Author: minna

Terveisiä Legolandista!

Meillä on tällä viikolla syysloma ja sen kunniaksi otettiin koko perheen voimin pieni irtiotto arjesta. Matkakohde valittiin täysin lasten ehdoilla ja niinpä päädyimme muutamaksi päiväksi Legolandiin Tanskaan.
Lapset ovat haltioissaan ja täytyy myöntää, että olen itsekkin positiivisesti yllättynyt! Legolandissa kaikki on nimensä mukaisesti Legoa. Hotellihuoneesta huvipuistolaitteisiin.
Itse huvipuistossa on monenlaista tekemistä. Meidän lapset on iältään (6-11v) juuri kohderyhmää. He pääsevät kaikkiin laitteisiin myös keskenään, osaavat nauttia Lego rakennelmien ihailusta ja ovat asian mukaisesti hurmoksessa Lego tyyliin sisustetusta hotellihuoneesta.
Hauska kokemus oli myös 4D elokuva. Siinä perinteiseen 3D leffaan oli lisätty efektejä kuten sadetta, savua ja hajuja.
Tässä pikaterveiset kera kännykkäkuvien. Palaan asiaan kunhan kotiudumme! Hyvää viikonloppua kaikille.

Joskus tuntuu tältä

Että peilaa itseään liikaa odotuksiin joita kokee muiden asettavan ja hävittää itsensä.

Haluaisin päästää siitä irti, lempeästi ja ymmärtäväisesti. Antaa itselleni luvan olla heikko ja epävarma. Vahvistaa siten uskoa omaan osaamiseeni, itseeni ja minussa oleviin voimavaroihin.

On uskallettava olla omanlaisensa. Näytettävä se minkä on itsestään löytänyt. On mahdollista elää oman näköistään elämään vain jos ei asetu itselleen esteeksi.

Minä olen löytänyt jotakin ainutlaatuista. Minulla on tietoa ja taitoa. Minä osaan.

Suppilovahverokeitto

Olenko maininnut olevani supersienestäjä? Jos nimittäin jossain sadonkorjuussa tai siihen mitenkään viittavassa aktiviteetissa, niin sienestämisessä olen hyvä. En kerää kovin laajaa valikoimaa sieniä. Jos totta puhutaan, niin kerään vain kolmea eri lajia. Suppilovahveroita, kanttarellejä ja torvisieniä. Ovatko nämä parhaimman makuisia sieniä, sitä en tiedä, mutta tunnistan ne satavarmasti silmät kiinni pimeässä, tiedän niiden maistuvan hyvälle, osaan käyttää niitä moni puolisesti, tiedän miten saan ne säilymään talven varalle ja ennen kaikkea, kerään niitä riittävästi yli oman tarpeenkin.
Sienestäminen on sitä paitsi hauskaa. Päämäärätöntä haahuilua metsässä leppoisassa tahdissa sieniä keräillen, hiljaisuudesta nauttien ja metsää ihastellen. Siinä mieli lepää.
Sieni keitto on nopea ja hyvä arkiruoka. Meillä siihen löytyy yleensä aineksia kaapista ja yleensä varioin ohjetta sen mukaan, mitä kaapista sattuu löytymään. Tähän keittoon olen käyttänyt Koskenlaskija sulajuustoa savuporon makuisena.

Suppilovahverokeitto ohje

1,5 litraa sieniä
1 sipuli
1 rkl voita
1,5 litraa kasvislientä
loraus kermaa
1 paketti Koskenlaskija sulatejuustoa
Puhdista sienet. Isoimmat sienet voit repiä kahteen osaan. Paista sieniä pannulla kunnes nestettä on haihtunut, lisää voi ja hienonnettu sipuli. Kuullota. Lisää joukkoon kasvisliemi. Anna kiehua kannen alla noin 10 minuuttia. Lisää joukkoon juusto. Sekoita kunnes juusto on sulanut. Soseuta sauvasekottimella, lisää joukkoon tarvittaessa loraus kermaa. Maista ja mausta tarvittaessa suolalla ja pippurilla.
Itse en suurusta keittoa, mutta sekin on mahdollista. Tällöin jauhon (4rkl) voi sekoittaa sieniin ennen nesteen lisäämistä.

Miten teidän perheessä maistuu sienet? Tiedän, että joillekkin se on inhokki ruoka ja toisille taas herkkua!

Iloista alkavaa viikkoa kaikille!

Nimettömiä haasteita

Viime aikoina olen havahtunut sellaiseen asiaan, että kaipaisin vertaistukea erityislapsen vanhemmuuteen. Tarvitsisin ihmisiä, jotka voisivat jakaa saman kokemuksen. Ihmisiä, jotka voisivat kertoa miten he ovat ratkaisseet arjen pulmia, mistä he ovat löytäneet apua ja mikä on heillä osoittautunut hyväksi.

Olen tietoinen erilaisista ryhmistä joihin voi hakeutua kun lapsella on jokin tietty diagnoosi tai haasteet voidaan muuten nimetä. Meidän erityisillä haasteillamme ei ole nimeä. Joskus on puhuttu puheenviivästymästä. Kahdeksan vuotiaalla se näyttäytyy jo monella muullakin tavalla kuin nimeämisen vaikeutena. 

Lapseni on erityinen, hän on aina ollut. Kun hän oli pieni, minulle sanottii, että kasvun myötä kaikki tasoittuu. Minua lohdutettiin, että ajan myötä hän saisi vielä toiset kiinni. Harva ymmärsi, etten varsinaisesti ollut huolestunut, en vain uskonut, että kyseessä olisi mikään ohimenevä ilmiö, vaan asia, jonka kanssa piti oppia elämään. En halua sääliä, enkä kaipaa voivottelua edelleenkään. Tiedän, että ongelmat eivät ole maata kaatavia, eivätkä ne ole esteenä onnelliseen elämään. Haluan kuitenkin taata lapselleni parhaat mahdolliset keinot selviytyä elämässään ja siihen hän tulee tarvitsemaan enemmän tukea kuin joku toinen. Haluaisin puhua asioista niiden oikeilla nimillä, haluaisin ylipäätään nimiä joilla puhua.

Ongelmia syntyy kun lapsi kulkee rajapinnalla. Sosiaalisesti lapsi pärjää hyvin (luojan kiitos!), hänellä on ystäviä, hän toimii mukavasti ryhmässä ja on opettajilta saadun palautteen mukaan helppo lapsi. Hän tekee mielellään kaikkea, osallistuu kaikkeen ja on motivoitunut koulun käyntiin.
Ja se onkin tärkeää ja hienoa. En voi sanoin kuvailla kuinka tärkeää minulle on ollut se, että hänellä on ystäviä koulussa! 
Ongelmat liittyvätkin ihan muihin asioihin. Oppiminen on vaikeaa, muistaminen on hankalaa, asioita on edelleen hankala nimetä. Kouluikään asti lapsemme on käynyt puheterapiassa noin kerran viikossa. Puheterapeutti on myös vaihtunut puoli vuosittain, joten pitkä aikaisia asiakassuhteita ei sielläkään ole päässyt syntymään. Viimeisin ihmetteli, ettemme koskaan olleet saaneet lähetettä Kela:n kuntoutukseen. Aihetta olisi kuulemma ollut. Kahdeksanvuotiaan kohdalla peli oli jo menetetty. Koulun alettua puheterapiaa ei enää myönnetty.
Kotona pieni koululainen on väsynyt, välillä häneen on vaikea saada kontaktia. Lapsi ei kuule tai ei ymmärrä. Ainakaan ei reagoi. Ei haluaisi osallistua, ei tehdä mitään. Tai sitten kaikki lähtee lapasesta, huutonaurua, sitten itkua ja tappelua. Kumpa itse olisi aina tyyni ja jaksava.

Periaatteessa minun pitäisi luottaa siihen, että koulu ohjaa meidät tarvittaessa eteen päin. Tokaluokkalaisella lapsellani on kuitenkin nyt jo menossa kolmas opettaja. Meidän vanhempien lisäksi ei ole olemassa mitään pitkäaikaista suhdetta, jonka avulla lapsen kehitystä voitaisiin peilata. Aikaisempien kokemusten perusteella tiedän, että lapselle kuuluvaa tukea ei saa, jollei sitä itse osaa vaatia. Mistä vanhempi voi tietää koska lapsi tarvitsee lisää tukea? Tarvitseeko lapsi ylipäätään tukea, vai vain me vanhemmat? Pahinta on se, että myöhemmin kuulee, että jokin kuntoutus tai tuki olisi kuulunut lapselle, jos sitä olisi haettu.

Olen monesti miettinyt että lapsemme siunaus ja haaste tulee samassa paketissa. Hänellä ei ole ongelmia kuin yhdellä sektorilla elämässään ja nekään eivät ole hänelle ongelmia. Koska ongelma ei ole tarpeeksi laajalla alueella, ei siihen oikeastaan ole tarjolla apuakaan. Silloin helposti on yksin ongelman kanssa. Onko se silloin edes ongelma? Mitä jos vaan kuvittelee kaiken?

Kun lapsi on erityinen, tulee pakostakin välillä mietittyä onko itse tehnyt tarpeeksi. Auttaisiko jos tekisi jotakin toisin? Voin kertoa ettei ole yksi eikä kaksi kertaa kun kamppailee huonous kompleksin kanssa koska ei jaksa lukea lapselle riittävästi. Tai oikeasti en lue yhtään fuckin mitään. Enkä osannut edes ladata Ekapeliä kotimme tietokoneelle. Saati että jaksaisin harjoitella kirjaimia yhdessä lapsen kanssa tai innostaa johonkin oma toimiseen oppimiseen. Olen suht onnistunut kun kaikkien lasten läksyt on tehty, kaikki on ruokittu, kämppä on asuttavassa kunnossa ja kaikki on onnellisia ja katsoo televisosta yhdessä Bossea. 

Tarinoista kuviksi – kurssi

 

Ihanaa syksyä sinulle lukija!
Olen viimein saanut valmiiksi opinnäytetyöni, jonka nimi on Tarinoista kuviksi – voimaannuttavat valokuvakansiot.
Opinnäytetyöni on syntynyt omasta kiinnostuksestani luovaan askarteluun, valokuvaukseen ja toisaalta kehitysvammatyössä kohtaamaani ilmiöön, jossa kehitysvammainen henkilö jää helposti sivuosaan omassa elämässään. Olen havainnut valokuvan terapeuttisen voiman oman skräppäys harrastukseni kautta. Skräppäys on omaelämänkerrallista työskentelyä, jossa valokuva yhdistetään luovaan askarteluun. Havahduin omia töitä tarkastellessani niiden tuottamiin vahvoihin tuntemuksiin ja uusiin merkityksiin. Koko projekti perustuu siis omakohtaiseen kokemukseen valokuvan ja siihen yhdistetyn taiteellisen työskentelyn voimasta.
Näistä lähtökohdista lähin työstämään ajatusta voimaannuttavista kansioista. Halusin selvittää mitkä ovat ne teoreettiset perustat sille, että koin skräppäyksen niin voimauttavana ja koskettavana. Mistä työskentelyn merkityksellisyys syntyi? Pohdintojeni ja käytännön kokeilun tuloksena syntyivät voimaannuttavat kansiot.
Voimaannuttavat kansiot yhdistelee omaelämänkerrallista kerrontaa, voimauttavaa valokuvaa ja taidetyöskentelyä. Menetelmä tekee näkyväksi omia vahvuuksia ja voimavaroja, sekä vahvistaa positiivista kuvaa itsestä. Tarinoista kuviksi – voimaannuttava valokuvakansio menetelmä perustuu tarinoihin omasta elämästä, valokuvaustehtäviin ja luovaan työskentelyyn mikä yhdistävää kuvat ja tarinat yhtenäisiksi kokonaisuuksiksi.
Syksyllä olen valmistunut myös vuoden kestävältä Miina Savolaisen pitämältä Voimauttavan valokuvan kurssilta, joka omalta osaltaan on vahvistanut näkemystäni valokuvan merkityksellisyydestä.
Olisin tiedustellut olisiko teissä blogini lukijat henkilöitä, joita kiinnostaisi Voimaannuttavat kansiot ryhmä, joka kokoontuisi noin kerran kuukaudessa asian tiimoilta syventämään omaa itsetuntemustaan valokuvien ja taideilmaisun parissa?
Tarinoista kuviksi kurssi kokoontuu kuusi kertaa 3h / krt  ja sen hinta on 150€. Kurssi kokoontuu lauantaisin klo 12-15 29.11, 13.12, 24.1, 14.2, 14.3 ja 18.4
Minulla on kokoontumistilat Kirkkonummella ja mukaan mahtuu noin 10 henkilöä. Kurssille tarvitset oman kameran. Kurssihinta sisältää kaikki muut materiaalit.
Mitään ennakko tietoa tai taitoa kurssille ei tarvita!

Lisätietoja nettisivuiltani: www.emmo.fi

Silakka-apajalla

Muistan kun

valakalla solakalla
talvisäällä merijäällä.
Isä eessä kalareessä
Vapajalle apajalle
hailin hakuun, kalan makuun
tottunut kun oltiin kaikki,
Huovarille suovarille matkattiin.

Kylän väki vaivan näki,
tuurapeli välähteli.
Potkemista, sotkemista,
naru jääty; karu sääty
kalastajan ammatti on.
Siihen kyl ei moni pääty,
tilipussi se on aina varmempaa.

Kalareessä Pikku-Veikko kurkki,
päällä isän turkki, iloisena urkki.
Lokero kuin karamellipurkki,
merituulen kyllä piti loitolla.

Pyydykset kun korjaili ja vahti,
ol jäässä Suomenlahti, leivän antoi ahti
Reet kun täyttyi, alkoi kalarahti,
Viipurissa silkat ne kaupattiin.

Savukala hyvä kala,
kapakala makupala,
eipä voita ihanoita
silakoita, vilakoita.
Merivettä, perunoita,
sekaan suolaa, hiukan voita;
sehän se on nuotta miehen sapuskaa.

 

Arvaattekin varmaan jo missä on oltu. Silakkamarkkinoilla. Itse en edes ole mikään suuri silakoiden ystävä, olen oikein opettelemalla opetellut syömään niitä. Siis vähän samalla lailla kun olen joskus yrittänyt opetella juomaan kaljaa. Niin että maku neutralisoituisi ja sitä kautta rupeaisi pitämään siitä. Kaljan kohdalla luovutin. Hyötysuhde ei ollut riittävä. Olen selvinnyt yli 30 vuotta elämästäni ilman olutta, joten selvinnen jatkossakin. Sama tuntuu pätevän silakoihin.

Silkkamarkkinoilla on vaikka mitä muutakin kuin silakkaa. Oma herkkuni on lohipalvi, jota löytyy monissa eri maku vaihtoehdoissa. Tykkään eniten perinteisestä tilillä maustetusta, mutta palvia löytyy niin chilillä, pippurilla kuin aurajuustollakin maustettuna. Lisäksi silakkamarkkinoilta on mahdollisuus ostaa muita saariston herkkuja. Tyrniä monessa muodossa sekä saaristolaisleipää. Minä päädyin tällä kertaa aitoon, juureen leivottuun ruisleipään. Nam!

Silakkamarkkinat ovat yksi Perhekoti Vipusen vuosittaisista retkikohteista. Tapahtuma kuuluu syksyyn. Arkena, keskellä päivää torilla on helppoa liikkua, mutta tunnelma on kohdillaan. Tietysti retkeen kuuluu myös ruokailu. Tänä vuonna söimme herkullista lohikeittoa vanhan purjelaivan sisällä ja se jos mikä oli tunnelmallista. Tapoihin kuuluu, että seuraavana päivänä sitten syödään markkinoilta ostettuja tuliaisia, silakoita.

Oletteko te käyneet silakka markkinoilla? Tai kuuluuko syysperinteeseenne jokin muu tapahtuma?