Olin aikeissa kirjoittaa tänne blogiin askartelusta aikuisten harrastuksena, mutta päädyinkin kirjoittamaan luovan harrastuksen aiheuttamasta burnoutista, koska minulta aina säännöllisesti kysellään askarteluideoita ja ihmetellään minne askartelu jäi.

Olin vuosia intohimoinen askartelun harrastaja. Kokeilin kaikkea huovutuksesta kankaanpainantaan ja emaloimiseen. Paperi on kuitenkin aina ollut itselleni tärkein materiaali. Olen opiskellut askartelun ohajusta ja erilaisia tekniikoita ammattikorkeakoulutasolla, joten voin hyvällä omalla tunnolla sanoa oleeni ammattiaskartelija. Ohjasin työkseni kehitysvammaisille kädentaitoja ja harrastin ammattimaisesti. Pidin yllä askartelublogia, kurssitin ihmisiä ympäri suomea, tein askartelumalleja eri yrityksille, kuten Ihana -lehdelle ja edesmenneelle Tiimarille. Olen päätoimittanut askartelulehteä ja kirjoittanut askartelukirjan. Olen järjestänyt askartelutapahtumia, joissa on käynyt ulkomaalaisia opettajia, sekä matkustanut oppiin sekä Euroopassa, että Amerikkaan asti. Olen oikeastaan aika ylpeä askartelusaavutuksistani.

Askartelu oli elämässäni pitkään kaikessa mukana. Askartelin aina vähän, joskus enemmän. Se oli henkireikä ja tapa ilmaista itseään. Kaikki kuitenkin loppui kuin seinään. Pariin vuoteen en oikeastaan ole koskenut askartelutarvikkeisiin. Ison osan olen lahjoittanut pois, lasten kouluihin etupäässä. Tallella ovat enää itselleni jollakin tasolla tärkeimmät tarvikkeet. Kahteen vuoteen en ole tehnyt juuri mitään käsilläni.

 

Ihanat Albumit -kirja on oikeastaan viimeinen mitä tein. Se oli minulle itselleni iso juttu, jonka eteen näin paljon vaivaa ja lopputulokseen olin tyytyväinen. Yhdistin kirjaan perinteisiä askarteluideoita ja opinnäytetyössäni löytämiäni oivalluksia askartelun merkityksistä. Ajattelen edelleen, että luovan tekemisen yhdistäminen omaelämänkerrallisiin kuviin, tarjoaa mahdollisuuden todella mielenkiintoiseen terapeuttiseen työskentelyyn. Jostain syystä en kuitenkaan osannut kunnolla iloita ja olla ylpeä saavutuksestani. Kirja ei ollut mikään myyntimenestys ja vaikka en alun alkujaan sellaista edes lähtenyt tekemään, niin silti tuntui kuin se olisi jollakin tavalla vähän hävettävää tai ainakin jonkin sortin epäonnistuminen.

Kirjaa ennen olin ollut puuhanaisena ja päätoimittajana kotimaisessa Paperilla -lehdessä, joka oli ensimmäinen kotimainen paperiaskartelulehti. Paperilla keräsi yhteen taitavia kotimaisia tekijöitä ja tarjosi mielenkiintoisen kattauksen paperiaskartelua. Lehteä tehtiin pääasiassa vapaaehtoisvoimin ja se oli koko elinkaarensa ajan tappiollinen. Muuta pääomaahan se kerrytti valtavasti, mutta vuodessa huomattiin, ettei lehteä kannattanut jatkaa.

Samoihin aikoihin kävin myös alan suurimmilla messuilla ihmettelemässä Amerikan meininkejä. Reissu oli antoisa, mutta näytti myös bisneksen raadollisen puolen. Koin, että siinä missä suuryritykset käärivät hillot, taistelivat lahjakkaat artistit keskenään siitä, kuka saa ilmaiseksi tehdä töitä kenellekin. Upeasta reissusta huolimatta jäin ehkä liikaa märehtimään alan ongelmakohtia.


Vaikka askartelu oli ollut minulle luovaa toimintaa, itsensä ilmaisua, hauskaa ja rentoa. Tuntui, että siitä katosi ilo. Uusia tekniikoita ja tapoja oli pakko tuottaa nopealla tahdilla. Uusia tuotteita tulee markkinoille valtavaa tahtia ja koin painetta kokeilla niitä, vaikka oikeasti olen hyvin uskollinen tietyille hyväksi havaitsemilleni tuotteille. Askartelutarvikkeita kertyi valtavat määrät, koska bloggajana, lehden tekijänä ja askarteluaktiivina sain niitä valtavia määriä kokeiltavaksi. Uusia mallistoja, värejä ja tuotteita tulee askartelumaailmassa nopealla sykkeellä. Ja jos haluat pysyä niin sanotusti muodin huipulla, niin vuoden vanhoja tarvikkeita tuli harvakseltaan käytettyä. Loputtomaan tarvike tulvaan hukkui luovuus. Vaadin itseltäni liikaa ja koin jatkuvaa riittämättömyyttä.

Näin jälkikäteen tarkastellessa on helppoa nähdä myös lehden ja kirjan vaikutus. Vaikka kumpikin projekti oli omalla tavallaan hieno ja antoisa, veivät ne silti entistä enemmän pois sitä askartelun riemua, missä menestystä ei mitata rahalla. Kun vuodattaa koko osaamisensa ja luovuutensa johonkin, mitä kukaan ei osta, on vaikeaa erottaa se siitä kuinka hyvä on. Salakavalasti alkaa määrittämään omaa luovuuttaan sen kautta, kuinka moni ihminen on valmis maksamaan siitä. Tai sen kautta kuinka omaperäinen on. Huomaamattani aloin elää juuri päin vastoin kuin opetin. Tärkeintä on tekeminen! 

Marraskuussa olin kaksi viikkoa sairaslomalla ja tänä aikana minulle syttyi pitkästä aikaa halu tehdä jotakin luovaa omilla käsilläni. Kaivoin esille maalit ja muutamia leimasimia ja muita tarvikkeita ja aloin pitkästä aikaa askarrella. Osa maaleista oli kuivunut, kaikkia tarvikkeita en löytänyt, rutiinit olivat kadoksissa ja tekniikat haparoivia. Mutta luovuuden ilo oli palannut. En enää tiedä mikä on muotia, mikä on tämän joulun hitti, enkä sitä onko joku toinen tehnyt juuri samanlaisia joulukortteja omalla tahollaan. Sotkin kädet maalissa menemään, ajantaju katosi ja luova flow vei mukanaan. En miettinyt mitään enkä ketään. Tein vain, koska se oli mahtavaa!

Vaikka skräppäys on se mistä olen aina pitänyt kaikkein eniten, lähdin liikkeelle korteista. Skräppäyksen aloittaminen tuntuu vielä hieman vaikealta, ehkä siksi, että se on ollut ns. leipälajini ja odotukset sen suhteen ovat korkeammalla. Olen päättänyt antaa askartelulle aikaa. En aio pakottaa itseäni kokeilemaan mitään, ostamaan mitään enkä tuottamaan yhtään valmista projektia. Voi olla, ettei joulukorttien jälkeen ei synny mitään muuta ja se on hyvä niin.