Tasan kaksi viikkoa takana savolaisuutta. Tai kuopiolaisuutta, sillä savolaiseksi kuulemma synnytään. Pikkuhiljaa mieli alkaa ymmärtää, että täällä sitä todella ollaan, Kallaveden rannalla Savon sydämessä. Kaikki on samaan aikaan ihan samanlaista ja täysin erilaista. On töitä, ruuanlaittoa, kaupassa käyntiä, koulua, opiskelua, siivousta ja koiran lenkitystä. Toisaalta mikään ei ole niin kuin ennen. Talon nurkalla oleva lumikasa kohoaa metrien korkeuteen, havahdun kaikkeen mikä ikkunan takana liikahtaa ja harkitsen hommaavani mikron arkea helpottamaan. Yritän etsiä itseäni uutisten säätiedotuksesta. En vieläkään voi uskoa kuinka pohjoisessa Kuopio on.

Arki on vuorotyön, toimistotyön ja lasten koulun yhteensovittamista. Lumessa tarpomista, bussissa istumista ja lounas eväitä. Aikaisia aamuja, väsyneitä iltoja ja hengityssuojaimia. Korona uutisia ja Savon-Sanomia.

Olen aloittanut työt Pohjois-Savon syöpäyhdistyksessä lapsiperhepalveluiden koordinaattorina ja yritän parhaani mukaan sisäistää mitä kaikkea olen tullut tekemään, mikä on olennaista ja miksi. Viikossa on kuitenkin jo tullut selväksi mihin kolmatta sektoria tarvitaan ja miten tärkeää työtä järjestöissä tehdään. Toisaalta alan pikkuhiljaa myös ymmärtämään miten hitsin hienoa ja hyvin organisoitua järjestötyötä partiossa tehdään. Paljon sellaista, mistä voin ammentaa myös työelämään.

Innostavan työn lisäksi iloa elämään tuo työmatkani saaristoreittiä pitkin, jonka Riku ja Tunna listasivat suomen yhdeksi kauneimmaksi maisematieksi. Etukäteen joku varoitteli kauheista ruuhkista, mutta toistaiseksi kaksi peräkkäin ajavaa bussia on päässyt sukkuloimaan melko vapaasti kohti keskustaa.

Kotimme on ihana, valoisa ja aivan Kallaveden rannassa. Lähistöllä kulkee Kalakukonkatu. Lunta satelee hiljalleen ja yöksi on luvattu 20 asteen pakkasta. Eilen askartelin pitkästä aikaa muutaman kortin.

All is good.