Vanhin tyttäreni valmistui peruskoulusta. Kevätjuhla oli perinteinen, oli musiikki esityksiä, päättävien oppilaiden kiitospuhe, rehtorin onnentoivotukset, todistusten jako ja suvivirsi. Itkin koko juhlan läpi. Siitä hetkestä lähtien kun ysi luokkalaiset saapuivat airueen saattelemina paikalle siihen saakka kun tyttäreni oli poistunut jumppasalista. Olin haljeta haikeudesta, ylpeydestä, riemusta ja rakkaudesta.

Pieni tyttäreni on jo melkein aikuinen nainen. Hänellä on elämässään kaikki mahdollisuudet tulla siksi ihanaksi ja hyväksi ihmiseksi kuin hän on. Hänellä on mahdollisuus unelmoida, haaveilla ja valita mitä haaveita hän lähtee tavoittelemaan. Kaikki maailman ovet ovat hänelle avoinna. Hän on viisas, kaunis ja kykenevä.

Kevätjuhlissa itkin yhden aikakauden päättymistä, uuden alkamista ja sitä kaikkea siihen pieneen tilaan pakkautuneen toivon määrää. Kuinka valtavasti erilaisia unelmia sinne mahtuikaan. Opiskelupaikoista, ensimmäisistä tyttö- ja poikaystävistä, paremmasta tulevaisuudesta, onnellisuudesta, rakkaudesta, hyväksynnästä. Olisi tehnyt mieli rutistaa jokaista eksyneen ja vähän hämmentyneen näköistä nuorta ja sanoa, että hyvin sä vedit! Sä riität, sä pystyt ja sä pärjäät. Maailma on sulle auki, mene ja etsi sen sulle tarjoamat mahdollisuudet! Älä pelkää epäonnistumista, koska kaikki me ollaan kaaduttu ja kontattu. Ja siksi justiin me ollaan nyt tässä. Äläkä sorru vertailemaan itseäsi muihin. On kauhean helppo hukata omat unelmansa muiden unelmiin. Äläkä pelkää sitäkään, että joskus kesken matkaa huomaa, ettei kaikki unelmat ole tavoittelemisen arvoisia. Ole rohkea, ole utelias, usko itseesi ja ole muille ystävällinen. Sillä pärjää pitkälle.

Samaan aikaan mä itkin omaa irti päästämisen tuskaani. Mä en enää tiedä kaikkea mun lapsen elämästä. Mä en voi päättää hänen puolestaan, enkä suojella häntä maailman perspuolelta. Mun on annettava hänen ottaa riskejä, tehdä virheitä, kaatua ja satuttaa itsensä. Mun on uskottava, että kaikki se oppi ja viisaus, mitä hän on kerännyt itseensä yli viidentoista vuoden ajan, kantaa ja auttaa häntä tekemään hyviä päätöksiä. Mun on uskottava, että hän osaa pyytää apua tarvittaessa. Mun on luotettava siihen, että vanhempien antamat eväät riittävät. Mun on oltava samaan aikaan läsnä kun annan hänen pikku hiljaa mennä. Eikä se kuulkaa ole helppoa.

Koulunsa päättävä lapsi sai lahjaksi retiisi nipun ja Tarinoita kapinallisille tytöille -kirjan.