En tiedä miten tämä otsikko varsinaisesti tipahtaa blogi teemoihin, mutta olen miettinyt asiaa paljon viime aikoina. Johtaminen on ollut pinnalla vähän jokaisella elämän osa-alueella niin töissä kuin vapaa-ajallakin. Olen miettinyt muiden johtamista, johdettavana olemista ja itse johtamista. Vähän aikaa sitten sain päätökseen Ko-Gi kurssin, eli partiojohtajien jatkokoulutuksen. Tai päätökseen ja päätökseen, edessä on vielä kurssiin liittyvä kehittämistehtävä. Joka tapauksessa kurssi on antanut paljon ajateltavaa muillakin elämän osa-alueilla tapahtuvaan johtamiseen.
Johtaminen on tavoitesuuntautunutta vuorovaikutteista sosiaalista toimintaa. Näin meille kertoo Wikipedia.
Viime aikoina eniten on tuntunut hiertävän tuo vuorovaikutus, toisaalta aina ei tavoite ole niin selkeästi mielessä, että voitaisiin puhua mistään suunnasta. Olen joutunut useampia kertoja miettimään puhunko lainkaan samaa kieltä muiden kanssa. Vai onko tavoitteemme niin eri, ettemme siksi ymmärrä toisiamme? Eniten itseäni ehkä kiusaa huomio siitä, että vaikka olen pitänyt itseäni positiivisena henkilönä, olen välillä menettänyt kykyni nähdä asioiden hyvät puolet, innostua ja innostaa. Kuopan pohjalta olen sitten tullut jakaneeksi negatiivisia tunnelmia myös ympärilleni ja kuin huomaamattani olen päätynyt osaksi ongelmaa sen sijaan että olisin omalta osaltani ratkaisemassa sitä.
Johtajuutta pohtiessani olen tutustunut hyvejohtajuus ja Positiivinen psykologia sivustoihin ja tutkinut niiden sisältöä omaan johtajuuteeni peilaten. Kummastakin olen löytänyt mielenkiintoisia ajatuksia johtajuudesta.
Pääpiirteittäin olen muodostanut seuraavan kaltaisen ajatuksen. Ihmiset toimivat parhaiten silloin kuin he kokevat olevansa onnellisia. Toiminta on parasta silloin kun toimitaan yhtenä, sillä ihminen haluaa tuntea kuuluvansa. Hyvin toimiva ryhmä on enemmän kuin osiensa summa. Hyvä johtaja pyrkii luomaan tiimilleen puitteet, joissa kasvu ja kuuluminen yhteen voi tapahtua. Hänen päämääränsä on saada tiiminsä puhkeamaan kukkaan.
Luin Positiivisen psykologian sivuilta Heikki Peltolalta seuraavanlaisen ajatuksen:
“Itseriittoiset ja kaiken tietävät jääräpäät ovat riesa ja este yhteistyölle. Heiltä puuttuu ihmisenä olemisen taidoista tärkein: kyky kuunnella toisia ja oppia muuttamaan mieltään niin, että löytyy paras mahdollinen ratkaisu.
Yhtä suuri este yhtenä tekemiselle ovat alimieliset, itseään vähättelevät ihmiset. Sellaiset vetäytyvät vastuusta ja pitävät suunsa kiinni silloin, kun pitäisi puhua ja puuttua epäkohtiin. Heidän takiaan yhteistä hyvää syntyy vähemmän kuin voisi syntyä ja tyrannit pysyvät viroissaan.”
Kuvaus pukee sanoiksi tämän hetkisen tilanteeni. On yllä kuvattuja leirejä, jotka olosuhteiden pakosta joutuvat välillä tekemisiin keskenään. Se kuka väliin menee ihmettelemään, on kummankin leirin mielestä ärsyttävä. Kyseenalaistaminen koetaan arvosteluna ja toisen ryhmän mielestä taas turhana riidan haastamisena. Leirien yhdistäminen vaatisi todellista johtajan karismaa, määrätietoista työtä ja sitoutumista yhteiseen tavoitteeseen.
Lukemalla johtajuudesta hain tietenkin vastauksia kokemiini haasteisiin. Miten saada joukosta yhtenäinen me? Miten pitää tavoite kirkkaana ja selvänä silloinkin kun johtajana kohtaa muutosvastarintaa? Kuinka säilyttää oma motivaatio muutoksen keskellä? Millaista kommunikaatiota tilanne vaatii?
Koska muiden muuttaminen on luonnollisesti mahdotonta, on aloitettava siitä mitä voisi omalla kohdallaan pyrkiä muuttamaan. Hyvejohtajuus blogista löysin osuvan kirjoituksen siitä, kuinka tullaan johtajaksi jota kuunnellaan. Kirjoitus kehoittaa keskittymään kahteen hyveeseen, nöyryyteen ja suurisieluisuuteen. Näissä hyveissä edennyt johtaja koetaan karismaattisena.
“Suurisieluisuus saa johtajan unelmoimaan ja tavoittelemaan suuria asioita; nöyryys ohjaa hänet palvelemaan muita. Näihin kahteen luonteenominaisuuteen rakentuu todellisen johtajan nauttima arvovalta ja luottamus.”
Voin kertoa, että lukiessani enemmän nöyryydestä ja suurisieluisuudesta, huomasin paljon kasvunpaikkoja itsessäni. Olenko aidosti kiinnostunut muiden näkökulmista ja mielipiteistä? Arvostanko muiden mielipiteitä ja ennen kaikkea, osaanko näyttää sen? Osaanko asettaa tavoitteeni realistisesti, niin että ne on mahdollista tavoittaa vai luonko itselleni ja muille illuusioita, joilla ei ole totuuden kanssa mitään tekoa? Arvostanko muiden näkökulmia niin, että kaikki tuntevat tulevansa kuulluiksi? Siinäpä muutama kehityskohde näin ensi alkuun.
Miten sitten voin hyödyntää lukemaani omassa johtajuudessani? Miten onnellisuuden pyrkimys auttaa minua konkretian tasolla? Ehkä tärkeintä on nöyrästi tarkastella omaa toimintaansa, hyväksyä oma vajaavaisuutensa, toisaalta taas pyrkiä tietoisesti parempaan. Erityisen tärkeää olisi lähteä kehittämään omia vahvuuksia ja tulla sitä kautta paremmaksi johtajaksi, hyväksyä rakentava kritiikki ja ottaa opiksi. Ennen kaikkea toimia aktiivisesti suuremman hyvän eteen, omaa onnellisuutta unohtamatta.
Ei helppoa, mutta ei mahdotontakaan.
Toimitteko te johtotehtävissä töissä tai vapaa-ajalla? Millaisia mietteitä teillä on johtajuudesta?
