Neljästä lapsestani kolme on koulussa, nuorinkin esikoulussa. Kuuden kouluvuoden aikana olemme saaneet tavata monenlaisia opettajia, nuoria vastavalmistuneita, vanhempia konkareita, tiukkoja, lepsuja, varmoja, epävarmoja, innostuneita ja vähemmän innostuneita. Välillä on käynyt tuuri ja olemme saaneet tutustua ihaniin ihmisiin, välillä henkilökohtaiset kemiat eivät ole menneet yksiin niin helposti. Kaikkien kanssa on kuitenkin tultu toimeen.
Aina koulun ja kodin yhteydenpito ei ole helppoa, eikä yhteistä linjaa ole helppo löytää. Tämä lukuvuosi tuntuu erityisen haastavalta. Kaikilla koululaisilla vaihtui opettaja. Tokaluokkalaisella jo kolmannen kerran. Kun opettajan vaihtumiseen lisätään erityisvaikeudet ja toisen lapsen kohdalla oven takana kolkutteleva esimurrosikä niin soppa on valmis.
Paljon saa nykyisin lukea hankalista lapsista ja vielä hankalemmista vanhemmista. Kasvatusvastuu sysätään koululle, vastuuta pakoillaan ja pullamössösukupolvi kasvattaa hetimullekaikkitännenyt -lapsia. Ehkä näinkin. Olen liian sisällä systeemissä voidakseni esittää objektiivista mielipidettä.
Itse olen opiskellut nyt aikuisiällä ammattikorkeakoulussa. Tiedän, että parhaimmillaan uuden oppiminen on kiehtovaa, inspiroivaa ja antoisaa. Opettaja voi olla mentori, joka ohjaa oppimista oikeaan suuntaan, kysyy oikeita kysymyksiä ja auttaa ongelman ratkaisussa. Peruskoulu elää murrosta. Opettaja ei enää ole auktoriteetti, joka tietää absoluuttisen totuuden. Olenko rettelöitsevä vanhempi jos kasvatan lapsiani mediakriittisyyteen, kyseenalaistamiseen ja vaihtoehtojen punnitsemiseen.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa skeittaus. Suora esimerkki lapseni koulumaailmasta. Skeittaus on ehdottomasti kielletty kouluaikana. Tämän lisäksi koulusta tuli huomautuksia kotiin siitä, että pojat olivat skeitanneet kouluajan ulkopuolella vaaralliseksi katsotussa paikassa, näin ollen skeittaaminen oli kielletty myös aamuisin.
Koko koulutyö tuntui kriisiytyvät skeittaus -gaten ympärille. Lapset ja koulu tuntuivat olevan tiukassa vastakkainasetteelussa joka heijastui kaikkeen koulutyöhön. Poikani mielestä kaikki oli kiellettyä ilman heille selkeää syytä ja koulu kielsi toiminnan mielummin kokonaan kuin lähti selvittämään miten toimintaa olisi mahdollista jatkaa turvallisesti.
Sen sijaan, että olisin kannustanut poikaani jättämään skeittilaudan kotiin, otin yhteyttä sekä opettajaan, että rehtoriin ja perustelin miksi meidän näkökulmastamme skeittaus oli hyödyllistä ja kehittävää urheilua. Kerroin, että olin ehdottomasti koulunkannalla siinä, että skeittaus pitäisi tehdä turvallisella alueella, missä pojat eivät aiheuttaisi häiriötä muille, eivätkä olisi vaarassa itse. Kysyin olisiko mahdollista osoittaa siihen soveltuva alue ja sopia yhteisistä säännöistä. Tarvittaessa me vanhemmat voisimme tulla mukaan keskusteluun.
Me emme enää saaneet vastausta, mutta koulusta tuli kotiin innostunut poika, joka kertoi, että koulussa oli yhdessä päätetty pitää skeittaus liikuntatunti. Kokeneemmat opettaisivat vasta-alkajia ja lainaisivat tavaroita, skeittejä, skuutteja ja kypäriä. Yksi ainoa liikunta tunti sai koko tilanteen raukeamaan. Vastakkainasettelu muuttui yhteiseksi projektiksi. Vertaisopettaminen tukee parhaassa tapauksessa luokkayhteisön ryhmäytymistä, lapset saavat liikuntaa, motoriset taidot kehittyvät sosiaalisten taitojen rinnalla.
Eikö vastaavaa käytäntöä voisi soveltaa laajemminkin? Jos lapset saisivat itse valita heitä kiinnostavia aiheita, olisi oppiminen tehokkaampaa ja motivoivempaa. Eikö tästä ole juuri tehty jotain tutkimuksiakin?
Minä olen niitä äitejä, joiden mielestä lapsen on tärkeää opetella pitämään puolensa, perustelemaan oma kantansa ja kertomaan poikkeava mielipiteensä myös tilanteessa, jossa häntä vastassa on määräävä auktoriteetti. Aktivismille on tässä maailmassa aikansa ja paikkansa ja sen oppiminen on tärkeämpää kuin kiltisti totteleminen.
Miten teillä on sujunut yhteistyö koulun ja kodin välillä?
