on ollut niitä verrattain paljon. On kuitenkin ollut myös aikoja, jolloin elämässä on ollut muuta tärkeämpää ja huonekasvien hoito on ollut aivan retuperällä. Ehkä rivitalon pikkuinen piha jättää enemmän energiaa myös huonekasvien hoitoon ja ylipäätään niistä nauttimiseen.
  • Lisääntyvä valo. On ihanaa, että aurinko nousee jo 9.18 ja laskee vasta 15.18. Jäällä kävellessä auringon lämmön voi jo tuntea iholla. Aurinkoisella säällä ulkoiluun on ylipäätään pienempi kynnys kuin aivan pimeimpina aikoina, jolloin teki lähinnä mieli kääntää kylkeä sohvalla. Lisääntyvä valo liittyy myös edelliseen kohtaan. Kun auringon valo osuu huonekasviin ja luo mielenkiintoisia varjoja ja vihreän sävyjä, niin ajatukset liitävät kevääseen.
  • Sisustus. Kahteen edelliseen viitaten on pakko myöntää, että lisääntyvä valo ja huonekasvivillitys saa sisustusjalan vipattamaan. Uusi koti on monin paikoin jo tosi kiva ja kodikas, mutta on myös muutama kohta, mitkä vaatisivat “pientä laittoa”. Tällä kertaa emme lähde tapetoimaan, mutta jotain pientä elävyyttä kaipaa esimerkiksi keittiön seinä. Koska rahaa ei ole, eikä taloon mahdu mitään uutta, pitää käyttää luovuutta. Ja se on itse asiassa ihan hauska haaste tälle projektille! Saatampa innostua tekemään tästä jonkun ihan oman postauksensa.

Mikä saa sut tänään innostumaan?

Entä jos tämä vuosi olisi vain ylläpitoa?

Olen niitä ihmisiä jotka tavoittelevat aina vähän enemmän. Asiat voisivat aina olla pikkusen paremmin tehtyjä, prosessit pyöriä vähän sujuvammin, itse voisi osata vähän enemmän, olla vähän koulutetumpi, tiedostavampi ja laajemmin kokonaisuuksia ymmärtävä. Olen tehnyt osaamisen eteen aina paljon töitä. Se mikä kulloinkin on kiinnostanut, on vienyt nopeasti syvään päähän. Olen heittäytynyt niin askartelun, valokuvauksen, sosiaalisen median kuin sosiaalialankin maailmoihin. Lisäksi olen johtanut erilaisia projekteja, päätoimittanut lehteä, hoitanut käytännössä pieneläintarhaa, kasvattanut itse ruokani, opetellut tekemään kosmetiikkaa, lukuisista eri käsityömetodeista puhumattakaan. Minulla on neljä eri tutkintoa ja monen monta erilaista täydennyskoulutusta käytynä.

Osittain kaikki johtuu siitä, että olen perusluonteeltani utelias. Minua kiinnostaa miten asiat tehdään, miksi tehdään mitä tehdään ja miten asiat voisi tehdä vielä paremmin. Ajattelen usein, että miksi tehdä huonoa kun samalla vaivalla voisi tehdä hyvää, kun vain vähän opettelee lisää. Kehittelen mielessäni asiakaspalveluprosesseja, selailen mielenkiintoisia koulutuksia, luen tutkimuksia ja teen listoja asioista joihin haluaisin perehtyä. Jos törmään asiaan joka ei suju aivan niin hyvin kuin se voisi sujua, mietin mitä asialle voisi tehdä. Luojan kiitos olen opetellut pysymään erossa prosesseista, jotka eivät minulle kuulu, mutta ajatuksen tasolla käyn kyllä läpi mahdollisia syitä, seurauksia ja kehitysehdotuksia.

Mieheni kutsuu minua kaikkien alojen asiantuntijaksi. Itse kutsun itseäni generalistiksi, osaan montaa asiaa vähän, mutta harvaa kunnolla. Generalistina hahmotan kuitenkin nopeasti kokonaisuuksia ja olen parhaimmillani erilaisilla rajapinnoilla. Parhaimmillani olen erilaisten moniammatillisten tiimien vetäjänä, jossa pääsen auttamaan asiantuntijoita ymmärtämään paremmin rooliaan suhteessa työn perustehtävään ja toisiinsa. Olen myös monesti yhteisön muutosagentti, joka tarttuu niihin kiusallisiin epäkohtiin ja toimimattomiin prosesseihin joiden kanssa muut voisivat valan hyvin vielä elää.

Kun vuoden vaihtuessa mietin uudenvuoden lupausta, mietin, voisinko luvata itselleni vuoden, jossa jatkuvan kehittämisen sijaan panostaisinkin ylläpitoon. En tieten tahtoen hakeutuisi koulutuksiin, enkä haalisi erityisiä kehittämistehtäviä, vaan pyrkisin ylläpitämään jo omaksuttuja taitoja? Opettelisin sulkemaan silmäni edes osittain kehittämistarpeilta ja tyytyisin vähän vähempään. En opettelisi mitään uutta taitoa, enkä syventyisi mihinkään mikä ei ole aivan tarpeellista. Tarpeellisissakin asioissa tyytyisin siihen mikä on välttämätöntä. Viettäisin vuoden tarkastellen elämää uudelta kantilta, heittäytyisin välillä sivustakatsojan rooliin.

Tietenkään en pystyisi siihen, enkä edes haluaisi aivan kokonaan luopua uteliaisuudestani. Pidän sitä hienona piirteenä, joka monella tapaa on edellytys sille, että voin esimerkiksi tehdä nykyistä työtäni. Lupaan kuitenkin itselleni sen, että vuonna 2022 saan olla tyytyväinen omaan tämän hetkiseen osaamiseeni. Minun ei tarvitse suorittaa tutkintoa tai sen osia kokeakseni riittävyyttä. Lisäksi annan itselleni luvan punnita huolellisesti niitä asioita, joita haluan lähteä kehittämään. Saan valikoida entistä tarkemmin mihin haluan laittaa aikaani ja energiaani. Voin hyvillä mielin todeta, että en saa maailmaa tai edes omaa elämääni valmiiksi. Saan myös rajata omaa vastuutani ja muistaa oman roolini, olipa kyseessä sitten työ- tai vapaa-aika. Vapaa-ajallani voin priorisoida tekemistä, joka ei hyödytä ketään eikä mitään, mutta joka tuntuu hauskalta.

Mites teillä, onko tullut tehdyksi uuden vuoden lupauksia?

Puolen vuoden tauko somesta kannatti

Heinäkuussa jäädessäni lomalle, jätin lomalle myös kaikki some kanavani. Vähän vahingossa someloma venähti puolen vuoden pituiseksi. Sinä aikana samaan aikaan tapahtui paljon, ja ei mitään.

Ennen taukoa huomasin olevani koko ajan jotakin vailla. En ollut riittävän kiinnostava, innovatiivinen, kaunis, rehellinen, rohkea enkä taitava. Jollakin oli koko ajan hienompaa, hauskempaa, oivaltavampaa ja puhuttelevampaa. Jossain oli koko ajan juhlat, joihin minua ei kutsuttu. Kirjaimellisesti siis. Instagram erityisesti korostaa tunnetta, että katselisi muiden elämää lasin takaa. Siinä voi helposti unohtaa, että oma elämä tässä ja nyt, on jollekin sitä samaa ihanaa huttua, mitä itse muiden fiideissä kadehtii.

Kaikki tämä on järjellä ymmärrettävissä. Se kuinka some on pintaraapaisu muiden elämästä. Some on totta omalla tavallaan, mutta vain hyvin kapea osa sitä kokonaisuutta, josta jokaisen meidän elämä koostuu. Itsestään selvää, mutta samalla niin vaikeaa muistaa.

Kun jäin tauolle somesta, poistin sekä Facebook, että Instagram apit konkreettisesti pois puhelimestani. Sain aluksi vieroitusoireita. Ärsytti. Tuntui, että elämä menee menojaan ilman minua. En tiennyt enää milloin mikäkin asia oli päivän polttava puheenaihe ja millaisia mielipiteitä siitä pitäisi muodostaa. Tipahdin kärryiltä kaikkien tuttujenkin kuulumisista, enkä enää tiennyt mikä ruoka tai raaka-aine trendasi. Puhumattakaan some-vauvojen kehityksen virstanpylväistä, remonttien edistymisestä tai koiranpentujen kasvamisesta.

En edes koskaan ollut tullut ajatelleeksi miten suuri merkitys somella oli elämässäni. En ole mikään tosi somejulkkis tai suosittu bloggaaja tai yhtään sen erikoisempi hahmo, joten olin tietyllä tapaa ajatellut, että olisin tykkäysten kalastelun ulkopuolella. En tienannut tykkäyksistä penin jeniä, joten ajattelin etteivät ne samalla tavalla vaikuttaneet tuottamaani sisältöön. Olin väärässä.

Tuntui oudolta, ettei ollut mahdollisuutta kertoa omista asioistaan. Edes läheisille ystävilleen ei viitsinyt laittaa kuvia ja viestejä joka kerran kun kävi lenkillä tai laittoi ruokaa. Koska käsi ylös, ketä oikeasti kiinnostaa mitä edes paras kaveri tekee joka jumalan hetki? Olin niin tottunut hakemaan somesta vahvistusta omille jutuilleni, että kaipasin jatkuvasti hyväksyntää sille, että onhan tämä varmasti muidenkin mielestä kivaa ja kiinnostavaa. Ihan kuin asioita ei tapahtuisi, jos kukaan ei tietäisi niistä. Some kanavien sulkeuduttua olo oli samaan aikaan vapautunut, hämmentynyt ja tyhjä.

Oivalluksia

Koska some tauon aikana en enää samalla tavalla pysynyt kärryillä ystävieni kuulumisista, aloin pitää heihin yhteyttä. Jos mietin, mitä ystävilleni kuuluu, soitin tai laitoin viestiä. Oli mukavaa kuulla tapahtumista ystävältä itseltään, eikä vain lukea niistä pintapuolisin somesta. Tuntuu kummalliselta edes sanoa ääneen, että tämä on oivallus.

Liikunnasta poistui kaikki tarve suorittaa jotakin jonkun muun takia, koska ei kertonut kenellekään aloittaneensa jotain, ei ollut tarvetta kertoa edistymisestä, tuntea huonoa omaatuntoa tauoista eikä sen puoleen vertailla itseään kehenkään muuhun. Hirvittävän terveellistä.

Jouluna havahduin siihen kuinka stressitöntä oli aidosti valmistella joulua vain itselleen. En tiennyt mikä trendasi, enkä tehnyt yhtään asiaa ennakkoon vain siksi, että voisin postata sen blogiin. Tein tyytyväisenä samoja vanhoja herkkuruokia ja bongasin uuden hyvän reseptin S-marketin mainoslehden välistä. Otin koko ateriasta vain yhden kuvan kännykällä, eikä siinä edes satu näkymään se ihana granaattiomenakuhachevice, jonka reseptin olisin mieluusti kirjoittanut blogiin muistiin.

Miksi sitten palasin someen saattaa joku miettiä. Koska pidän kirjoittamisesta. Olen palannut blogin pariin aina samasta syystä. Olen kaivannut foorumia, jossa voin julkaista ajatuksiani. Siinä on kaipuuta luovan tekemisen äärelle, mutta myös kaipuuta oman yhteisön pariin. On nimittäin ihan mahtavaa tuntea kuuluvansa jonnekin. Ja näiden isojen muutosten jälkeen kuuluminen on ollut koetuksella. Moni yhteisö on jäänyt, hajonnut tai muuten lakannut olemasta. Bloggaaminen on kuin palaisi jonkun vanhan hyvän äärelle.

Nähtäväksi jää, saanko pidettyä mukana niitä hyviä puolia, joita sometauko toi mukanaan!

10 asiaa, jotka opin vuonna 2021

Tässä lista merkittävistä opeista. Toiset tärkeämpiä kuin toiset, kaikki kuitenkin merkittäviä.

  1. Vähemmän on enemmän. Olipa kyseessä sitten asunnon neliöt, tavaroiden lukumäärä tai odotukset itseä tai muita kohtaan. Vähempi helpottaa arkea, siivoaminen on helpompaa kun on pienempi asunto ja vähemmän tavaraa. Vähempi helpottaa henkistä kuormaa, kun ei ole odotuksia, tulee helpommin ylittäneeksi ne.


  2. Valitse taistelusi. Et voi voittaa kaikkia, valitse itsesi kannalta tärkeimmät. Pidä kiinni kotiintuloajoista, jousta ruutuajasta (lue, luovu koko ajatuksesta). Pidä kiinni itsestäsi, omista arvoistasi ja taistele sen puolesta mikä on sinulle tärkeää. Niiden asioiden puolesta, mitä ei koe tärkeäksi, on loppupeleissä järjetöntä taistella.


  3. Uskalla luopua. Luovu siitä, mikä rakentamisen sijaan hajottaa. Luopuminen ei ole epäonnistumista eikä luovuttamista. Se on eteenpäin menemistä, irti laskemista ja uusien mahdollisuuksien mahdollistamista. Mahdollisuuksien mahdollistaminen on mahdollista!


  4. Pastan tekeminen. Kävin kansalaisopiston kurssilla opettelemassa pastan tekoa italialaisen nonnan ohjeella. Tarkemmin ajatellen en oppinut pastan tekemistä, mutta opin, että opettelu on hauskaa.


  5. Pyöräilyn riemu. Hankin sähköpyörän toukokuussa ja pyöräilin kesän aikana hirveästi. Ehkä 1000 kilometriä, ehkä en. Tykkäsin joka kilometristä.


  6. Juoksemisen. Joku kutsuisi hölkäksi, minä kutsun juoksemiseksi. Opettelin juoksemaan riittävän hitaasti, jotta jaksoin pidemmän matkan. Tässä apuna oli kello, joka hälytti heti kun syke nousi liian korkeaksi. Joudun tosin opettelemaan keväällä uudestaan.


  7. Ystävien tärkeyden. Muutoksen keskellä ystävien merkitys korostuu. Ystävät, jotka pysyvät ovat ankkureita, tukijalkoja ja horjumattomia kallioita silloin kun kaikki muu on muutoksessa. Ystävät best.


  8. Julkisen liikenteen ihanuus. Parasta Kuopiossa on se, että autolla ajaminen on vähentynyt 95%. Melkein joka paikkaan pääsee puolessa tunnissa bussilla. Paitsi mun uuteen työhön, jonne kestää melkein tunti bussilla ja 20 min pyörällä.


  9. Rivitalo asumisen ihanuus. Huoltoyhtiö, kyllä kiitos. Siivouksen helppous, kyllä kiitos. Palveluiden läheisyys, kyllä kiitos. Taloyhtiön kierrätys mahdollisuudet, kyllä kiitos!


  10. Käymään kaupassa Lidlissä. Yleisen tulotason puolittuminen on vaatinut ennen kaikkea kulutuksen uudelleen arviointia. Must on tuullut tarjous haukka!