Kävin eilen yllätysvierailulla ja kaikki selvisivät kokemuksesta hengissä.
Lapsuudessani perheemme asui joitakin vuosia Itä-Suomessa. Muistan kun viikonloppuna saatoimme lähteä koko perhe ajelemaan naapurikylään kahville, ilman sen kummempaa ilmoitusta, että olimme tulossa. Matkaa saattoi olla viitisen kymmentä kilsaa suuntaansa, mutta niin vain luotettiin siihen, että ystävät olivat kotosalla. Tai toisaalta, jos eivät olleet, niin sitten ajeltiin takaisin. Eikä siinä sen kummempaa.
En muista milloin kyläileminen loppui, mutta se on varmaa, ettei kukaan enää ilmesty oven taakse ilmoittamatta. Kuka edes muistaa, koska olisi viimeksi saanut vieraita ilman erillistä etukäteisilmoitusta? Ajatus toisten ihmisten rauhan häiritsemisestä tuntuu tunkeilevalta ja jollakin tapaa jopa yksityisyyden loukkaamiselta. Toisaalta vaatimus ennakolta sopimisesta ja suunnitelmallisuudesta on vähentänyt kyläilyä huomattavasti. Samalla odotukset ovat kasvaneet. Kun kerrankin on saatu kalenterit täsmäämään ja tapaaminen sovittua, niin alkaa siivoaminen, ruuanlaitto, sisustaminen ja täydellisen hyggeilyn lavastaminen.
Mietitään ruokia ja viinejä, hävitetään pöydille kertyneitä kasoja, siivotaan vessoja ja kaivellaan kaapista kynttilöitä pöydille. Yritetään saada kämppä näyttämään harkitun huolettomasti asutetulta. Sellaiselta, jossa aikakauslehti lojuu leppoisasti villaisen torkkupeiton päällä ja yksittäinen eukalyptuksen oksa koristaa muuten tyhjää lipaston päällistä. Ennalta suunniteltu vierailu antaa meille mahdollisuuden valita millaisen kuvan itsestämme ja kodistamme annamme.
Yllättäin saapuvat vieraat vievät meiltä valinnan mahdollisuuden. Kotimme on rehellisyydessään melko raadollinen, mutta siinä on mielestäni myös mahdollisuuden siemen. Kun yllätysvieraat paukkaavat kotiin, jossa eilisen aamun leivän murut vielä koristavat pöytää ja kesken jääneet käsityöt peittävät olohuoneen lattiaa, isäntäparin käyskennellessä yöpuvuissa vielä pitkälti puolen päivän jälkeen, niin siinä on kuulkaa jotain lohdullista. Sellaista voimaa antavaa armeliaisuutta, että tätä se elämä ihan oikeasti on joka kodissa. Tarjottavaksi riittää pelkkä musta kahvi ja voidan aidosti keskittyä kuulumisten vaihtoon. Keneltäkään ei voi vaatia mitään.
Luin jostain lehdestä vähän aikaa sitten jutun siitä, miten sosiaalinen media muokkaa kuvaamme siitä, millaista elämää ihmiset ihan oikeasti viettävät. Ja se on totta. Sillä siinä missä itse sosiaalisen median superkuluttajana tiedän, että sinne ladatut kuvat ovat vain pieni ripaus todellisuutta, sorrun silti itse ajattelemaan, että kaikilla muilla on aina siistiä ja viimeisen päälle mietittyä. Tätä samaa kuvaa tukevat ne ennalta sovitut vierailut, missä isäntä panee parastaan ja vierailla on päällä pikkuisen parempaa seppälää. Ja kaikki kilvan vakuuttelevat miten vähäeleisesti kokonaisuus on syntynyt.
Sen voin sanoa, että kun itse pöllähdin ystävien lue yllätyskahveille, sain epäuskoisen vastaanoton. Että ihan todellako tulit siihen, yks kaks yllättäin. Sen jälkeen juotiin kahvit mustana, juteltiin kuulumiset ja jatkettiin matkaa. Se oli välitöntä, helppoa ja virkistävää. Olen kiitollinen, että sain kurkistaa siihen ihan tavalliseen arkeen, jossa pyykkikone hurisee ja tiskit kertyvät. Koska niin ne kertyvät meilläkin, poikkea vaikka kahvilla.
