Tuntuu hullulta ajatella, että vuosi sitten Korona iski täysillä. Sillä tavalla täysillä, että siinä meni uuteen uskoon niin työ, koti kuin tulevaisuuskin. Kaikki ei tietenkään tapahtunut kerralla, mutta pelko hiipi elämääni silloin. Monen muun lailla pelkäsin itseni, lasteni, työn ja koko maailman puolesta, mutta ennen kaikkea mietin sitä vastuuta, mikä minulla hoivakotimme asukkaista. Mitä jos he sairastuisivat, mitä jos sairastuisin itse. Kuka tekisi työni yrittäjänä?
Tuntui, että koko muu maailma ahdistui etätöistä. Minä ahdistuin siitä, että töissä oli käytävä. Ja sekin olisi vielä mennyt, mutta etäkoulu. Tuntui, että paine kasvoi joka rintamalla samanikaisesti.
Alun jälkeen tuntui, että uusi arki löysi paikkansa. Pesin käsiä niin, että tuntui että nahka irtoaa. Päätin selvitä, kesällähän kaikki olisi kuitenkin helpompaa. Ja olikin. Korona vaikutti kuitenkin yrittäjän lomiin, ja sain huomata, ettei viikon kesäloma riittänyt palautumiseen koko kevään kasvaneesta paineesta.
Syksyllä alkoi tuntui siltä, ettei oikein enää jaksa. Kauhukseni samaan aikaan tajusin myös sen, etten koulutuksellani saisi mitään muitakaan töitä. Hain opiskelemaan Sosionomiksi ja tein koko syksyn avoimessa yliopistossa sosiaalityön perusopintoja. Tuntui, että elämä oli muuttunut selviytymistaisteluksi. Koko ajan olisi pitänyt vastata jonkun tarpeisiin paremmin, tehdä vähän enemmän, ennakoida, valmistautua, tukea ja olla läsnä. Oikeasti vaan vitutti.
Joulukuussa oli mahdollisuus pitää vuoden toinen loma viikko, pidin kaksi. Nukuin ensimmäisen viikon. Toisella lomaviikolla tuhersin kasaan sosiaalityön perusopintojen viimeisen esseen. Itketti palata töihin.
Helmikuussa asukkaat muuttivat uusiin koteihin ja alle viikko siitä oma muuttoautomme kaarsi Kuopion kodin pihaan. Tunsin vapautta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vapautta ja helpotusta.
Kuopiossa elän tavallista arkea. Käyn töissä, jossa vastaan omasta työkentästäni melko itsenäisesti, mutta minulla on hyvä työyhteisö tukenani. Töiden jälkeen ajan bussilla kotiin ja kukaan ei ole minuun missään yhteydessä työhön liittyen. Olen vapaalla.
Herään vieläkin välillä työstressiin ja joudun sanomaan itselleni ääneen ettei työni ole kuormittavaa. Opettelen pois jatkuvasti kalvavasta riittämättömyyden ja huonon omantunnon tunteesta. En ole saanut yhtään paniikkikohtausta ja unenlaatuni on parantunut. Minulla on mahdollisuus luoda omat rajani ja suojella niitä.
En ole vieläkään toipunut koronasta, johon en edes ole vielä sairastunut. Mutta näen jo valoa tunnelin päässä.
Lastensuojelun perhehoitajana samaistun ihan täysin ajatuksiisi. Tämä tilanne ja jatkuvasti joka puolelta tulevat odotukset, kiristyvä talous, etäkoulu ja riittämätön tuki ovat saaneet uupumuksen partaalle. Sitä ei vaan halua perheestään luopua, kun on kyse lapsista. Mutta se päätös on jo tehty, että tämän jälkeen uusia lapsia ei tule. On pakko ajatella omaa jaksamista ja terveyttä. Univaikeudet ja ahdistus ovat jatkuvana seuralaisena, josta pitää yrittää päästä eroon.
Helppoja päätöksiä nämä ei ole, mutta välillä on pakko nostaa oma hyvinvointi keskiöön. Tsemppiä sinne ja ihanaa kevättä!