Täytin sitten 35 vuotta. Tuosta noin vaan. Alla oleva kuva on otettu syntymäpäivä tunnelmissa. Se kuvaa olotilaani hyvin. Kaikki on vähän epäselvää, mutta naama on virneellä. Otan ulevan vuoden vastaan kiitollisuudella. Viimeisen vuoteni nuorena aikuisena. Ensi vuonna olen keski-ikäinen (lähde: Wikipedia).
Muistan kun teininä ajattelin kolmekymppisten olevan vanhoja, elämää nähneitä. Jollakin tapaa myös menetettyjä, perheelle, aikuisuudelle, tylsyydelle. Nykyisin neljäkymmentä ei tunnu yhtään pahalta. Omalla kohdallani ikä tuo myös uudenlaista vapautta. Lasten kasvaessa on taas uudella tavalla aikaa itselleen ja parisuhteelle. Mikäs sen vapauttavampaa.
Toisaalta iän tuoma itsevarmuus vapauttaa. Nykyisin olen harvinaisen vähän kiinnostunut muiden ihmisten mielipiteistä. Olen monella tapaa löytänyt paikkani elämässä ja tapani toteuttaa itseäni. Tai siltä ainakin tuntuu juuri nyt. Iän myötä on myös hyväksynyt sen, että kaikki ihmiset eivät pidä minusta. Kaikkien ei tarvitsekkaan pitää. Saan itsekkin valita ne ihmiset, jotka haluan pitää lähelläni. Se on ollut arvokas oppitunti.
Olen myöntänyt itselleni, että en tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja tyytynyt siihen. Elämä näyttää kyllä.
Ajankulun huomaa helpoiten lasten kasvamisesta. Vaippapyllyistä on kasvanut omatoimisia, hauskoja ja osaavia koululaisia. Teini-ikä kolkuttelee ovella, kavereiden merkitys korostuu ja äiti jää pikku hiljaa taka-alalle. Jännittävää, haikeaa ja samalla niin ihanaa!
Kun elämää katsoo taaksepäin on vaikeaa sanoa, mikä ikä olisi ollut suosikkini. Olen aina ollut tyytyväinen juuri siihen, missä kulloinkin olen. Onko sinulla suosikki ikää? Tai elätkö ikäkriisissä?
Terkuin, Minna
Olethan muuten jo tutusunut sivupalkissa oleviin mahdollisuuksiin seurata minua sosiaalisessa mediassa! Tervetuloa uudet seuraajat!
Itse täytin juuri 30 ja totesin että kyllä vain elän elämäni parasta aikaa.. Kriisiä ei näy ainakaan vielä.. Ja kyllä se vain joka vuosi nousee tuo kuvitelma siitä milloin on aikuinen .. Ei ainakaan vielä.. Ja neljäkymmentäkin kuullostaa nykyään aika vähältä 😉
Ihana teksti ihanalta naiselta 😀 Allekirjoitan jokaisen sanasi! Olen siis ajatuksiesi kanssa samaa mieltä. Jokainen ikä on ollut paras ikä. Tämä koskee niin itseäni kuin lapsianikin. Elämä on laiffii haasteineen ja iloineen 😀
Kiitos Maikkis! Ja yhdyn mielipiteeseesi, elämä on laiffii 🙂
Eikö olekkin hassua? Iän myötä ikäerotkin pienenee. Aika on jännittävä käsite!
Ikä on aika omituinen asia; todellakin teinin mielestä kolmekymppinen on lähes ikäloppu ja kolmekylmmpisenä kuuskymppinen on jo jalka haudan partaalla. Mitä enemmän itselle ikää karttuu sen kauemmas karkaa "vanhuus".
Itsellä puuttuu kolme vuotta seitsemästäkymmenestä enkä ole vanha ainakaan omasta (enkä monen muunkaan) mielestä. Sisälläni asuu edelleen lapsi, joka haluaa innolla kokeilla kaikkea ja olla mukana kaikessa yhtään välittämättä siitä ettei välttämättä minun ikäisiäni mukana ole. Ei haittaa minua pätkääkään! Heittäydyn mukaan asioihin, jotka eivät muka kuulu ikäiselleni, pukeudun siten kuin itse haluan, ihan sama mitä muut ajattelevat. On iso ilo ja onni että minulla on kaiken ikäisiä ystäviä ja kavereita.
Toivon, että vielä kymmenen vuoden kuluttuakin koen asioita samoin kuin nyt. Niin kauan kuin voin istua jalkakäytävän reunalle tai kahlata syksyn lehdissä tai hypätä kuralätäkköön, ei ole mitään hätää 😀
En ole koskaan kokenut mitään ikäkriisiä, mutta erityisesti viidenkympin tienoilta lähtien olen saanut hurjasti itseluottamusta ja pikkuhiljaa olen löytänyt aina enemmän ja enemmän oman minäni niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Siihen saakka elin ehkä enemmän perheen kautta. Parasta aikaa elämässä on just se joka on meneillään. Ihan turha haikailla menneitä ja yrittää elää jo tulevaisuudessa. Elämä on tässä ja nyt ja se on ihanaa 🙂
Onnittelut syntymäpäiväsi johdosta ja reilun viikon päästä tavataan Borella 🙂
Aivan mahtavan hyvä asenne! Toivottavasti itselläni säilyy samanlainen elämänmyönteisyys kuin sinulla läpi elämän, olen varma että se antaa kantajalleen paljon.
Borella nähdään!
Olen 36 ja elänyt vaikeita aikoja viimeiset vuodet. Positiivinen asenne ei ole auttanut, se on ollut vain silmänlumetta. Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että on valoa tunnelin päässä. Olen oppinut tärkeän asian: Hyväksymisen. Hyväksymään asiat mitkä ovat totta ja kohtaamaan ne, vaikka kipeää tekisikin. Toinen tärkeä asia on realistisuus. Erottaa mielikuvat faktoista, fantasian totuudesta. Sanotaan, että positiivinen ajattelu kantaa ja vie eteenpäin. Totta varmasti osittain, mutta jos asiat on huonosti, niin ne ovat huonosti.
Suosikki ikäni on nyt. Tässä ja nyt. Ensimmäistä kertaa tunnen olevani aikuinen ja se tuntuu hyvältä. En silti ole menettänyt huumorintajua tai leikkimielisyyttä. Minusta ne kuuluvat aikuisuuteen vastuun ja velvollisuuksien vastapainoksi. Vuodet kuluu nopeasti, kesäkin on kohta ohi. Mutta enää se ei haittaa. Seuraava kesäkin tulee nopeammin ;).
Kohta nähdään 🙂
Minusta positiivinen asenne ei ole ristiriidassa asioiden todellisen kohtaamisen kanssa. Jotkun näkevät lasin puoli tyhjillään, toiset puoli täynnä. Kumpikin on oikeassa ja tiedostaa todellisen tapahtuman. Asennoituminen on vain eri.
Hienoa kuulla, että olet selättänyt vaikeimmat ajat ja valoa näkyy jo! Ja mikä tärkeintä, vaikeat ajat eivät ole vieneet pois huumorintajua ja kykyä leikkiä!
Hyvää syntymäpäivää! Tällä hetkellä tunnen olevani hyvässä iässä (42v), kahden viime vuoden aikana on paljon asioita avautunut, selvennyt ja kirkastunut 40v ikäkriisin seurauksena. Ja edelleen mennään parempaa kohti :). T. uusi lukijasi Nonna
Kiitos Nonna! Kriiseissä on juuri se hyvä puoli, että usein niiden jälkeen näkee jotenkin paremmin ja sitä kautta ymmärtää ehkä itseään ja elämäänsä paremmin!