Muutos ei riitä kuvaamaan kulunutta vuotta, mutta antaa osviittaa niistä teemoista, mitä vuosi toi mukanaan.
Vuosi alkoi rytinällä kun tammikuussa aloitin sosionomiopinnot, helmikuussa lopetimme hoivakoti toiminnan Kirkkonummella ja viikko siitä muuttoauto kurvasi kuopiolaisen rivitalon pihaan. Maaliskuussa aloitin uudet työt, lokakuussa päädyin purkamaan työsuhteen ja joulukuussa sain vakituisen työpaikan, kävin ensimmäisellä viikon perehdytysjaksolla ja valmistuin sosionomiksi. Joulukuussa sain myös tietää, etten tullut valituksi hakemiini yamk-opintoihin.
Olen siis käytännössä muuttanut toiselle puolelle suomea, roolini on muuttunut työnantajasta työntekijäksi, esihenkilön asemasta asiantuntijaksi ja taas esihenkilöksi, hoiva-alalta järjestötyön kautta kuntoutukseen. Yksi ammattikorkeakoulututkinto, yksi opiskelupaikan hylkäys. Vuoden aikana kolme eri työpaikkaa, kolme erilaista työyhteisöä, toimintakulttuuria, lukemattomia erilaisia järjestelmiä. Mutta myös elämäni ensimmäinen kahden kuukauden palkallinen vapaa.
Ja tässä puhun vain itsestäni. Iso muutos on ollut sekin, että mieheni on aloittanut täysipäiväisenä opiskelijana, lapset riipaistiin irti ympäristöstä, jossa he ovat kasvaneet koko ikänsä ja se, että esikoinen jäi pääkaupunkiseudulle. Puhumattakaan kaikista niistä yhteisöistä, joihin jokainen meistä oli kuulunut niin koulussa, työssä kuin vapaa-ajallakin.
Muutos vaikutti myös ihmisiin perheemme ulkopuolella. Ja siinä missä muutos vaikutti joihinkin ihmissuhteisiin vahvistavasti, niin samalla se rikkoi toisia.
Jos vuosi 2021 jotain opetti, niin rohkeutta. Rohkeutta luopua, rohkeutta päästää irti ja toisaalta rohkeutta luottaa siihen, että elämä kantaa. Vuosi opetti myös omien rajojen hyväksyntää ja kunnioittamista. Minulla on oikeus ja velvollisuus itseäni ja perhettäni kohtaan priorisoida omaa jaksamista ja hyvinvointia. Omaa terveyttä tulee vaalia, vaikka se aiheuttaisi epämukavuutta ja hankalia tilanteita muille.
Muutos on vaatinut vastapainoksi käpertymistä itseen. Se on tarkoittanut some-kanavien hiljentämistä, pesäeroa blogiin. Yksityisyyden vaalimista. Keskittymistä omaan elämään muiden sijaan. En silti halua lopullisesti kuopata blogia, sillä kuka tietää millaista inspiraatiota seuraava vuosi tuo tullessaan.
Vaikka kulunut vuosi on monella tapaa ollut raskas, niin olen silti kiitollinen. Muutos on aina kivulias prosessi, silloinkin kun se on tarpeellinen ja odotettu.
Ihanaa, hieman tasaisempaa ja hyvin onnellista uutta vuotta 2022 meille jokaiselle ❤️
Rakastan tapoja. Ostan aina samoja tuotemerkkejä, käyn samoissa kaupoissa, puen samat vaatteet ja laitan samoja ruokia. Rakastan rutiineja. Herään ja menen nukkumaan melko samaan aikaan, oli sitten arki tai pyhä. Kävelen koiran kanssa samat lenkit ja kuljen samaa reittiä töihin. Ostan saman jäätelön, tilaan saman pizzan, teen saman kaltaisia valintoja usein toistuvissa tilanteissa.
Tavat auttavat minua. Ne vähentävät kuormitusta. Tulisin hulluksi jos joutuisin miettimään elämäni joka ainutta aspektia jatkuvalla syötöllä. Tavat tekevät toimista automaattisia, jolloin niiden toimittaminen on itsestäänselvää. Tavat hallitsevat kaikkien elämää enemmän tai vähemmän ja suurin osa meistä lienee jollakin tasolla tapojensa orja.
Kaiken tämän jälkeen tuntuu hullulta sanoa, että toisaalta vastustan tapoja henkeen ja vereen. Jos jotain asiaa tehdään vain tavan vuoksi, enkä ymmärrä sen juurisyytä tai hyötyä, vastustan sitä. Ulkopäin asetetut vaatimukset nostavat karvani pystyyn ja sisäinen kriitikkoni herää. Ravistelen mielelläni rutiineja, vaikka samaan aikaan toisaalla kääriydyn tapojeni verkkoon.
Hyvinvointia lisäävät tavat
Tapa ominaisuus toimii sekä puolesta, että vastaan. Minulla on tapoja jotka lisäävät hyvinvointiani. Työpuhelimeni on äänettömällä tai pois päältä työajan ulkopuolella. Pesen hampaat ja otan aamulääkkeen heti herättyäni. Opiskelen aamuisin. Toisaalta minulla on tapoja, jotka eivät tue hyvinvointiani. Syön liikaa, erityisesti syön sokeria ja rasvaa sisältäviä tuotteita. Syön tavan vuoksi. En venyttele, enkä liiku monipuolisesti.
Koska tavat ovat niin suuressa roolissa elämässäni, vaikuttavat ne suoraan ne myös siihen koenko itseni hyvin- vai huonovointiseksi. Ajattelen, että koska iso osa tavoistani tukee hyvinvointiani, olen selvinnyt myös huonojen tapojeni (eli tapojen, jotka tässä tapauksessa eivät tue hyvinvointiani) kanssa säilyttäen silti elämässäni hyvinvoivan perusvireen.
Nyt kun kroppa kuitenkin puuskuttaa menemään jo neljänkympin paremmalla puolella, on pysähdyttävä toteamaan, että hyvinvointi ei enää tahdokaan kestää kaikkia niitä vahingollisia tapoja, jotka elämääni ovat juurtuneet.
Minun on helppoa toimia kun jokin uusi toimintamuoto juurtuu tavaksi. Aluksi kasvisruokavalion noudattaminen vaati pitkää pohdintaa siitä mitä lihan sijaan laitettaisiin. Nykyisin ruokaa miettiessä en koskaan pohdi lihan korvaamista, en ylipäätään mieti lihaa tai sen syömistä kuin aniharvoin, mutta silloin mieleni tekee tartar pihviä, eikä lihankorviketta.
Olen miettinyt miten saisin terveellisempiä valintoja sidottua samalla tavalla tavaksi arkea. Niin ettei lopulta tarvitsisi tehdä päätöstä jokaisen aterian tai suupalan yhteydessä, vaan valinta olisi tehty ikään kuin yhden kerran. Lihan syönnin lopetin yhdellä päätöksellä vuonna 2018. Sen jälkeen olen vain ylläpitänyt tätä päätöstä ilman sen kummempaa pohdintaa.
Millaisilla keinoilla voisin päästä terveellisissä ruokailutavoissa samaan rutiinien tuomaan helppouteen?
Huomenna alkaa neljän viikon yhtämittainen kesäloma. Se on ensimmäinen loma vuosiin, jossa voi olla varma, ettei kukaan ole loman aikana yhteydessä työasioihin liittyen. Tämä on myös ensimmäinen loma ikinä, joka ei ole vaatinut tuplatyötä ennen lomia. Ei ole tarvinnut pohtia kenenkään muun lomia, eikä lomalta palaamisia, vaan on voinut valmistella omaa lomalle jäämistä aivan rauhassa. Tuntuu oikeastaan ihan kummalliselta jäädä vain lomalle, ihan kun jotain oleellista olisi jäänyt tekemättä!
Loman suhteen meillä ei ole erityisiä suunnitelmia. Olemme varanneet mökin muutamaksi yöksi Etelä-Konnevedeltä ja yhdeksi viikonlopuksi lähden lukuretriittiin Ylöjärvelle. Muuten olemme kotosalla ja tutustumme lähiympäristöön. Toiveena on vuokrata yhdeksi päiväksi vene, yhtenä päivänä kokeillaan Hop on Hop off bussia ja tutustutaan ainakin Kuopion korttelimuseoon ja valokuvataiteen museoon. Yhtenä päivänä otetaan Vilkkufillarit alle ja mennään Vänärille uimaan. Tosi monena päivänä ei tehdä mitään vaan ollaan kotona ja luetaan kirjaa, laitetaan ruokaa, katsotaan leffoja ja uidaan kotirannassa.
Vähennetään somea ja yritetään tunnustella enemmän omia fiiliksiä ja toiveita. Annetaan muiden odotusten olla ja lasketaan irti omista. Ei suoriteta lomaa, vaan hyväksytään, että lomallakin on arkea, kotitöitä, kinastelua ja kaikkea sitä, mitä muulloinkin. Opetellaan olemaan tekemättä mitään ihmeellistä. Vajotaan autuaaseen tylsyyden tilaan ja annetaan tilaa uudelle ja luovalle. Haaveillaan. Nautitaan siitä mitä on tullakseen, huomataan ne hetket, jotka merkitsevät.
Siitä on nyt kolme ja puoli kuukautta kun meidän elämä kiepsahti kokonaan ympäri. Ja kun sanon kokonaan, tarkoitan kokonaan. Siinä rytäkässä vaihtui kodin ja työn lisäksi elämäntapa. Pääkaupunkiseudun kehyskunta muuttui Itä-Suomeksi. Yrittäjän vapaus muuttui oikeaksi vapaa-ajaksi.
On monia asioita joita kaipaan edellisestä elämästä, tietenkin. Ja samaan aikaan kuitenkin tuntuu, että näinhän tämän piti mennä. Yrittäjyyden ja perhehoitajan työn jälkeen säännöllinen virastotyöaika tuntuu hyvältä. Eli juuri se oravanpyörä, jotka kaikki haluavat hypätä, tuntuu ihanan helpolta ja ennakoitavalta. Työ on työtä ja sen ulkopuolella olet vapaalla. Et varalla etkä takapäivystyksessä vaan ihan aidosti vapaalla.
Työ
Uusi työni syöpäyhdistyksen perhepalveluissa on mielekästä ja innostavaa. Pääsen siinä käyttämään ja kehittämään monenlaista osaamista ja toisaalta tekemään työtä joka tuntuu merkitykselliseltä. Pidän myös siitä, että vaikka työssä on myös koskettavia, haastavia ja vaikeita elämäntilanteita, on tukea tarjolla sekä omasta työyhteisöstä, että työnohjauksesta. Olen myös koko ajan opetellut sitä, että vapaa-aika ja työ erottuvat toisistaan. Syöpätyössä myös omien rajojen tunteminen korostuu, mitkä ovat minun murheitani ja tunteitani, mitkä taas asiakkaan. Kaiken kaikkiaan työ on monipuolista, jatkuvasti uuden opettelua ja oppimista, mutta ennen kaikkea se on kohtaamista, ihmisenä ihmiselle olemista.
Esimiestyön jälkeen tiimissä oleminen tuntuu tosi kivalta. Ei tarvitse huolehtia kuin omista vastuualueistaan, tehdä totta kai yhteistyötä muiden kanssa ja kantaa kortensa yhteiseen kekoon, mutta loppu viimeksi jokainen vastaa omista töistään. On tosi mukavaa olla yksi muista, ihan tavallinen rivityöntekijä, jonka ei tarvitse tietää kaikesta kaikkea, eikä ottaa kantaa joka asiaan. On myös mukavaa olla työporukassa se uusin jolta ei oleteta edes löytyvän osaamista ja vastausta joka kysymykseen. Saa itse olla välillä se niin sanottu hoomoilanen. Kuinka vapauttavaa!
Opinnot
Tammikuussa aloitin sosionomi opinnot, joissa olen kaiken keskellä edennyt jo opinnäytetyöhön. Kaikki muut opintopisteet alkavat olla enempi vähempi kasassa. Olen saanut opintoja suoritettua nopeaan tahtiin osaksi siksi, että minulla oli opintoja jo suoritettuna ennen koulutuksen alkua, mutta osaksi siksi, että _todella_ haluan valmistua. Työni syöpiksellä on määräaikainen sijaisuus ja työllisyys mahdollisuuteni ovat jatkossa huomattavasti paremmat kun on sosionomin paperit taskussa. Olen myös kokenut opinnoista olevan hyötyä työssäni. Tälläkin hetkellä menossa kriisi- ja traumatyön opintojakso, joka suoraan antaa lisää osaamista ja työkaluja työhön. Näistä sosionomi opinnoista voisi joskus kirjoittaa vähän laajemminkin, mutta sanotaanko, että ensin otan ne valmistumispaperit tähän kätöseen kiitos.
Sosionomi opintojen rinnalla olen aloittanut sosiaalityön aineopinnot Itä-Suomen yliopistoon. Olen tykännyt yliopisto opiskelusta todella paljon. Osa kursseista on haastavia ja oppikirjat ovat englanniksi. Useamman kurssin kohdalla kurssi etenee samaa kavaa: Mielenkiintoinen aihe! – Miksei näistä voida puhua suomeksi?! – En tajua tästä mitään – Luovutan – En luovuta – Luovutan – Kerään itseni ja ryhdyn töihin – Mähän tiedän mistä nää puhuu! – Mä ymmärrän mihin tää liittyy! Ja tähän viimeiseen vaiheeseen jää koukkuun. Että tajuaa miten joku juttu liittyy laajemmin siihen mitä jo osaat ja tiedät. Se vahvistaa omaa ammatti-identiteettiä ja osaamista.
Sosionomin opintojen yliopisto opintojen saman aikainen tekeminen on sekä toisiaan tukevaa, että haastavaa. Koulutukset on luonteeltaan hyvin erilaisia ja niissä on ihan erilaiset arviointi kriteerit. Välillä menee aivan sekaisin, kun esimerkiksi tieteellisen kirjoittamiseen on erilaiset ohjeet ja lähdemerkinnät tehdään joka lafkaan eri tavalla. Niinpä olen esimerkiksi palauttanut yliopistoon esseen, jossa kaikki lähdemerkinnät oli säännön mukaisesti väärin.
Huhu liikkuu, että maisterin opintoihin vaaditaan lähes 5 keskiarvo aineopinnoista, joten ensimmäistä kertaa elämässä opiskelen jotakin ihan arvosanat edellä. Hakuprosessin kannalta myös sosionomin opinnäytetyöstä pitää saada vitonen. Tuntuu vähän hullulta suoraan sanoen, mutta tällä hetkellä motivaatiota opintoihin löytyy ja tavoite olisi saada kurssit kasaan kevään yhteishakuun mennessä. Toivottakaa onnea! Meitsistä tulee maisteri.
Mutta enpä minä ole edes se ainut joka tässä perheessä opiskelee. Tane haki viime syksynä opiskelemaan turvallisuuden ja riskienhallinnan tradenomiksi ja on edistänyt niitä opintoja monimuotona nyt puolisen vuotta. Yksi meidän inspiraatioista muuttaa Kuopioon oli täällä sijaitseva Pelastusopisto, jossa ainoana kouluna Suomessa voi opiskella pelastusalan päällystötutkinnon ja tällä viikolla varmistui, että Tane aloittaa unelmiensa opiskelupaikassa syyskuun alusta.
Perhe
Monia varmaan kiinnostaa miten nuoriso on tänne uuteen kotikaupunkiin sopeutunut. Toisaalta helpon oloisesti, toisaalta alku on aina vaikeaa. Samanlaisia ystävyyssuhteita, mitä vanhassa kodissa oli viritelty esikoulusta asti, on turhaa tässä kohtaa edes kuvitella korvaavansa. Niinpä välillä on yksinäisyyttä, turhautumista ja ikävää. Toisaalta uudesta kodista on alkanut löytyä hyviä puolia, joista sijainti hyvine kulkuyhteyksien ja helppojen koulumatkojen päässä ei ole lainkaan hullumpaa. Siinä missä kahdeksan aamut vaativat ennen lähes 4 km pyöräily bussipysäkille, mistä bussi lähti seitsemältä, jotta sai odotella koulun alkua puolituntia koulun pihalla, nykyisin pisin koulumatka kestää 30 min ovelta ovelle ja lyhyemmät 5-15 minuuttia. Kaupassa nuoriso käy kymmenessä minuutissa.
Yritän lohduttaa (sekä itseäni, että teinejä), että aika auttaa. Ja ehkä se auttaa, ehkä ei, mutta se on varmaa, ettei mikään koskaan kestä määräänsä enempää.
Vapaa-aika
Mitä sitten olen tehnyt sillä kaikella yhtäkkiä auenneella vapaa-ajalla? No mä olen opiskellut. Jos ollaan rehellisiä siis. Eihän ne opintopisteet ihan tyhjästä synny. Toisaalta opinnoille on ollut helppo varata siivu vapaa-ajasta, koska Tane tekee vuorotyötä ja on välillä töissä silloin kun minä olen vapaalla. Ja välillä on ollut ihan hauskaakin kun meillä on keittiön pöydän ääressä kokoontunut opintopiiri, jossa toinen kirjoittaa esseetä sosiaalityön etiikasta ja toinen on pohtinut yhteiskunnan sisäistä ja ulkoista turvallisuutta. Ollaan naurettu sitä, että haaveammattina kummallakin valtion virkamies.
Mut ollaan sitä ehditty muutakin! Ollaan innostuttu tutkimaan uutta kotiseutua pyöräillen. Minulla on sähköpyörä ja Tanella Fatbike ja niillä me viiletämme pitkin Kuopiota maisemia ihaillen. Ollaan käyty uimassa ja laitettu pikkupihaa. Nautittu siitä, että kotona voidaan olla vaan kotona, eikä työasiat seuraa mukana.
Syksylle ilmoittauduin pitkästä aikaa ohjattuun, säännölliseen harrastustoimintaan. Joogaan ja keramiikkaan. Mietin jos sitä kautta saisin palautettua taas luovaa tekemistä arkeeni.
Ainakin mitä suppea empiirinen tutkimukseni osoittaa. Ennen koronaa moni haaveili muutosta ulkomaille, joko välivuodesta tai pidemmästä irtiotosta. Kukaan ei haaveillut muutosta maakuntiin, välivuodesta Kaavissa tai irtiotosta Punkaharjulla. Tai jos haaveilikin, ei siitä puhuttu.
Ulkomaille muuttamista pidettiin piireissäni ihan mahdollisena, yhtenä vaihtoehtona. Moni oli ulkomailla asunutkin, minä itsekin. Ulkomaan komennukset tuntuivat etenemiseltä, tarttumiselta kiinnostaviin tehtäviin, ammatilliselta kasvulta tai toisaalta ulkomailla asuminen saattoi tarjota mahdollisuuden ottaa viimein aikaa itselleen ja toteuttaa unelmansa.
Kaikki liike piireissäni tapahtui kohti Helsinkiä ja siitä sitten ulkomaille. Kukaan ei koskaan puhunut haaveilevansa muutosta Sonkajärvelle tai Kouvolaan. Perheellistyvät ihmiset saattoivat muuttaa kantakaupungista väljemmille vesille, mutta yhtä tai kahta poikkeusta lukuunottamatta en taida tietää ketään joka olisi muuttanut yli tunnin matkan päähän Helsingistä. (Lappiin muuttaminen on eri asia, siitä on tehty telkkarisarjoja ja se tuntuu olevan nyt hip.) Mutta tiedätkö ketään, joka olisi muuttanut pääkaupungista Ristiinaan?
Kun kerron, että olen muuttanut Kuopioon on reaktio poikkeuksetta yllättynyt. Ja ymmärtäähän sen. Asuin käytännössä koko 40 vuotisen elämäni kehä kolmosen tuntumassa. Vain Kuopiolaiset nyökyttelevät ymmärtäväisinä, heidän kotiseutu ylpeytensä valossa Kuopioon muuttaminen on ollut vain ajan kysymys.
Olen saanut paljon palautetta, että elämäntapa muutoksemme on ollut rohkea. Monelle Bali olisikin ollut helpompi valinta kuin Kuopio.
Tuntuu hullulta ajatella, että vuosi sitten Korona iski täysillä. Sillä tavalla täysillä, että siinä meni uuteen uskoon niin työ, koti kuin tulevaisuuskin. Kaikki ei tietenkään tapahtunut kerralla, mutta pelko hiipi elämääni silloin. Monen muun lailla pelkäsin itseni, lasteni, työn ja koko maailman puolesta, mutta ennen kaikkea mietin sitä vastuuta, mikä minulla hoivakotimme asukkaista. Mitä jos he sairastuisivat, mitä jos sairastuisin itse. Kuka tekisi työni yrittäjänä?
Tuntui, että koko muu maailma ahdistui etätöistä. Minä ahdistuin siitä, että töissä oli käytävä. Ja sekin olisi vielä mennyt, mutta etäkoulu. Tuntui, että paine kasvoi joka rintamalla samanikaisesti.
Alun jälkeen tuntui, että uusi arki löysi paikkansa. Pesin käsiä niin, että tuntui että nahka irtoaa. Päätin selvitä, kesällähän kaikki olisi kuitenkin helpompaa. Ja olikin. Korona vaikutti kuitenkin yrittäjän lomiin, ja sain huomata, ettei viikon kesäloma riittänyt palautumiseen koko kevään kasvaneesta paineesta.
Syksyllä alkoi tuntui siltä, ettei oikein enää jaksa. Kauhukseni samaan aikaan tajusin myös sen, etten koulutuksellani saisi mitään muitakaan töitä. Hain opiskelemaan Sosionomiksi ja tein koko syksyn avoimessa yliopistossa sosiaalityön perusopintoja. Tuntui, että elämä oli muuttunut selviytymistaisteluksi. Koko ajan olisi pitänyt vastata jonkun tarpeisiin paremmin, tehdä vähän enemmän, ennakoida, valmistautua, tukea ja olla läsnä. Oikeasti vaan vitutti.
Joulukuussa oli mahdollisuus pitää vuoden toinen loma viikko, pidin kaksi. Nukuin ensimmäisen viikon. Toisella lomaviikolla tuhersin kasaan sosiaalityön perusopintojen viimeisen esseen. Itketti palata töihin.
Helmikuussa asukkaat muuttivat uusiin koteihin ja alle viikko siitä oma muuttoautomme kaarsi Kuopion kodin pihaan. Tunsin vapautta ensimmäistä kertaa pitkään aikaan. Vapautta ja helpotusta.
Kuopiossa elän tavallista arkea. Käyn töissä, jossa vastaan omasta työkentästäni melko itsenäisesti, mutta minulla on hyvä työyhteisö tukenani. Töiden jälkeen ajan bussilla kotiin ja kukaan ei ole minuun missään yhteydessä työhön liittyen. Olen vapaalla.
Herään vieläkin välillä työstressiin ja joudun sanomaan itselleni ääneen ettei työni ole kuormittavaa. Opettelen pois jatkuvasti kalvavasta riittämättömyyden ja huonon omantunnon tunteesta. En ole saanut yhtään paniikkikohtausta ja unenlaatuni on parantunut. Minulla on mahdollisuus luoda omat rajani ja suojella niitä.
En ole vieläkään toipunut koronasta, johon en edes ole vielä sairastunut. Mutta näen jo valoa tunnelin päässä.
