Kaikki eivät ehkä tiedäkkään, että olen blogannut jo vuodesta 2007 askarteluharrastukseni tiimoilta. Askartelun parissa olen tehnyt vaikka mitä, saanut ystäviä, pitänyt kursseja, tehnyt mallitöitä esimerkiksi Tiimarille, voittanut vuoden skräppääjä tittelin ja perustanut oman lehden.

Paperilla -lehti oli hauska kokeilu, jota lähdettiin puuhaamaan yhteisöllisenä talkoohankkeena. Lähdin lehtiprojektiin aivan umpimetsästä. Vailla mitään kokemusta lehtibisneksestä, taittamisesta, toimittamisesta tai mistään muustakaan lehden tekoon liittyvästä asiasta.

Paperilla -lehden taru oli lyhyt. Lehti sai paljon kiitosta alan harrastajilta, mutta se ei kerännyt lähimainkaan niin paljoa tilaajia, että toiminta olisi ollut kannattavaa. Ja harrastuspohjalta tuotetun lehden julkaisemiseksi ei kenenkään kannata ottaa lainaa. Joko hetki oli huono printtimedialle kaikenkaikkiaan, tai sitten lehdelle ei näin pienellä kielialueella ole tilausta. Oli miten oli, lehden julkaisu päätettiin lopettaa kannattamattomana.

Päätös on tietysti aiheuttanut pahaa mieltä lukijoissa. Teimmekö tarpeeksi, luovutimmeko liian aikaisin? Olisiko voinut vielä tehdä jotakin? Aivan varmasti olisi. Minun osaamisellani raja tuli kuitenkin vastaan. En saanut yrityksiä mainostamaan, enkä lukijoita tilaamaan. Lehdellä ei ollut rahoitusta jatkaa projektia pidemmälle. Projekti alkoi hyvänmielen talkootyönä ja toivon, että se loppuisi samassa hengessä. Ollaan iloisia siitä, että saimme mahdollisuuden kokeilla suomalaista paperiaskartelu lehteä, eikä murehdita sitä, mitä ei voitu saada, eikös niin?

Omat mietteet ovat tällä hetkellä ristiriitaiset. Paperilla -lehdestä luopuminen on haikeaa ja vaikeaakin. Lehden tekeminen oli yhteisöllistä ja hauskaa. Toisaalta lehden tekemisessä on paljon työtä. Siis paljon. Enemmän kuin olisin voinut kuvitella. Etenkin kun kaikki tehtiin itse. Huomasin että päätoimittaja-taittaja -koordinaattorin roolissa askartelu jäi hyvin pieneen osaan koko prosessia. Mainosten myyntiä varten olisi tarvittu aikaa ja vaivaa, kuten myös irtonumeroitten myyntipaikkojen koordinoimiseen. Valokuvien käsittely, juttujen muokkaaminen lehteen sopivaksi, kaikki vei aikaa. Lehden tekeminen on koko päivätyö. Usein lehteä tekee työkseen useampi ihminen. Taittaja taittaa, päätoimittaja keskittyy sisältöön. Mainoksia myy kolmas. Paperilla -lehdessä tein lähes kaiken itse. Alkoi tuntua, että olin haukannut liian suuren palan.

Muoks. Täytyy lisätä vielä, että ilman upeaa tiimiä lehti ei olisi alkujaankaan ollut mahdollinen, superisot kiitokset siis kaikille teille, jotka olitte mukana tekemässä lehteä!

Ja tietysti kun yhteen lyödään hirvittävän suuri työmäärä ja siitä koituva taloudellinen tappio, niin yhtälö ei tunnu kovin järkevältä.

Älkää kuitenkaan ymmärtäkö väärin, en hetkeäkään kadu projektiin lähtemistä. Päin vastoin, olen kiitollinen, että sain mahdollisuuden olla mukana näin hienossa projektissa! Opin paljon. Kuvankäsittelystä, taittamisesta, lehden tekemisestä ylipäätään. Sain tehdä töitä asian parissa jonka koen intohimokseni. Sain jakaa omaa innostustani muiden samanmielisten kanssa. Sain mahdollisuuden nostaa esille suomalaisia lahjakkaita tekijöitä. Ennen kaikkea, minusta saimme aikaiseksi hyvän lehden!

Sain toteuttaa yhden haaveeni. Uskalsin lähteä mukaan epävarmaan kokeiluun, jonka menestyksestä ei ollut alun alkujaankaan varmuutta. Tämä kokemus vahvistaa ajatustani siitä, että pitää uskaltaa enemmän. Riippumatta siitä miten käy. Matka voi olla kaiken vaivan arvoinen.

Kiitos kaikille Paperilla -lehden tekijöille ja lukijoille! Matka jatkuu blogissa kohti uusia seikkailuita.

Terveisin, Minna

PS. Tilaajat saavat Ihana -lehden Paperilla extralla!