Terve vaan! Viime päivityksen jälkeen on tapahtunut kaikenlaista, enkä oikein tiedä mistä aloittaisin, joten töksäytetään tärkeimmät ulos heti kärkeen. Olen aloittanut opiskelemaan sosiaalityötä, lapseni jäi kiinni päihteiden käytöstä ja vanhin lapseni muuttaa omaan kotiin. Äitiyteni on hukassa ja vanhemmuuteni hakoteillä.
On oikeastaan aika tragikoomista, että samaan aikaan kun minä kuuntelen luentoja lastensuojelusta ja kirjoitan esseitä palvelujärjestelmistä, hankkii oma lapseni tietoa siitä, miten netistä ostetaan lääkkeitä, miten ne vaikuttavat ja missä menee yliannostuksen rajat. Jälkimmäinen on helpompaa.
Voitte kuvitella, että tilanne on kyseenalaistanut koko oman äitiyden ja kyvyn toimia vanhempana. On niin paljon helpompaa lukea haasteista muiden elämässä kuin elää niitä itse todeksi. Ja kuinka paljon helpompaa onkaan ratkoa muiden ihmisten ongelmia kuin omiaan. Toisaalta miettii, että mikä minä olen muita auttamaan, kun en omianikaan osaa. Ihan pienen hetken minut valtasi halu heittää hanskat tiskiin, mutta mikä vaihtoehto se edes on? Vanhemmuus jatkuu lapsen syntymästä siihen asti kun itse siirtyy ajasta ikuisuuteen, eikä siinä toistaiseksi ole jaettu aikalisiä.
Meillä on aina ollut monen asian suhteen melko vapaata, olemme luottaneet lapsiin ja siihen, että he noudattavat yhdessä sovittuja sääntöjä. Minusta on ollut tärkeää kunnioittaa lapsen ja nuoren yksityisyyttä ja itsemääräämisoikeutta. Olen halunnut uskoa nuoreen. Tämä linja toimi hyvin, kunnes ei enää toiminut.
Ei meillä silti ole eletty kuin pellossa, eikä itsemääräämisoikeus ole ollut sama asia kuin että lapsi päättää kaikesta. Olen vain ajatellut, että keskusteleva vanhemmuus on mun tyylini ja sellainen, jossa kaikki osapuolet tulevat kuulluiksi ja nähdyiksi. Mä en ole koskaan uskonut jäähypenkkeihin, enkä rangaistuksiin. Keskusteluun ja seuraamuksiin kylläkin. Nyt mietin olisiko pitänyt.
Ehkä keskustelusta ja keskinäisestä kunnioituksesta oli se hyöty, että nuori lopulta kertoi itse mitä on tapahtunut. Vaikkei se ollutkaan sitä, mitä vanhemmat toivovat kuulevansa.
On hirmu vaikeaa kuunnella oman lapsensa suusta sellaista, miltä on häntä koettanut varjella. Ennen kaikkea se pelottaa. Aikuisena näkee millaisia seuraamuksia nuoren valinnoilla voi olla. Kaikki meistä mokailevat välillä ja moni on tehnyt nuorena hölmöjä juttuja. Suurin osa ohittaa ne ja siirtyy elämässä eteenpäin. Osalle käy paska mäihä. Ensimmäinen rattijuopumus päättyy kolariin joka vie jonkun hengen, toiselle riippuvuus syntyy jo muutamista kokeiluista, hauska päähänpisto päättyy huonosti, nuori leimautuu tai vammautuu, elämä saa uuden suunnan. Se pelottaa.
Mietin myös mitä muuta pitäisi tuntea, häpeää, vihaa, raivoa, pettymystä, tarmoa? Itse tunnen etupäässä surua. Sitten vähän pettymystä, en lapseen, vaan siihen mitä hän on tehnyt. Ja rakkautta. Niin paljon rakkautta, että se tuntuu vaikealta kestää.
Googlailin koko eilisen illan ja pohdin millainen interventio olisi tässä paikallaan. Pitäisikö soittaa poliisille, lastensuojeluun, kouluun vai A-klinikalle? Pitäisikö katsoa unelmien sielunmessu, vierailla alkoholiin kuolleiden sukulaisten haudalla vai hankkiutua terapiaan koko perhe?
Vanhimman lapsen suhteen huoli ei onneksi ole samanlaista, epätoivoista ja syyllistävää, se on enemmäinkin riipaisevaa menetyksen tunnetta. Hänen lapsuutensa on ohi, minun pikkutyttöni on aikuinen nainen, kykenevä, osaava, itsenäinen ja niin upea. Hän sai ystävänsä kanssa soluasunnon aivan koulun läheltä, se lyhentää koulumatkoihin kuluvaa aikaa jopa 3 tuntia päivässä. Hän haki asuntoa itse, kartoitti ja haki tukia, teki muuttoilmoituksen ja toimi kuten kuka tahansa vastuullinen aikuinen, vaikka onkin vielä muutaman kuukauden ajan 17 vuotias. Hän on iloinen ja minä iloitsen hänen ilostaan.
Se on täysin hyvä, mutta silti vatsani pohjalla tuntuu raskas sykkyrä. Tuntuu kuin perhe hajoaisi, vaikka tietääkin sen vain muuttavan muotoaan.
Kukaan ei koskaan ole sanonut että vanhemmuus olisi helppoa.
Että sellaista kuuluu syksyyni, miten teillä menee?
Hei,
ihan ensimmäistä kertaa eksyin tänne, ja olipa kerta kaikkiaan lohdullista luettavaa!
Itse olen opettaja, eli ammattikasvattaja, ja silti pieleen menee omien teinien kanssa, kaikkien kolmen. Kuka milläkin tavalla kokeilee.
Puhuin juuri myös ystävän kanssa siitä, miten näistä erilaisista ongelmista lasten kanssa ei oikein tee mieli edes puhua, kun tuntuu, että kaikilla muilla on onnelliset, kauniit ja menestyvät lapset. Somesta tämä harha tietenkin.
Ja kuitenkin, kun sitten joskus puhuu, paljastuu muillakin mielenterveysongelmia, päihteitä, masennusta, itsetuhoisuutta, koulunkäyntiongelmia jne.
Kiitos tekstistäsi ja voimia sinulle tämän keskelle!
– Anna
Ehkä tästä ammatillisesta roolista käsin sitä on monesti vielä armottomampi itseään kohtaan. Vaikka muiden kohdalla ymmärtää, että oma lapsi on oma lapsi, niin silti itse kuvittelee helposti olevansa sen yläpuolella, vaikka tietenkään ei ole. Ihan samanlaisia räpiköitsijöitä tässä ollaan, ammatista riippumatta. Some tosiaan antaa hyvin yksipuoleisen kuvan, että elämä on pelkkää onnea ja auvoa, vaikka veikkaan, että hyvin harvoin kenenkään elämä on niin yksioikoista. Ja ulkoa päin on mahdotonta sanoa minkä kanssa sitä kukin kamppailee. Mä olen jotenkin omalta kohdaltani miettinyt sitä, että häpeää en jaksa tuntea, sitä olen elämässäni tehnyt ihan tarpeeksi. Se ei ole auttanut, eikä vienyt asioita eteenpäin.
Kiitos viestistäsi ja voimia omiin haasteisiin!
Rohkea kirjoitus, kiitos! Erityisen paljon jaksamista kaiken keskelle <3
Kiitos. Toivottavasti saadaan apua tilanteeseen.
Muutosten vuosi meilläkin. Tosin muuttaja ei tällä kertaa ole lapsi vaan isä ja syynä työ ei koulu. EEtäisyys toiseen maahan vaan tuntuu niin pitkältä, varsinkin näin Korona-aikaan.
Lasten kanssa siis sopeutumiskausi menossa ja tietysti pelottaa juurikin päihteet ja muut “houkutukset”. Toivon todella, että meilläkin luottamus riittäisi itse kertomiseen, jos tilanne tulee vastaan. Voimia syksyyn!
Kiitos! Voimia myös teidän perheelle uuden edessä!
Kiitos Minna sun rehellisyydestä! Mä kamppailen vanhemmuuteni kanssa myös päivittäin. Meillä on todella kapinoiva murrosikäinen ja en olisi koskaan uskonut, että meidän keskusteluyhteys (nuoren kanssa) voi välillä näin tulehtua. (Kirsikkana vielä päällä paska parisuhde, jossa kritisoimme toistemme vanhemmuutta, jotka on kyllä kieltämättä valovuosien päässä toisistaan)) Miten voin näin epäonnistua kun olen ainoastaan halunnut kasvattaa lapselleni ne siivet ja antaa ne juuret?
Tulipa emäklisee…mutta joo, kyllä sä tiedät.
Toi kirsikka on kyllä syvältä, se vie nekin vähät voimat ja tuen mitä ton kapinoivan teinin kanssa tarvittaisiin. Vaikka en yhtään usko tohon epäonnistumiseen, niin et oo sen fiiliksen kanssa yksin, jos se yhtään helpottaa. Ei auta kun uskoa, että joskus tääkin vaihe on muisto vaan.
Moikka,
Täällä myös ekaa kertaa törmäsin blogiisi käsityöjuttujen perässä, mutta tämän tekstin otsikko kiinnittikin heti huomion. Osaat kirjoittaa ihan älyttömän hienosti ja sanoittaa vaikeitakin tunteita. Tämä aihe on sellainen mitä itse olen miettinyt jo monesti, vaikka toistaiseksi ainokainen lapseni onkin vasta 9.
Tämä pala vanhemmuutta on minulle niin pelottava, että sitä ajatellessa ahdistaa niin paljon, että on pakko koittaa tunkea tunteet takaisin sinne jonnekin mistä ne tulivatkin. En haluaisi että tyttöni kasvaisi ikinä niin isoksi, etten voi enää suojella kaikessa. Samalla tietää että se on väistämätöntä.
Eikä tuollaisissa tilanteissa voi kuin koittaa ymmärtää että siitä huolimatta, että itse on koittanut parhaansa mukaan kasvattaa ja neuvoa, lapsi on oma yksilönsä, joka tulee tekemään omia mahdollisesti hölmöjäkin valintoja ja elämään elämänsä omalla tavallaan.