Tajusin juuri, että mun pikku tyttöni siirtyy ensi syksynä seitsemännelle luokalle. Siis seiskalle. Yläasteelle. Ja vielä samaan kouluun, jota olen itsekkin aikanani käynyt. OMG.

Tähän kun vielä lisätään se, että nuorimmainen on vikaa päivää eskarissa, niin ollaan kyllä aivan uusilla vesillä.

  • Perheessämme ei ole päiväkoti-ikäistä
  • Perhessämme on yläkoululainen
Mun lapset on jo isoja. Vaikka ne onkin vielä pieniä. Muistan tuon ajan, seiskaluokan kesän. Se tuntuikin siltä, että oli jo aika iso, vaikka toisaalta olikin aika pieni. Nyt mun oma tyttäreni on siinä, aikuisuuden kynnyksellä.
Muistatteko te sen tunteen? Että koki olevansa uudella tavalla itsenäinen, omia valintoja tekevä ja persoonallinen henkilö. Ei kuka tahansa lapsi, vaan henkilö.
Äitinä pitäisi ymmärtää tätä siipiään kokeilevaa henkilöä. Hän on niin tuttu ja rakas, mutta samalla hän on uusi ja tuntematon. Hän ei ole kopio vanhemmistaan, eivätkä hänen valintansa ole minun valintojani. Niin yksinkertaista ja samalla kuitenkin niin vaikeaa. Sitä luulee tietävänsä paremmin.
Se oli tavallaan helppoa silloin kun pystyit pukemaan lapset juuri niin kuin halusit, veit ne leikkimään juuri niiden kavereiden kanssa joiden vanhempien kanssa tulit hyvin juttuun ja katsoit että lapsesi söi vain kotona tehtyä luomuruokaa.
Nyt ne soittavat, että menevät kaverille, eivät todellakaan leikkimään, vaan olemaan. Saattavat käydä nuokkarilla. Niillä on kuukausiraha ja ne tekevät omia päätöksiään rahan käytön suhteen. Ja niiden ystävät eivät enää ole sinun ystäviäsi. Ja niiden tyyli ei taatusti ole sinun tyylisi. Niillä on mielipiteitä asioista, joista et ole kuullutkaan.
Uskon vahvasti, että niin on tarkoitettu. Lapsilla on mahdollisuus kasvaa vanhempiaan paremmiksi. 
Miten teillä, onko keväällä haikeita fiiliksiä koulun alkuun tai loppuun liittyen?