On siis kevät. Muuta ei oikein voi varmaksi sanoa. Mun on tehnyt monta kertaa mieli kirjoittaa, että en olisi ikinä kuvitellut, että elämäni aikana sattuu jokin tämän kaltainen tilanne tai että voitteko kuvitella että nyt elämä on tälläistä. Ennen kuin sitten tajuan, että niinhän se tosiaan on kaikilla meillä. Ennen kuulumatonta ja ennustamatonta.
Kyllä mä olin ajatellut, että joskus ihmiskunnalle tulee joku stoppi, joka pakottaa meitä pysähtymään ja uudelleen punnitsemaan valintojamme, mutta olin ihan varma, että kakka osuu tuulettimeen vasta sukupolvien päästä. Enkä mä tiedä onko tämä nyt mikään luontoäidin varoitus, mutta taatusti korona on pysäyttävä. Pysäyttävä sekä henkisellä, että ihan konkreettisella tasolla. Kaikki on seis. Kaikki paitsi se mihin ihmisen valta ei riitä. Luonnossa kaikki on entisellään.
Olen aikuisella iällä käynyt läpi burn outin, en varsinaisesti ole koskaan ollut masentunut, mutta olen oppinut mitä käy jos polttaa kynttilää liian pitkään molemmista päistä. Se on ollut hirvittävän ikävää, mutta myös opettavaista. Nykyisin tunnistan paremmin stressiperäiset oireet ja uskallan rauhoittaa elämääni silloin kun se on tarpeen.
Nyt tilanne on stressaava, mutta silti rauhallinen. Kuin koko maailma olisi odottavassa tilassa, äärimmilleen jännittyneenä, valmiina purskahtamaan valloilleen sopivan tilaisuuden tullen. Tai ehkä se olen vain minä. Näennäisen tyynenä, pinnan alla kuplien.
Normaalisti stressitasojen noustessa alan raivata kalenteria. Peruutan menoja, joita ei ole aivan pakko hoitaa, rauhoitan sosiaalisia kontakteja ja karsin tarpeetonta sinkoilua rankalla kädellä. Nyt kaikki tuo on tehty, äkillisesti ja ilman omaa päätäntävaltaani.
Ensimmäinen reaktioni koronakriisiin olikin helpotus. Tunnistin, että paletillani oli aika paljon jo kaikkea ja pakko lomailu tuli sopivaan saumaan. Nopeasti helpotuksen jälkeen alkoi huono omatunto, miksi en käyttäisi vapautunutta aikaa johonkin hyödylliseen ja kehittävään? Hakisi opiskelemaan? Edistäisi muutamaa roikkumaan jäänyttä projektia? Vaikka samaan aikaan kriisi vaati työelämässä isoja päätöksiä, lasten etäkoulu vaati aikuiselta ihan uudenlaista läsnäoloa ja muutenkin koko kannatteleva arki oli heittänyt härän pyllyä.
Sitten aloin lukemaan uutisia kuin hullu. Virallisten kanavien kuten Valtioneuvoston ja THL:n sivujen lisäksi mm. Yle, Hesari, Ilta-Sanomat, facebookin feedi ja no, ihan mikä vaan kelpasi. Surffasin lukemassa uutisia ja kyttäämässä grafiikoita aivan maanisesti. Pelko alkoi tuntua jo ihan fyysisenä, hengitys muuttui pinnalliseksi ja huimasi. Lamaannutti. Tuntui raskaalta olla kenenkään kanssa yhteydessä edes etänä. Koko ihmiskunta alkoi tuntua uhalta, kuka vaan, missä vaan voisi kantaa virusta ja tartuttaa sen.
Kun noin viikko sosiaalista eristäytymistä oli takana jouduin lähtemään sairaalan ensiapuun. Ihan muusta fyysisestä vaivasta, työterveyslääkärin lähetteellä. En siinä vaiheessa ollut poistunut kotoani yli kahteen viikkoon, sillä ennen korona kriisin puhkeamista olin sairastanut kausiflunssan (tai mistä sen tietää). Tuntui karmealta. Mutta teki hyvää nähdä, ettei kyseessä tosiaan ollutkaan mikään zombi-apokalypsi vaan koronasta huolimatta elämä jatkui niin normaalina kuin se olosuhteisiin nähden oli mahdollista.
Nyt olen tietoisesti rajoittanut uutisten lukemista. Pidän itseni edelleen ajantasalla, koska tilanteen kehittyminen vaikuttaa myös sekä työhöni, että vastuullani olevaan vapaaehtoistyöhön partiossa. Suurin ero on siinä, että suhtautumiseni uutisiin on muuttunut. Alun järkytys on muuttunut enemmän toteavaksi. Näin on nyt ja tämän mukaan eletään. Pysytellään kotona, pestään käsiä ja pyritään pitämään arki mahdollisimman normaalina kaikesta huolimatta. Pyrin kiinnittämään erityistä huomiota niihin asioihin, jotka poikkeustilasta huolimatta ovat ennallaan. Erityisesti kun pakokauhun tunne nostaa uudelleen päätään, on tietoisesti palautettava ajatukset nykyhetkeen, siihen mikä on varmaa.
Mistä päästäänkin takaisin otsikkoon, nimittäin kaikista vaiheiluista huolimatta kevät tulee ajallaan. Luonnossa liikkuminen, puutarhan hoitaminen, esikasvatus ja tulevan kasvukauden suunnittelu ovat kaikki hyvinvointia lisääviä asioita. Ja niitä voi tehdä juuri niin kuin oli suunnitellut.
Luonnon vaikutusta mielen hyvinvointiin on tutkittu ja pelkkä metsässä käveleminen lievittää stressiä. Ylipäätään asioiden äärelle pysähtyminen, maadoittuminen, pysäyttää ylikierroksilla käyvät aivot. Itse olen ottanut tavoitteeksi valokuvata kevään edistymistä. Kameran kanssa tulee katsottua tarkemmin, ihmeteltyä enemmän. Luonnon kasvuvoiman seuraaminen tuottaa iloa ja tuntuu konkreettisena vastavoimana yhteiskunnan pysähtyneisyydelle.
Niinpä mä suosittelen kaikille, käy kävelyllä, etsi leskenlehtiä, seuraa silmujen kehitystä, laita vaikka herneenversoja itämään tai kokeile kasvattaa auringonkukan versoja, rairuohoa, tai vaikka kesäkukkia. Pelkästään mullan möyhentäminen ja siementen itämisen seuraaminen vie ajatukset kevääseen ja antaa toivoa. Kesä tulee ihan varmasti!
Minä tunsin myös suunnatonta helpotusta tämän koronan ja sen rajoitteiden takia. Nyt ei vaan tartte! Ei mennä mihinkään, ei suorittaa, ei oikeastaa paljon mitään.
Tuntui hämmentävältä, kun uutisoitiin, että koko Suomi pysähtyy. Ehkä sitten pysähtyikin, en siitä tiedä, kun täällä kotosalla köökään. Mutta meillä ainakin meno jatkuu entiseen malliin ja jopa kiihtyy kohden kevään tuloa.
Lopetin kaiken uutisoinnin katselemisen ja kuuntelemisen. Ei minua liikuta sen enempää onko kuollut 10 vai 20 ihmistä Suomessa. En voi sille asialle mitään, vaikka tunnenkin empatiaa menehtyneitä ja heidän läheisiään kohtaan. On asioita, joille en mahda mitään ja tämä juuri on sellainen!
Nyt on aika nauttia perheestä ja pihalla puuhastelusta! Kyllä me vielä keritään juoksemaan ja suorittamaan!
Mulla työ tuo koronaan oman paineensa kun kuitenkin hoitoalalla toimitaan. Mutta tunnen myös helpotusta siitä että kaikki on peruttu ja saa ihan luvan kanssa vaan olla kotona ja tehdä omaa juttuaan. Ja töitä, mutta meillä työpaikka on naapurissa, joten mihinkään ei tarvitse lähteä.