Itä meidän on Marco Kososen ja Petri Stenmanin mainio matkakertomus Itä-Helsingistä. Kirja perustuu kaksikon kävelyretkiin, ns. äijiksiin, joissa leppoisaan tahtiin kävellään pitkiäkin matkoja alueiden atmosfääriä tutkiskellen. Kirja oli meillä mukana inspiraationa ja suosittelen sen leppoista kerrontaa kaikille kiinnostuneille. Lue lisää kirjasta täältä.
Kontula
Me otimme pääkohteeksemme Kontulan. Paristakin syystä, ensinnäkin Kontulan maine on kiistaton. Kukapa ei olisi kuullut Kontulan ostarista, lähiön monikulttuurisuudesta tai Kontulan skeittihallista. Näiden lisäksi minua kiehtoo alueessa se, että siellä on aina ollut meikäläisen mummola.
Mummoni on asunut Kontulassa sen rakentamisesta saakka. Alkuun Keinulaudantiellä ja myöhemmin Kaarenjalassa, vain muutaman kymmenen metrin päässä ensimmäisestä kodista. Mummoni työskenteli koko elämänsä keittiöapulaisena Kontulan vanhainkodissa ja hänen toiveensa oli päästä tutun vanhainkodin asukkaaksi sitten joskus kun sen aika olisi. Edes 90-luvun lottovoiton tuoma vaurastuminen ei saanut mummelia lähtemään Kontulasta. Kämppä vain vaihtui pienempään ja verhot muhkeammaksi. Nuuka mummo harrasti roskisdyykkausta siihen asti kunnes voinnin takia se ei enää ollut mahdollista. Nykyisin mummoni asustaa ryhmäkodissa melko lähellä entistä kotiaan. Muistisairas mummo ei tosin taida enää Kontulaa paljoa tunnistaa.
Äitini on kertonut monia tarinoita nuoruudestaan, kuten esimerkiksi sen, kuin heillä oli kerrostalossa kanoja. Kanat laskettiin parvekkeelta korissa pihalle tepastelemaan ja kun ne halusivat takaisin sisälle, ne kerääntyivät takaisin koriin ja hilattiin ylös. Makkaran sai kerrostalo olosuhteissa käristettyä näppärästi niin, että asunnon sähkövirta katkaistiin, makkara tökättiin sukkapuikkoihin ja tungettiin päät pistorasiaan, väläytettiin sähköjä ja kas! Makkara oli mukavasti grillaantunut. Voi veljet sanon minä. Hurjimmat tarinat 70-luvulta äiti on kuitenkin tainnut jättää kertomatta, mutta olen paikannut aukkoa sivistyksessä lukemalla aiheesta muualta.
Lapsuuteni Kontula oli kuitenkin aurinkoinen ja iloinen, juuri sellainen kuin mummolan pitää. Ostarilta käytiin hakemassa ruokaa ja karkkipäiväkarkkia. Lähellä oli leikkipuisto. Talon takana valtavat kalliot. Minun mielikuvissani Kontulassa oli turvallista ja pullantuoksuista. Ja vähän bensan, koska edes mennyt ukkini tuoksui aina vähän bensalle töidensä takia.
Kiersimme mieheni kanssa kaikki tutut paikat, jopa sen vanhainkodin, jossa mummoni työskenteli. Oli hieman etsimistä, kun mielikuvani paikasta olivat siltä ajalta, kun nyt lähes 90 -vuotias mummoni oli vielä mukana työelämässä. Kävimme totta kai myös pyörähtämässä ostarilla. Ostari on täynnä erilaisia etnisiä ravintoloita ja ruokakauppoja. Kävimme pyörähtämässä niistä yhdessä ja olin erittäin vakuuttunut kaupan laajasta valikoimasta.
Puhos
Puhoksen ostari oli reissumme toinen kohde. Puhoksen ostarin arkitehtuuri on viehättävä muisto menneistä ajoista. Itselleni oli yllätys, että se on valmistuttuaan ollut suomen suurin ostoskeskus. Oi aikoja! Nykyään Puhos on kuin mimimatka ulkomaille. Kauppakeskus on täynnä erilaisia etnisiä kauppoja, liikkeitä ja palveluita. Suurimman vaikutuksen itseeni teki Alanya Market. Harmillisesti reissumme luonteesta johtuen en voinut ostaa ihan kaikkea mitä olisin halunnut (esimerkiksi sammiollista hapatettuja vihanneksia ja muita eksoottisen näköisiä purnukoita), mutta aion palata tänne! Jos ei muuten, niin pelkästään papuvalikoiman takia.
Puhoksen yksi nähtävyys on suomen vanhimmat ulkoliukuportaat, mutta harmillisesti reissullamme emme päässeet kokemaat näiden porteiden arvatenkin pehmeää kyytiä, sillä ne olivat poissa käytöstä. Harmi!
Hotelli Rantapuisto
Meri-Rastilaan saavuimme illansuussa. Kun askelmittariin oli kertynyt jo reilu 15 000 askelta, niin nukkuva asuinlähiö ei herättänyt suuria tunteita suuntaan eikä toiseen. Pieni viittaus ajankohtaisiin uutisteemoihin saatiin ohittaessamme Katiskatie, mutta muutoin reissumme viimeinen pätkä kulki melko intohimottomasti yösijaa kohti.
Hotelli Rantapuisto itsessään on upea tuulahdus 60-luvun eksotiikkaa. Siinä missä paikallinen (täällä Kirkkonummella siis) Långvikin hotellin on vienyt saman ajan hengen kohti luksusta ja glamouria, vetoaa Rantapuisto enemmän suomalaiseen mökkihenkeen. Katot ovat matalalla ja paneloituja. Puupinta on alkuperäistä ja melko kulunutta. Tilat aukeavat upealla tavalla ympäröivaan luontoon ja ajan klassikkokalusteita, valaisimia ja muita muotoilun helmiä on bongailtavissa hotellin tiloissa. Huoneemme oli perustasoinen, mutta siisti. Näkymä ulos luontoon ja luonnontilaiseen rantaan oli koko huoneen paras osuus.
Hotelli Rantapuisto on omassa luokassaan monella tapaa. Merenläheisyys ja isot ikkunat tekevät paikasta ainutkertaisen. Myös ravintola on samaa ajan henkeä. Vähän kulunut, paljon panelia ja puupintaa ja ah niin hyvä ruoka!
Palvelua sen sijaan leimaa pieni kunnianhimottomuus. Sekä hotellin respassa, että ravintolassa tulee fiilis, että henkilökunta tekee asiat vähän sinne päin. On ehkä vähän kiire, vähän huonosti organisoitua ja ehkä vähän huonosti perehdytettyä. Kuka tietää mistä ongelmat johtuvat, mutta asiakkaalle ne näyttäytyvät välinpitämättömyytenä, mikä on tosi harmi, koska miljöö olisi niin otollinen paremmalle.
