Olen kasvanut sellaisessa kulttuurissa jossa on tapana vertailla. Vertailu tapahtuu pienissä asioissa, kuka pärjää koulussa, kuka ruskettuu eniten, kuka oppii ensimmäiseksi uimaan, kuka on laihtunut, kuka lihonut. Kenellä on lukupäätä?
Vertailu on ollut aikuisten tapa keskustella, löytää jutun juurta, enkä usko, että siinä tarkoitettu tuottaa pahaa mieltä kenellekkään. Nyt aikuisena, kun omat lapseni ovat tämän saman vertailun kohteena huomaan, että se on jättänyt ikävät jäljet minuun. Sellaiset, joilta haluan omia lapsiani suojella.
Vertailemalla lapsia ja heidän ominaisuuksia ääneen luodaan helposti lokeroita. Tuo on se fiksu ja hyväkäytöksinen, tuo taas taiteellinen ja herkkä. Tuo lapsi on hyvä urheilussa, mutta lukupäätä siltä ei löydy. Yksi on taas nätti ja kiltti. Näistä stereotypioista on vaikeaa irtautua.
Minusta on tärkeää kehua lapsia ja erottaisinkin kannustamisen ja hyvien puolten esille tuomisen vertailusta. Minusta on tervettä oppia arvostamaan omaa työtään ja suoritustaan suhteessa omaan parhaaseensa, eikä muiden tekemisiin. Omaan elämään keskittyminen edes auttaa elinikäistä oppimista, motivaation säilyttämistä ja vahvistaa tunnetta siitä, että on aktiivinen toimia omassa elämässään. Kun keskittyy tekemään oman parhaansa ei tarvitse vertailla toisiin tietääkseen tehneensä parhaansa.
Minun silmissäni lasteni menestys ei tule olemaan kiinni siitä miten he suorittavat elämää, kuka oppii nopeiten, kuka pärjää koulussa parhaiten tai kuka on ystäväpiirissä suosituin. Toivon, että lapseni oppivat ajattelemaan menestystä onnellisuutena. Se joka omassa elämässään saa olla onnellinen, toteuttaa itseään, rakastaa ja olla rakastettu on menestynyt. Riippumatta siitä onko hän koskaan missään mitattavissa olevassa asiassa paras tai edes keskivertoa lahjakkaampi.
Siksi pidän itseäni oman elämäni Cheekkinä.
“En suostu unelmoimaan elämääni, vaan elän unelmaani. Sen saavuttaminen on aina ollu mulle maali.”
Mitä mieltä te olette vertailusta? Oletteko törmänneet sellaiseen omien lastenne kohdalla tai omassa lapsuudessanne?
Hauskaa päivää sinulle!
Itse olen joutunut vertailun kohteeksi koko ikäni – ja oman vanhemman taholta.
Ja on totta että se todella jättää jälkensä… tällä hetkelläkin minua vertaillaan muiden lapsiin – vaikka olen jo yli 50 v. -ihan totta. Voin sanoa että ei ole herkkua…kuulla edelleen liki joka kerran kun ollaan yhteydessä , miten ne muiden lapset sitä ja tätä…
Monet itkut olen tämän takia itkenyt.
Toivon vain että olen itse viisastunut omasta kokemuksestani,…
Kiitos että nostit tärkeän aiheen esille!
Nimim. aina verrattu ja huonommaksi havaittu
Ps. Anteeksi että kommentoin tällä kertaa anonyyminä…aihe on minulle niin kipeä.
Meillä on kaksoset, ja vertailun välttäminen on tosi vaikeaa – tulee verrattua isosiskoonkin, mutta jotenkin kaksosten kesken tuntuu tarpeelliseltakin tuoda esiin niitä eroja vertaamalla. Eikä se musta aina ole pahasta, jos se vertailu ei ole arvottavaa, vaan sellaista, että sinä tykkäät enemmän lukemisesta ja sinä taas piirtämisestä. No joo, on siinäkin se lokeroimisen vaara, että päättää lapsen puolesta, millainen sen tulisi olla.
Tosi kivan oloinen ja näköinen blogi muuten, törmäsin sattumalta ja pistin heti lukulistalleni. 🙂
Kyllä vertailu on tuttua myös lapsuudestani. Siskoon mua verrattiin aina…hän on fiksu, kiltti ja menestyi koulussa. Minä taas tulinen ja temperamenttinen, koulukiusattu, lukemalla en opi mutta tekemällä. Olen huomannut itse sortuvani myös lasteni vertailuun mutta yhtä paljon olen myös opetellut siitä pois. Jokainen on yhtä arvokas ja rakas omana itsenään. Se missä toinen on hyvä voi toisella olla suuria haasteita. Elämässä pärjääminen ei riipu koulutodistusten arvosanoista. Voit pärjätä elämässäsi, saada töitä ja olla onnellinen jos et anna periksi ja olet valmis tekemään töitä oman onnesi eteen.
Mä en oo koskaan pärjännyt hyvin koulussa enkä ole "kirjaviisas" toisin kuin sisareni joka on "matikkanero" ja muutenkin tosi fiksu. 🙂
En koe että omat vanhemmat olis mua "latistaneet" vertsiluillaan, mutta jotenkin musta tuntuu että yhteiskunta on aina arvostanut akateemista osaamista käytännön osaamista enemmän ja koin pitkään olevani meistä tytöistä se huonompi.
Mulle uskonto on iso osa elämää ja meille kirkossa opetetaan että ollaan rakastavan Taivaallisen Isän lapsia ja Hän rakastaa meistä jokaista äärettömästi. Että Hänelle me ollaan tärkeitä aina vaikka meidän elämä menis kuin pyllylleen tai vaikka meistä itsestämme tuntuis ettei me olla mitään.
Tän sisäistäminen teini-iässä sai mut näkemään itseni hyvänä ja ainutlaatuisena mutta omanlaisena ja siskon samanlaisena.
Vielä nykyäänkin sitä joskus sortuu vertailemaan myöskin itseään muihin.
Tän asian haluan opettaa omille lapsille mutta myös sen että jokaisella meistä on erilaisia lahjoja ja kykyjä ja se on paljon parempi kuin että kaikilla olis samat lahjat ja kyvyt.
Ja että maailmasta löytyy melko varmadti aina ihmisiä jotka on parempia jossain kuin me, mutta vain sinä voit olla paras sinä.
Että ei sillä niin väliä onko "menestynyt" vai ei vaan sillä että voi olla puhdas omatunto ja hyvä olo ihan minuna itsenä ja vaikka aina ei siltä tuntuiskaan niin se kuuluu asiaan ja asiat voi selvitä/selvittää ja sitten tuntuu taas paremmalta.
Olen huomannut, että muita ei voi asian suhteen muuttaa. Vain oman asenteensa, sen miten vertailuun suhtautuu. On ollut vapauttavaa päästää siitä irti ja asettua vertailun yläpuolelle. Helppoa se ei ole, mutta kannattaa!
Olen tietoisesti vähentänyt niitä tilanteita, joissa tiedostan vertailua tapahtuvan. Puutun siihen myös nykyisin aika kärkkäästi, jopa epäkohteliaasti. Olen ajatellut ettei minun tai lasteni tarvitse olla sellaisessa mukana. Vertailkoot omalla ajallaan.
Hei ja tervetuloa blogiini 🙂 Olet varmasti aivan oikeassa. Minustakin on kiva tuoda esille lasten yksilöllisiä eroja. Mutta miten sen voisi tehdä lapsilähtöisesti? Itse yritän kehua sitä että tosi kiva kun sä tykkäät musiikista / piirtämisestä / lukemisesta! Tai kysyn että mikä sinusta oli mukavinta. Oliko koulussa kivaa? Tai jotenkin sen kautta, että mikä lapsesta itsestään on mukavaa, eikä niin että mikä minusta sujuu parhaiten.
Tietyt piirteet on usein "halutumpia" kuin toiset isommassa mittakaavassa. Itse huomaan nyt kun tyttöni on ujo, hiljainen ja katsoo mielummin sivusta kuin suuna päänä esillä oleva, että nyky- yhteiskunnassa reippaus, aktiivisuus ja ulospäinsuuntautuneisuus ovat "hyviä" ominaisuuksia. Äitini kouluaikoina oli toisin 😉 Mä haluaisin myös opettaa lapsilleni sen, että ihminen ei arvotu sen mukaan millaisia kykyjä hänellä on tai ei ole. Elämässä riittää kun tekee oman parhaansa. Sen hetkisen parhaansa. Kumpa itsekkin muistaisin tämän neuvoni!
Olen niin samaa mieltä. Omien unelmien tavoittelu vaatii työtä ja tahtotilaa. Mutta unelmia voi olla erilaisia ja niitä on kenenkään ulkopuolisen turhaa lähteä arvottamaan.
Kyllä tuollainen vertailu kuuluu suomalaiseen kulttuuriin aika vahvasti (miksei muihinkin). Otan esille myös sen, että sitä vertailua on tullut tehtyä -ja tulee vieläkin tehtyä, oman itsensä ja muiden välillä koko ajan. Kai se on vähän samaa kuin kadehtiminen. Tyhmä ja hassukin tapa, josta yritän koko ajan eroon.
Mä ole nhuomannut, että itse on paljon onnellisempi kun muistaa keskittyä omaan elämäänsä, eikä vertaile muihin. Silti siihen sortuu. Se lienee inhimillistä 🙂
Hieno kirjoitus. Kyllä tuota vertailua tulee ihan huomaamattaan tehtyä, kun tapaa muita äitejä. Lasten kuullen olen sitä pyrkinyt välttämään.
Oman elämänsä Cheek on hieno lanseeraus 🙂
Pientä hajurakoa onkin pakko ollut nykyään pitää – sekään ei tunnu hyvältä,mutta olen oppinut kantapään kautta että on pakko varjella itseään ja jaksamistaan.
Mä havahdun aina välillä vertailevani. Kun perheessä on yksi erityislapsi on vertailu erityisen huono kaikkien kannalta. Huomaan että rupean heti huolestumaan ja elämään tulevaisuudessa. Ihan kuin se tässä auttaisi.
Ja kiitos. Ajattelin ruveta viljelemään sitä, ihan vaikka mieheni kiusaksi. Hän ei erityisesti Cheekistä välitä 🙂
Tämä muuten toimii itseään toteuttavana; kun on saanut kuulla kuinka on se taiteilijasielu, joka ei kielistä mitään ymmärrä, sen omaksuu nopeasti ja alkaa mukautua tähän. Hyvä teksti taas, luin myös aiemman kirjoituksesi sukupuolineutraalista kasvatuksesta, ja nyt kun kommentoimaan rohkenin niin pakko antaa hatunnosto myös sille postaukselle!