Kukapa olisi voinut välttyä viimeaikojen lööpeiltä ja sitä kautta keskusteluilta lapsen surmista. Surullista kerta kaikkiaan. Samalla keskusteluissa on noussut esiin äitien väsymys, lastensuojelun riittämättömät resurssit ja matalankynnyksen tukitoimien olemattomuus.
Äitien väsymys on minusta tärkeä asia ja siitä on hyvä puhua. Nykymaailmassa perheet ovat enemmän yksin kuin koskaan aikaisemmin. Perheyhteisöt ovat hajonneet, eikä alueellista yhteisöllisyyttä välttämättä muodostu. Keskusteluissa törmää paljon ajatukseen siitä, että jos on lapset tehnyt, niin itse niistä pitäisi myös pystyä huolehtimaan. Kuitenkin esimerkiksi omassa lapsuudessani kodinhoitaja oli mahdollista saada. Oma isänikin kertoo juttua, jossa minua oli hoitamassa kodinhoitaja, joka paistoi ämpärillisen munkkeja sillä välin kun äitini oli sairaalassa sairaan pikkuveljeni kanssa. Omat vanhempani kertovat juttuja siitä kuinka he menivät koko kesäksi maalle mummolaan tai sitten mummo asui perheen kanssa samassa kämpässä ja jakoi automaattisesti perheen arjen.
Ei elämä varmasti mitään ruusuilla tanssimista ole aikaisemmin ollut. Moni asia on mennyt eteenpäin ja monella tapaa nykyisin on helpompaa. Ei hiihdetä kouluun kesällä eikä talvella, eikä jaeta appelsiinia neljään osaan, niin että jokainen saa maistaa.
Mutta perheet ovat yksin.
Avunhakeminen tarkoittaa usein lastensuojelun asiakkuutta. Mediassa on saanut lukea useammin kuin kerran siitä, että lastenhuostaanottoa ehdotetaan tukitoimenpiteenä perheille joille ei ole tarjota avohoidon palveluita. Riippumatta siitä pitääkö asia paikkansa vai ei, nostaa se entuudestaan kynnystä pyytää apua. Jos en pärjää, viedäänkö lapset minulta?
En itse usko, että väsymys itsessään ajaa ketään tappamaan. Olen itsekkin ollut väsynyt. Neljä lasta, alle kahden vuoden ikäeroilla. Korvatulehduskierrettä, infektioastmaa ja sen sellaista. Normaalia. Olen myös ollut erilailla väsynyt. Sellaiseen väsymykseen ei nukkuminen auta. Hain ja sain apua, selvisin. Väsymyksestäni, riippui se sitten univajeesta tai masennuksesta, huolimatta en koskaan ole toiminut itsetuhoisesti tai lapsiani vaarantavasti.
Jokainen äiti ajattelee välillä lapsistaan pahaa. Kyllä, pahaa. Oma nyytti tuntuu aamuyöllä hirviöltä. Rääkyvältä hirviöltä. Silti terve ihminen ei surmaa lapsiaan. Jokainen väsynyt äiti ei ole tikittävä aikapommi. Miten sitten erottaa väsyneet äidit väsyneistä äideistä? En tiedä. Voitaisiinko surmat kokonaan välttää riittävien ennaltaehkäisevien palveluiden avulla? En tiedä sitäkään.
Ajattelen kuitenkin, että tarvittaisiin lisää matalan kynnyksen palveluita, jotka eivät olisi suunnattu pelkästään perheille, joilla on ongelmia, vaan ne perustuisivat avoimmuuteen ja olisivat helposti lähestyttäviä. Paikkoja joissa saisi hengähtää, joku muu ottaisi vastuuta hetkeksi, kyselisi kuulumisia. Lisäksi tarvittaisiin vanhaa kunnon kotipalvelua. Sellaista, jota olisi mahdollisuus saada ennen kuin ongelmat ovat riistäytyneet käsistä. Tukemalla perheitä nyt voidaan tulevaisuudessa säästää pitkä penni ja kenties muutama henkikin.
Hienosti kirjoitettu. Asiaa!
Jotain todellakin on napsahtanut jossakin pahasti pieleen, että lapsensa tappaa ja/tai jopa hautaamatta jättää. Näitä asioita puidaan mediassa sensaatiohakuisesti ja taotaan rahaa lehdillä. Samaan aikaan kiivas keskustelu syyllisten etsimisestä. Miksi ei puututtu asiaan ajoissa?! miksi ei so.työntekijät tehneet enempää?
sosiaalipuolelta virkailijaa jututettiin, eikä hän todellakaan tiennyt, että äiti aikoo tappaa lapsensa! Ei hän olisi jättänyt lapsia muutoin äidilleen! Jotain tapahtui sen käynnin jälkeen. Naps.
Mutta miksi se naps päätyi kahteen murhaan?! Miksei äiti hakenut itse apua?! Ehkä hän joskus kertoo, ehkä ei. todellakin jotain helpompia väyliä tarvitaan ja nopeasti!
Täällä on myös väsynyt äiti. Tai olin. Olen sitä välillä yhä, vaikka lapseni onkin aikuinen jo.En silti ole kokenut sitä naps-asiaa. en, vaikka omakin jaksamiseni oli hyvin tiukilla. Paljon vakavia asioita tapahtui ja tapahtuu yhä. Koskaan en minäkään satuttanut ja vaarantanut lastani silti. Naps-asia puuttui.
Olet niin oikeassa kirjoituksessasi.
Loistava postaus. Näin on kyllä ja esimerkiksi tuo vauvaluukku Suomeenkin voisi olla erittäin aiheellinen. Viittaan tässä Oulun lapsisurmiin. Adoptiojonohan on loputon ja hyviä koteja löytyisi.
Muistan kyllä kuinka oman sydänlapsen kanssa tuli valvottua ensimmäiset 8-kuukautta täysin, koska toisen elämä oli selviytymistä ja oli huono olla. Muistan ikuisesti kauhean väsymyksen ja kuinka rakasta lastani jaksoin loputtomiin, mutta en paljon muuta. Ja miten muun perheen hapankorppujenkin voitelut kuulostivat väsyneessä mielessä rock-konsertilta. 🙂 Mikä sitten vie rajan toiselle puolen, sitä en tiedä, mutta jos olisi jokin selkeä piste, josta voisi hakea apua ilman tuomitsemista, niin kenties sillä voitaisiin pelastaa ainakin osa.
Kauniita unia. <3
Hyvin puit monia ajatuksiani sanoiksi. Mun äitikaverille menneisyydessä tarjottiin avuksi "pitääkö sun lapset ottaa huostaan?" kun hän kävi kysymässä apua kotiinsa, kun vastasyntynyt valvotti ja moniallergisen esikoisen ruokavalion suunnitteleminen toi ylimääräistä stressiä, mies töissä ja ainoa käytettävissä oleva mummi epileptikko… Nykyisin se apu on hyvin usein sitä että joku tulee istumaan ja kahvittelemaan kotiin, ei konkreettista apua jolloin äiti saisi esimerkiksi nukkua. Perheet ovat todellakin YKSIN eikä apua uskalleta hakea kun lastensuojelun maine on niin huono (mainittakoon että itse olen saanut niin hyvää kuin huonoakin palvelua siltä taholta, joten tiedän miten paljon se on tuurista ja työntekijästä kiinni, kaikki eivät ole huonoja) ja yleinen asenne muutenkin vihamielinen niitä kohtaan, joilla on muitakin ongelmia kuin normaali väsymys tai uupumus…
Surullista.
Hyvin sanottu, tuosta tuomitsemisesta. En tiedä tuomitaanko avun hakija yhtä usein kun hän kokee tai luulee tulevansa tuomituksi. Toivon, että avunhakemisen suhteen asnteet muuttuisivat ja kynnys avun hakemiseen pienentyisi.
Uskon, että kaikki äidit ovat jollain tasolla, jossain vaiheessa kokeneet väsymystä. Se miten, missä vaiheessa ja millaista tukea äiti saa, vaikuttaa siihen kuinka voimakkaasti väsymystä kokee. Naps-asia puuttuu suurimmalta osalta äideistä, onneksi.
Surullista tosiaan. Toivottavasti asiaan kiinnitettäisiin enemmän huomiota ja lastensuojelussakin lähdettäisiin yhdessä perheiden kanssa miettimään millaisesta avusta juuri heille olisi eniten apua.