Minusta tuli äiti 23-vuotiaana, 23 vuotta sitten. Neljä lasta syntyi reilun viiden vuoden sisällä ja pikkulapsiarki täytti elämän seuraaviksi viideksitoista vuodeksi ja ylikin. Kasvoin aikuiseksi lasten rinnalla. Ja yhtäkkiä huomaan olevani 45-vuotias, aikuisten lasten äiti ja yhden pienen, ihanan mummo.

Äitienpäivä ei enää ole kaaosta, ruttuisia itsetehtyjä kortteja ja koulussa valmistettuja erikoisia käsitöitä. Nyt se on vähän haikea yhteinen aamukahvi puolison kanssa. Tunteiden sekamelska, jossa on ikävää, onnea ja ylpeyttä. Puheluita, snapchattejä ja kuopukselta saatu ruusukimppu.

Samaan aikaan kaikki on juuri niin kuin pitääkin, ja silti koko keho kaipaa jotakin, mitä joskus oli. Jotakin, jonka tietää jo menetetyksi. Se on surutyötä, luopumista ydinperheen arjesta, joka pitkään määritti elämää ja minuutta. Samalla se on vapautta, iloa ja helpotustakin.

Tuntemani kaipuu on kehollista, alkukantaista. Sellaista, jota järki ei tavoita. Samalla kaipuuseen sekoittuu irti päästämisen riemu, jonka seuralaisena vanha kunnon äitiyden riittämättömyys huonolla omalla tunnolla höystettynä. Olen aina kaivannut paljon omaa tilaa. Niin paljon, että olen kantanut siitä syyllisyyttä ja huonoa omatuntoa koko äitiyteni ajan. Olen aina pelännyt, etten ole ollut tarpeeksi läsnä, edes silloin kun olen ollut paikalla. Nyt en ole edes paikalla.

Entäs sitten mun lapset. Miten upeasti he ovat pärjänneet, kasvaneet omaksi itsekseen ja löytäneet omat polkunsa. Rakastan jokaista lastani juuri sellaisena kuin hän on, niin paljon, että sydän meinaa pakahtua. On ilo nähdä, että he elävät omia elämiään. Ja silti, erityisesti juhlapyhinä, kaipaan heitä. Tunteet ovat ristiriitaisia, eivätkä noudata sovittuja käytöstapoja. Ilo siitä, että heidän siipensä kantavat, sekoittuu haikeuteen oman uuden elämänvaiheen edessä. Vaiheeseen, josta ei kukaan etukäteen varoittanut ja josta ei juuri puhuta vieläkään. Toisaalta äitiys on koko matkan ajan ollut yhtä yllättävää tilannetta ja tunteiden vuoristorataa, joten ei kai tässä mitään uutta ole.

Onneksi puolisoni, lasten isä, on kulkenut tämän matkan rinnallani. Hän on korvaamaton tuki myös nyt, kun elämä on muuttunut. Voin itkeä kun itkettää ja nauraa kun naurattaa. Hän kannattelee, huolehtii, hoivaa ja ilahduttaa. Nyt eletään uutta elämän vaihetta, uusine suruineen, murheineen ja ennen kaikkea iloineen ja mahdollisuuksineen. Ja se on hyvä.