Author: minna

Kiitos vuosi 2024

Vuosi 2024 oli kaikkea sitä mitä toivoinkin ja vähän enemmän. Olin tehnyt kaksi uudenvuoden lupausta, joista pidin kiinni. Toinen liittyi siihen, että valmistuisin YAMKista ja toinen siihen, että pitäisin kiinni omasta hyvinvoinnistani. Maisterin paperit sain käteeni loppu vuodesta ja olen oppinut pitämään kiinni asioista, jotka tuottavat minulle hyvää oloa. Eli tehtävä suoritettu.

Erityisen kiitollinen olen asioista, jotka ovat vakiintuneet, säilyneet ja vahvistuneet. Koti pysyi samana, mikä on kaiken viime vuosien muutoksen ja muuttamisen jälkeen ihanaa. Rakastan nykyistä kotiamme ja sen sijainti Helsingin keskustan ja Karjaan puolessa välissä on optimaalinen töiden kannalta. Kodin läheisyydestä löytyvät myös lähes kaikki palvelut mitä ihminen tarvitsee! Kodin lisäksi meillä on vakiintunut myös työtilanne, mikä on enemmän kuin mahtavaa ja säännöllinen rytmi on löytynyt myös liikunta harrastukseen. Olen tänä vuonna viettänyt ohjatun liikunnan parissa 132 tuntia, mikä on enemmän kuin 2 kertaa viikossa jumppaa. Ihan ok vanhalta sohvaperunalta! Mitään laihtumiseen liittyviä tavoitteita en itselleni asettanut, mutta olen 3 kilon päästä siitä, että ylipainoon liittyvät terveysriskit eivät meikäläisen kohdalla olisi enää relevantteja ja pidän sitä kelpo saavutuksena.

Vuosi 2024 oli rakkaiden ihmisten vuosi. Mun ihmiset asuu vähän siellä sun täällä, eikä mulla ole aina arjessa mahdollisuutta nähdä heitä niin paljon kun haluaisin. Ehkä juuri siksi jokainen hetki perheen ja ystävien seurassa tuntuu arvokkaalta. Kuopiossa vietettyjen vuosien jälkeen arvostan entistä enemmän niitä yhteisöjä joihin saan kuulua, ihmisiä, joiden kanssa tunnen olevani kotonani, jaettuja kokemuksia, arvomaailmoja, historiaa. Sellaista rakkaudellista ilmapiiriä, joka kannattelee elämän myrskyjen läpi. Oon kiitollinen, että mulla on elämässä paljon sellaisia ihmisiä, joiden kanssa elämä on parempaa.

Yksi merkittävä asia vuonna 2024 oli, että olen saanut uusia ystäviä. Se ei aikuisena ole mikään itsestään selvyys, vaan aika ainutlaatuinen juttu. Oon kiitollinen siitä, että mulla on on ollut mahdollisuus löytää mun elämään uusia mahtavia tyyppejä!

Halusin loppu vuodesta järjestää itselleni valmistujaisjuhlat ja kutsua sinne tärkeitä ihmisiä vuoden varrelta. Ensin vähän mietin tohtiiko sitä ja tuleeko kukaan, mutta moni tuli ja oli ihanaa! Yhtäkään kuvaa en tietty ottanut, mutta kuvitelkaa pöytä täynnä kakkuja! Ilmapalloja! Ihania ihmisiä! Joulu meni oikeastaan vähän samoissa merkeissä, mutta siitä on toi yksi kuva, Masalan jengin joulutervehdys. Ehkä kaikista loppuvuoden gettygethereistä voisi vetää sellaisen johtopäätöksen, että ystävien kutsuminen kylään on pääsääntöisesti aina hyvä idea ja sitä kannattaisi tehdä useammin!

Vuosi 2024 sisälsi myös pari aika huippua reissua. Yksi oli pyöräretki Ahvenanmaalla, yksi patikointi reissu Kuusamossa ja kolmas tietty partioleiri Evolla. Kaikkia muistellessa läikähtelee sydämessä. Tuntuu onnekkaalta, et on ollut mukana niin erilaisilla reissuilla. Parasta on tietty puoliso, joka jakaa mun kanssa nää seikkailut! Seuraavat seikkailut jo mietteissä ja yksi Ahvenanmaan pyöräilyreissu oikeastaan jo varattukin!

Vuodelle 2025 toivon maailman rauhaa, ihmisten välistä rakkautta ja ymmärrystä, tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden vahvistumista, patriarkaatin murskautumista ja rasismin ja kaikenlaisen muun syrjinnän loppumista.

Lupaan itse sen, että en lähde opiskelemaan mitään uutta, vaan opettelen olemaan tyytyväinen ja riittävä juuri tälläisenä kuin olen. Lisäksi lupaan tehdä parhaani, jotta edellä kuvatut toiveet toteutuisivat. Lupaan huolehtia myös itsestäni, jotta minulla on voimavaroja tehdä työtä kaikkien tärkeiden asioiden eteen.

Politiikka hommia ja muita tärkeitä

Sanotaan se nyt alta pois, niin ei ruveta kaduttamaan. Olen päättänyt asettua ehdolle kuntavaaleissa Vasemmistoliiton ehdokkaana.

Ajatus kypsyi ehkä vähän itseltänikin salaa. Olin aina ajatellut että politiikka olisi jonkin muunlaisia ihmisiä varten. Pitäisi ehkä tietää asioista enemmän, osata perustella paremmin ja ennen kaikkea pitäisi olla ratkaisun avaimet käsissä ainakin niihin keskeisimpiin ongelmiin kuten maailman rauha, ilmastonmuutos ja väestön ikääntyminen. Ja itsellänihän ei vastauksia ole oikein mihinkään, ajatuksia, tai ehkä ennemminkin ajatelmia sitten senkin edestä.

Mä seuraan somessa kuitenkin useita poliitikkoja, kuntatasolta päivän polttavaan politiikkaan ja oon sieltä ehkä oivaltanut sen, että ihmisiähän ne poliitikotkin on. Ja että yhteisistä asioista päättäminen on ennen kaikkea raakaa duunia, asioista selvää ottamista ja mitään ei oikeastaan tehdä yksin. Tää on samalla varmaan se pahin ja paras osuus. Että yksin ei tarvitse tietää vastauksia, mutta vaikka tietäisikin, niin politiikka on aina yhdessä tekemistä, neuvottelemista ja kompromisseja.

Mä haluan lähteä mukaan politiikkaan, koska koen, että mulle tärkeät arvot, yhdenvertaisuus, tasa-arvo, vastuullisuus ja osallisuus kaipaisi meidän ajassa ja arjessa vahvistusta. Mua kiinnostaisi se, miten me voitaisi kehittää inhimillistä ja yhteisöllistä tukea ihmisten erilaisiin elämäntilanteisiin ja sitä kautta vaikuttaa hyvinvointiin. Mä tietysti jo oman työnikin kautta olen kiinnostunut niistä asioista, jotka ihmisten arjessa lisää hyvinvointia. Ajattelen, että arjen sujuvuus, terveys, sosiaaliset suhteet ja kokemus siitä, että on osa jotakin itselle merkityksellistä yhteisöä, on useimmille ihmisille hyvinvoinnin keskiössä.

Tässä olen Kuusamossa nauttimassa Suomen upeasta luonnosta. Yksi tavoitteeni onkin mahdollistaa upeat luontokokemukset myös tulevaisuuden sukupolville.

Paikallispolitiikassa mä haluaisin kehittää toimintatapoja, jotka vahvistaisi ihmisten tukiverkostoja, ottamalla mukaan elämän muutoskohtiin järjestöjen palvelut ja vertaistuen. Psykososiaalisen tuen tarve korostuu usein kun ihminen kohtaa kriisin tai sairauden. Sairastuneiden tarinoissa korostuu yksinäisyyden kokemus. Moni kaipaa juttuseuraa, ihmistä, joka ymmärtää ja auttaa sopeutumaan muuttuneeseen elämäntilanteeseen. Eri sektoreiden ja ryhmien välisen yhteistyön lisääminen rakentaisi kokonaisvaltaisempia ja paremmin kuntalaisten tarpeisiin vastaavia palveluita.

No, mä nyt oon ehkä vähän vertaistuki haipissa, koska olen tehnyt mun YAMK opinnäytetyön siihen liittyen. Mutta ajattelen, että yhteiskunnan tasolla vertaistuki on todellinen voitto: se tarjoaa ihmisille tärkeää tukea ja samalla se voi vähentää terveydenhuollon ja sosiaalipalvelujen kuormitusta. Kun ihmiset saavat apua ja tukea vertaistuen kautta, he tarvitsevat vähemmän muita palveluita ja voivat paremmin. Samalla vertaistuki auttaa luomaan sosiaalisia verkostoja ja lisää ihmisten välistä auttamista. Kun vertaistuki auttaa ihmisiä sopeutumaan paremmin elämäntilanteisiinsa ja selviytymään kriiseistä, se voi vähentää terveysongelmien pahenemista, edistää työhön paluuta ja parantaa yhteiskunnan kokonaisvaltaista hyvinvointia.

Vaikka vannonkin vertaistuen voimaan, en silti ajattele, että se korvaisi ammattilaisen tarjoaman avun. Meidän tulisi kuitenkin entistä paremmin pyrkiä tunnistamaan ihmisten erilaiset tuen tarpeet ja kehittää vertaistuen saatavuutta osana palveluvalikkoa. Tärkeää olisi pohtia miten vertaistuki mahdollistuu ihmisten erilaisissa elämäntilanteissa ja kuinka saisimme vertaistuen sidottua entistä paremmin osaksi tukiverkostoa ihmisten kokemissa kriiseissä ja muutostilanteissa.

Jos näet tämän näköisen naisen, muista äänestää.

Vertaistuen lisäksi osallisuuden vahvistaminen on mulle tärkeää. Oon monesti miettinyt, että perussuomalaiset ovat onnistuneet koskettamaan sellaisia henkilöitä, jotka aikaisemmin eivät ehkä ole kokeneet politiikan palvelevan heitä ja heidän asioitaan. Voitaisiinko tästä oppia jotain ja miettiä millä tavoin saataisiin eri ryhmien ääni kuuluviin poliittisessa päätöksen teossa vielä laajemmin.

Muita mulle tärkeitä juttuja on yhdenvertaisuus, joka mulle tarkoittaa sitä, kaikilla tulisi olla samanlaiset mahdollisuudet ja oikeudet. Käytännössä tämä tarkoittaa aktiivista työtä sen eteen, että jokaisella olisi mahdollisuus toimeentuloon, saavutettaviin julkisiin palveluihin ja syrjinnästä vapaaseen elämään. Omaa sydäntäni lähellä ovat erityisesti perheet, joissa on sairas tai vammainen perheenjäsen. Itsemääräämisoikeus on teemana valtavan kiinnostava ja tärkeä, mutta haluisin oppia lisää myös antirasistisesta työstä ja tasa-arvotyöstä.

Vastuullisuus on mulle sosiaalista ja ekologista vastuullisuutta. Päätöksen teossa pitäisi entistä paremmin ottaa huomioon pitkän aikavälin vaikutukset ja vaatia päätöksen teossa kestävän kehityksen mukaisia ratkaisuja silloinkin kun ne tässä hetkessä tuottavat hetkellistä epämukavuutta. Niin kuin vaikka kasvisruuan lisääminen, julkisen liikenteen käytön ja työmatkapyöräilyn tukeminen.

Mulla on kaikissa näissä asioissa vielä paljon opittavaa, mutta onneksi oon utelias ihminen!


5 keinoa liikkuvampaan arkeen

Olen saanut seuraajilta instassa paljon positiivista palautetta siitä, että kerron omasta arkisesta liikkumisestani. Osa palautteesta tulee kaltaisiltani ylipainoisilta ihmisiltä, jotka ovat kamppailleet liikkumattomuuden kanssa vuosia, mutta ihan kaiken kokoiset, näköiset ja taustaiset ihmiset kaipaavat intoa ja iloa omaan liikkumiseensa. Keräsin teille listan, joka on auttanut minua lisäämään säännöllistä liikuntaa arkeeni. Toivottavasti siitä joku muukin saa intoa kokeilla liikunnan lisäämistä!

1. Päätin alkaa pitää liikunnasta

Tämä oli tärkein. Aloitin siitä mikä tuntui helpommailta, kävelystä ja (sähkö)pyöräilystä. Sen jälkeen hoin itselleni, että koska pidän kävelystä ja pyöräilystä, liikun kävellen ja pyöräillen aina kun se oli mahdollista. Aluksi tempo oli hidasta ja matkat lyhyitäkin, mutta ei haitannut, liikuin, koska se oli hauskaa. Jossakin kohtaa tämä etenkin siihen, että päätin alkaa sanoa myös ulkopuolisille ihmisille, että harrastan liikuntaa. Tämä ajatusmallin muutos oli käänteen tekevä. Harrastin liikuntaa koska pidin siitä, en koska pitäisi, tarvitsisi, kuuluisi tai kokisin siihen painetta. Ehei, meikä mandoliini harrasti liikuntaa! Positiivinen kierre otti hetken, tarvitsi aikaa, että peruskunto kohosi hieman, mutta liikunnan lisääminen ruokki aika nopeasti itseään. Kun liikunta on kivaa ja sitä tekee, se muuttuu helpommaksi ja kun se on helppoa, se on vielä kivempaa ja sitä liikkuu vielä enemmän.

2. Kaikki liikunta on liikuntaa

Toinen merkittävä oivallus arki liikunnan lisäämisessä on ollut sen asian kunnioittaminen, että kaikki liikunta on liikuntaa. Jos ei yhtään motivoi vaikkapa lähteä lenkille, ajattelen, että kunhan saan ulkovaatteet päälle voin vaikka vain kävellä koiran kanssa lyhyen lenkin. Tai että ei ole aina treeneissä pakko vetää täysiä, vaan oman fiiliksen mukaan voi välillä ottaa vähän kevyemminkin. Tai että crossfitin sijaan voi mennä joogaan tai pilatekseen jos siltä tuntuu. Liikuntaa on myös se että kävelee tai pyöräilee kauppaan, töihin tai junalle. Liikuntaa on viiden minuutin taukojumppa työn lomassa tai rauhallinen kävely luonnossa. Ihan tutkitusti kaikki mikä tapahtuu silloin kun et istu tai makaa on sinulle hyväksi. Eli voit ajatella, että joka ikinen askel on voitto!

3. Löydä oma lajisi

Tää oli mulle jotenkin iso juttu. Mä esimerkiksi tykkään tehdä yksin, mutta yhdessä. Sen takia mulle sopii toiminnallinen harjoittelu, jossa jokainen tekee yksilö suoritusta, mutta ryhmästä saa voimaa. On kivaa jakaa onnistumisia ja myös niitä tuskan hetkiä. Tykkään siitä, että välillä mennään oman epämukavuusalueen ulkopuolelle ja yrittää jotain mitä ei ehkä pysty tekemään, mutta välillä tulee myös kokemus siitä, että vitsit mä osasin ja pystyin! Mä en tykkää punttisalitreenistä, enkä myöskään välitä uinnista, enkä kaipaa liian tiukkoja aikatauluja treenien suhteen, eli sellaista, että jotain on pakko käydä harrastamassa just keskiviikkoisin klo 19. Mun urheilu harrastusta on tukenut se, että on aika väljä aikataulu, mistä valitsen itselleni sopivat treenit ja että viikossa on myös palauttavaa liikuntaa.

Moni kokeilee jotain yhtä tai kahta juttua, mutta kun ne ei sytytä, ajattelee, ettei liikunta ollutkaan mun juttu. Mä rohkaisen olemaan rohkea. Kokeile suunnistusta, tankotanssia, sulkapalloa, keilausta, alamäkipyöräilyä, lavista, vesijumppaa, rugbyä, lajeja ja porukoita on valtavasti, yksilölajeista puhumattakaan. Pyydä rohkeasti apua, kerro toiveistasi, peloistasi ja rajoituksistasi. Hyvä valmentaja osaa ottaa ne huomioon ja auttaa urheilun riemun löytymisessä. Myös verkosta saa nykyisin ihan kivoja valmennuksia esimerkiksi jos juoksu kiinnostaa!

Huomasin etsiessäni tähän postaukseen kuvituskuvaa, että minulla ei oikeastaan ole juurikaan kuvia joissa itseasiassa harrastaisin liikuntaa. Se on itselleni edelleen jollakin lailla hankalaa, kohdata se miltä oikeastaan näytän liikkuessani.

4. Suunnittele ja ole joustava

Mä suunnittelen mun viikon treenit aina etukäteen. Olen melko säännöllinen treeneissä kävijä, mulla on suosikki ajankohdat jolloin käyn crossfittaamassa ja sen lisäksi jooga on vakioitu maanantai iltaan. Noiden lisäksi teen juoksukoulua. Kuulostaa paljolta, mutta käytännössä aikatauluni elää fiiliksen ja jaksamisen mukaan. Yksi iso tekijä oman arkiliikuntani lisäämisessä on ollut se, että uskallan myös kuunnella kehoani. Olen oppinut erottamaan ei huvita fiiliksen oikeasta väsymyksestä.

En buukkaa mitään raskasta liikuntaa päiville, joiden aikataulu on kiireinen. Toisaalta luovun jostakin muusta menosta sellaisena päivänä, jolloin haluan harrastaa liikuntaa. Haluan pitää kiinni urheilu harrastuksestani, ja jotta se on mahdollista, on sille raivattava tilaa kalenterissa. Pidän suunnitellusti myös vapaapäiviä liikunnasta ja säännöllisen epäsäännöllisesti tulee myös kevyempiä viikkoja. Opettelen arvostamaan myös niitä. Jos nukun huonosti, otan senkin huomioon ja saatan pitää ylimääräisen lepopäivän tai keventää muuten treenikuormaa.

5. Tunnista esteet

Melkein tärkein asia liikunnan tuomisessa arkeen on omien ajatusmallien tunnistaminen. Millaisena liikkujana itsesi näet? Onko sinulla jotain muistoja tai kokemuksia, jotka vaikuttavat sinuun ja liikkumiseesi? Miten lapsuuden perheessäsi on liikuttu? Miten olet aiemmin liikkunut? Mikä siinä oli hyvää, mistä pidit? Tunnistatko jotain itseesi liittyviä uskomuksia, jotka liittyvät kykyysi liikkua?

Näitä voi olla välillä haastava tunnistaa tai toisaalta tunnustaa itselleen. Suurin este liikunnan lisäämiselle voi kuitenkin olla ne omat, itsestään selvänä pitämät, osin opitutkin tarinat siitä keitä olemme ja mihin pystymme. Jos nuoruudesta asti on hokenut itselleen mantraa siitä, että on epäliikunnallinen, kömpelö, lihava ja huonokuntoinen, joka todennäköisesti epäonnistuu ja häpeän sitä jo valmiiksi, voi olla vaikeaa vaihtaa mantra siihen, että harrastan urheilua ja pidän siitä, minulla on mahdollisuudet onnistua ja kuulua joukkoon. Tiedän, kokemusta on!

Ajattelenkin, että liikunnan lisääminen arkeen on samaan aikaan helppoa ja hitsin haastavaa. Helppoa on tunnistaa, että kyllä, totta kai voisin kävellä enemmän tai käydä vaikka siellä jumpassa. Vaikeampaa on tunnistaa ne esteet, jotka oikeasti estävät minua lähtemästä.

Iloa sun viikkoon!

Sua voisi kiinnostaa myös: Lihavuuspolitiikkaa

Pitäiskö ryhtyä ylipainovalmentajaksi?

Törmäsin netissä taannoin pariin oman elämänsä valmentajaan, jotka kertoivat tarjoavansa hyvään hintaan sen viimeisen valmennuksen, jolla varmana tippuu sen seitsemän kiloa ja hyvään hintaan. Kun yritin tutkia näiden valmentajien taustoja, koulutusta ja muuta sen sellaista, löysin vain yleistä huttua siitä, kuinka pitkä kokemus heillä oli ja että on käyty erilaisia koulutuksia ja valmennuksia sen kummempia erittelemättä. Mutta ainakin he itse olivat vakuuttuneita siitä, että jos vain ymmärtäisin maksaa heille, olisi lihavuuteni iäksi taakse jäänyttä elämää. Kuinka houkutteleva ajatus!

Koska olen kovin kitsas maksamaan muille, mieleeni juolahti tietysti oma bisnesidea. Miksi en ryhtyisi itse valmentajaksi? Ylipainovalmentajaksi? Minulla nimittäin on vuosien kokemus ylipainosta. Voisi jopa sanoa, että voisin toteuttaa ylipainovalmennusta yli 40 vuoden kokemuksella. Lisäksi minulla on kokemusta ylisukupolvisesta ylipainosta ja tunnenpa monia muitakin lihavia henkilöitä. Piireissäni on myös laihoja, jotka ovat sittemmin lihoneet, ja lihavia, jotka ovat sittemmin laihtuneet. Eli tietoa on! Olen elänyt lihavaa arkea vuosikymmenet, joten voin todellakin sanoa tietäväni siitä seikan jos toisenkin ja kun hinnasta sovitaan, olen valmis kertomaan parhaimmat palat myös tuleville valmennettavilleni.

Lisäksi voin tituleerata itseäni laihduttamisen asiantuntijaksi. Eikä tietoni rajoitu vain yhteen tapaan laihduttaa, vaan vuosien varrella relevanttia kokemusta ja oppia on kerrytetty painonvartioista, karppauksesta, paleosta, ja muista hiilihydraattitietoisista dieteistä, pussikeittokuureista, kalorilaskennasta ja lääkityksestä. Voin sanoa, että varmuudella olen elämäni aikana pudottanut nykyisen painoni verran painoa. Jos se ei riitä aateloittamaan laihdutuksen asiantuntijaksi, niin mikä sitten? Joku kirjekurssi vai?

Liikunnankin suhteen voin jo hyvin pientä korvausta vastaan ryhtyä antamaan vinkkejä. Voisin kuvailla osaamistani lihavaan kehoon erikoistuneena valmentajana. Lisäksi olen itse liikkunut koko ikäni. Vähintäänkin sohvan ja jääkaapin väliä, mutta myös pidemmälle. Erilaisista vammoista ja liikerajoituksista totean vain, että en ole fysioterapeutti, mutta voin vilkaista.

Ja loppuun vielä ennen/jälkeen kuvat niin kuin asiaan kuuluu.

Vitsit sikseen, en tiedä tulenko enemmän vihaiseksi vai surulliseksi näistä valmennuksista. Valmennuksista, joissa ihan kuka vaan, millä tahansa osaamisella kuvittelee omaavansa sellaisen tiedon ja osaamisen, jolla ratkaistaan yhteiskunnan läskiepidemia, yksi lihis kerrallaan tietysti. Yhteistä näille valmennuksille usein on, että kyseessä on se viimeinen kurssi minkä lihava ihminen tarvitsee. Kaikki muut kuin kurssin tarjoamat tavat painonhallintaan ovat raskaasti tuomittavaa p*skaa. Valmentajalla on “kokemusta” ja “koulutusta/kursseja/valmennuksia”, mutta ei mistään ei oikein saa selville että mitä sitten oikeastaan. Kommentit asiakkailta ovat ylistäviä. On helppoa, halpaa ja varma tulos.

Itse mietin, että jos todella kaikki olisi noin helposti ratkottavissa, niin miksi me puhutaan edes mistään epidemiasta? Jos peruskoulupohjalta ponnistavakin pystyy luomaan valmennuksen, joka ratkaisee lihavuuden syntysyyt, niin miksi minä, korkeakoulutettu ihminen olen edelleen ylipainoinen? Vihaiseksi mut tekee se, että ihanko todella joku ajattelee, että salaattiohjeen jakaminen ja pari kumpparijumppa tipsiä ratkaisevat lihavuuteen liittyvät kompleksiset ongelmat? Että kuka tahansa jumppapirkko tai -petteri, kuvittelee tietävänsä lihavuudesta enemmän kuin se lihava ihminen itse?

On itsestään selvää, että lihavuuteen liitetään monia ominaisuuksia, ihan tiedostamatta. Tyhmyys, saamattomuus, itsekurin puute ja avuttomuus. Eihän kukaan muuten ajattelisi, että lihavuus johtuu siitä, että ihminen ei tiedä olevansa lihava tai että lihavat pitää pelastaa. Itsekurin puutteesta en tässä yhteydessä edes jaksa aloittaa, olkoon se aihe omalle postaukselleen.

Jumppapirkko 2.0 -Lihavat voi tehdä mageita juttuja!

Olen kasvanut aikuiseksi ajatellen, etten ole liikunnallinen ihminen. Koulun liikuntatunnit olivat pakkopullaa, en ollut nopea, ketterä, enkä hyvä kuntoinen. Tykkäsin joukkue peleistä ja suunnistuksesta, mutta vihasin kilpailua ja suoritusten mittaamista. Alakoulussa harrastin hetken jalkapalloa, mutta kun en koskaan päässyt peleissä kentälle, lopahti innostus aika nopeasti. Nuorena aikuisena identiteettini oli sen hetkisestä painosta huolimatta aina lihavan ihmisen, joten ajattelin, ettei mikään urheilu oikeastaan ollut minua varten.

Urheiluun on liittynyt aina paljon häpeän kokemusta. Elokuvat ja muu viihdekin sen jo tietää, lihava, hikinen ja punainen tyyppi on parhaimmillaan naurettava, huonoimmillaan kuvottava ilmestys. Lihavan ihmisen liikunta on epämiellyttävää katsottavaa, vaikka jokainenhan sen tietää, että lihavan ei muuta pitäisi tehdäkään kuin kuin kuluttaa enemmän kun syö. Koska lähtökohtaisesti ylipainoisena onnistumisen mahdollisuudet erilaisissa lajeissa ovat heikot, liikunnan aloittaminen tuntuu kehossa pahalta ja yrittäessäsi näytät karsealta, on kynnys lähteä liikkeelle järkyttävän suuri. Niin suuri, että sen ensimmäisen askeleen ottaminen on todella vaikeaa.

2013 törmäsin ekan kerran Crossfittiin ja se muutti käsitykseni itsestäni ja kyvyistäni suhteessa liikuntaan. Ei tosin ihan yhdellä, eikä kahdellakaan yrityksellä, mutta nyt reilu kymmenen vuotta ensikosketuksen jälkeen, olen opetellut sanomaan, että harrastan urheilua. Kyllä, minä, keski-ikäinen ylipainoinen henkilö, harrastan urheilua. Enkä pelkästään harrasta, vaan minulla on siinä myös kykyjä ja osaamista. Enkä harrasta urheilua siksi, että tavoittelisin laihtumista, vaan siksi koska pidän siitä ja se antaa minulle hyvän olon.

Tähän pisteeseen pääseminen on vaatinut oman häpeän tunnistamista, kohtaamista ja lopulta sen sisällä piileskelevän häpeän nostamista valoon kaikkien nähtäväksi. On pitänyt puhdistaa pöytää moneen otteeseen. Ja uskallettava antaa häpeän sulaa auringossa. Sanoa ääneen tuntemattomillekin ihmisille, että tämä asia pelottaa minua, mutta teen silti. Hävettää, mutta teen silti. Tuntuu, että en mitenkään voi pystyä, mutta teen silti. Teen vaikka en usko itseeni. Joskus treenien jälkeen mua on itkettänyt, koska oon tuntenut niin voimakkaasti häpeän huuhtoutuvan pois. Seuraavalla kerralla on ollut helpompaa, kunnes taas on tullut joku uusi epämukavuusalueelle vievä treeni, mikä on voinut nostaa vanhan häpeän taas pintaan. Mut kun kerran on tuulettanut pimeydessä lymyävää häpeää oikeen kunnolla, niin seuraava kerta on paljon helpompi, lupaan!

Monella ylipainoisella ihmisella on ikäviä kokemuksia ohjatusta liikunnasta, joku on voinut pukuhuoneessa kommentoida ikävästi tai tuijottaa salilla. Paskaa sanon minä. Paskaa, että kiusaamista tapahtuu tilanteissa, joissa ihminen yrittää huolehtia omasta hyvinvoinnistaan. Paskaa, että aikuiset ihmiset pilaavat omalla toiminnallaan muiden mahdollisuuden turvalliseen tilaan, iloon ja uuden oppimiseen. Jos sulla on tällaisia kokemuksia niin olen pahoillani. Älä anna paskojen juttujen pilata sun mahdollisuuksia kokea jotakin hyvää, vaan nosta tähänkin liittyvä häpeä esille kun seuraavan kerran menet kokeilemaan jotakin mieluista liikuntaa. Muille kuuluvasta häpeästä kannattaa laskea ekana irti.

Itselläni on käynyt liikunnan suhteen hyvä munkki. Olen päässyt mukaan yhteisöihin, joissa on uskaltanut mennä pois omalta epämukavuusalueelta siitäkin huolimatta, että niin tehdessä näyttää rumalta ja jonkun silmissä varmasti epämiellyttävältä. Minulla on ollut onni saada osakseni kannustusta, porukan, jossa onnistumisista on iloittu yhdessä, ja niin monipuolisia treenejä, että pakostakin eteen on tullut myös lajeja, joissa on päässyt loistamaan. Oon päässyt treenaamaan valmentajien kanssa, jotka samaan aikaan on madaltaneet kynnystä päästä mukaan, mutta sopivissa hetkissä myös kannustaneet laittamaan pökköä pesään ja yrittämään vähän enemmän.

En silti sano, että juuri toiminnallinen harjoittelu olisi kaikkien juttu. Ei tietenkään ole. Mutta jos oot ylipainoinen ja sulla ei ole paljoa liikunnallista taustaa, kuntoa tai mitään muutakaan, niin älä tyydy johonkin pulleroille tuputettaviin lajeihin, jos ne ei tunnu susta hyvältä. Jos pilates on sun juttu tai uinti, niin go for it. Jos sua kiinnostaa potkunyrkkeily tai ammuntahiihto, niin kokeile niitä. Kerro sun taustasta, kerro sun rajoitteista, kerro sun motivaatiosta. Lihavat voi tehdä yllättävän paljon mageita juttuja, jos vaan haluavat!

Terveisiä uudenlaisesta arjesta

Olisin jo unohtanut tämän blogin, ellen edelleen saisi silloin tällöin viestejä teiltä lukijoilta. Joku kehuu jotakin vanhaa reseptiä tai kysyy siihen tarkennusta. Joku kysyy kuulumisia tai kertoo miten hänellä menee. Joku tuttu vuosien takaa, ehkä askartelukaveri, ehkä joku toinen omavaraistelija. Ja minä havahdun, että oli tämä blogikin joskus.

Mä olen lähes vuoden nyt opetellut ihan uudenlaista arkea, jossa työ ei enää määrittelekään sitä kuka olen ja mitä teen elämässäni. Olen opetellut pitämään työn työnä ja etsinyt vapaa-ajalla itseäni. Älkää käsittäkö väärin, pidän työstäni. Se on mielenkiintoista, merkityksellistä ja tärkeääkin. Mutta silti, vain työtä. Kun läppäri iltapäivällä sulkeutuu, en enää mieti työasioita tai stressaa niistä. Minulla on riittävästi aikaa hoitaa työtehtäväni työajalla ja resursseja palautua työtehtävistä myös työpäivän aikana.

Illat ja viikonloput eivät menee enää vain työstä palautumiseen, vaan minulla on energiaa muuhun elämään! Olen jaksanut ulkoilla, urheilla ja ylipäätään olla erilailla läsnä omassa elämässäni. Olen opetellut sietämään tylsyyttä ja mitään tekemättömyyttä samaan aikaan kun fyysinen aktiivisuuteni on kasvanut aivan valtavasti. Aloitin elokuussa toiminnallisen harjoittelun ja sen jälkeen olen käynyt treeneissä noin 3 krt viikossa, ja kerran viikossa joogassa. Pari viikkoa sitten kokeilin lenkkeilyä ensimmäisen kerran muutamaan vuoteen ja kas kuntoni oli kasvanut sen verran että vitosen lenkki on sujahtanut jo pariin kertaan, hitaasti mutta varmasti!

Silloin kun viimeksi kirjoitin, olimme muuttamassa Kuopiosta 55 neliöiseen kerrostaloon vuokralle. Sittemmin olemme muuttaneet jo toiseen kertaan, 75 neliöiseen kerrostaloon. Vuokralle edelleen. Enkä tiedä haluanko enää koskaan omistaa asuntoa. Viime kesänä luovuttiin myös autosta, mutta puolison ensi kuussa alkavat työt valitettavasti vaativat autoa, joten sellainen meille taas tulee. Jos siis perinteisesti ajatellaan, olemme tulleet yhteiskunnan portaikolla alaspäin niin että suhahtaa. Omistava luokka on vaihtunut vapaaksi ja velattomaksi!

Muuttojen myötä suhde omistamiseen on muuttunut. Kun ensin tyhjentää kaksi omakotitaloa ja muuttaa rivitaloon, saa todella kokea miltä tuntuu tavarasta luopuminen. Ja kun muutama vuosi sen jälkeen pakkaa taas tavarat ja muuttaa yli puolta pienempään kerrostalo kolmioon, saa taas uudestaan käydä läpi joka ikisen omistamansa tavaran ja pohtia sen tarpeellisuutta. Ja kun kolmen vuoden sisään asuu jo neljännessä kämpässä, huomaa, ettei koti oikeastaan ole sidoksissa mihinkään maallisiin elementteihin, ei seiniin eikä tavaroihin. Ja että tärkeimpiä asioita; ihmisiä ja muistoja, kantaa aina mukanaan.

Isot elämän muutokset eivät ole rajoittuneet vain muuttoihin ja uusiin töihin. Muuttojen myötä myös osa lapsista on muuttanut omilleen. Kun muutamia vuosia sitten olin vielä suurperheen äiti, olenkin nykyisin enää yhden kotona asuvan lapsen äiti ja yhden ihanan pienen ihmisen mummo. Ja totta kai äiti myös niille omillaan asuville upeille nuorille tyypeille. Ikävä on välillä tosi kova, vaikka kaikilla meneekin hyvin ja olen jokaisesta tosi ylpeä. Silti sydäntä raastaa pitkät välimatkat.

Mietin aina välillä tämän blogin kohtaloa. Maksan tämän huvin ylläpitämisestä edelleen satoja euroja vuodessa, mikä sinällään ei ole järkevää, kun ei tätä oikein tahdo tulla päivitettyä enää. Tuntuu, että elämä on niin mukavan tylsää, ettei oikein enää tiedä mitä tänne kirjoittelisi. Ehkä sellainen vinkkien, ohjeiden ja oppien kirjoittaminen ei enää kiinnostele, koska jos rehellisiä ollaan, tuntuu, ettei itselläni ole oikein mitään tarvetta enää keksiä mitään uutta ja mullistavaa. Tykkään tällä hetkellä eniten kaikesta tutusta ja turvallisesta, mämmistä mämminä enkä minään kevään trendikkäänä vuokaleivoksena tvistillä, jos ymmärrätte mitä tarkoitan.

Mutta toisaalta tänne on taltioitu niin paljon muistoja ja ihan hyviä reseptejäkin, että katsellaan nyt ainakin tämä vuosi vielä!