Olen viime aikoina lukenut useamman postauksen koskien blogien muutosta ja murrosta, joka muokkaa koko blogiskeneä. Esim. tämän. Kaupallisuus on nyt out ja aito tarinan kerronta on in.
Juuri kun olen autuaan onnellisena onnellisena postannut pekonista. Olo tuntuu vähän petetyltä, olihan juurikin päässyt oikeiden bloggaajien arvostettuun joukkoon tekemään kaupallista sisältöä. Se ei kuulkaa ole aina ollut näin. Muistan jopa kun päätin ryhtyä menestyväksi bloggaajaksi. Kirjoitin siitä blogiin postauksenkin
Bloggaaminen on parasta silloin kun sitä tekee ensisijaisesti itselleen. Kirjoittaa siitä mistä itse on kiinnostunut, sillä aikataululla mikä itseään parhaiten palvelee ja ennen kaikkea omana itsenään, rehellisesti omia arvojaan tunnustaen. Suosittua blogia ei kannata perustaa. Vähän niin kuin hittibiisiä ei kannata kirjoittaa. Kannattaa vain pyrkiä eteen päin, parantaa, kehittyä ja kokeilla.
Viime aikoina, osittain blogeissa velloneen keskustelun seurauksena olen joutunut miettimään olenko ollut rehellinen omille arvoilleni. Olenko tehnyt yhteistyötä rahankiilto silmissä? Onko blogini sisällöllisesti suttua? Olenko yrittänyt mukautua skeneen, joka itse asiassa onkin jo hukassa? Olenko valokuvaajana menetetty tapaus tumman puhuvien muotivirtaus kuvieni kanssa? Onko yhdyssanavirheitä kuhiseva tekstini persoonatonta ja yhden tekevää huttua? Olenko ihmisenä pelkkää huttua ja suttua?!
Omasta mielestäni olen koko blogiurani ajan kirjoittanut blogia ensisijaisesti itselleni, mutta lukijoita ajatellen. Minusta bloggaaminen on mukavaa, pidän kirjoittamisesta ja rakastan kuvaamista. Mutta että onko blogillani varsinaisesti timanttista sisältöä? Vaikea sanoa.
Työni yrittäjänä kehitysvammaisten parissa on ajoittain hyvinkin vaativaa ja energiaa vievää. Hoidan paljon henkilöstöön liittyviä asioita, viime aikoina olen myös tehnyt paljon kehitystyötä ja hallinnollisia asioita. Työ on mielestäni merkityksellistä, mutta ajoittain myös henkisesti vaativaa. Tämän lisäksi oman osansa vaativat perhe ja harrastukset. Siis ihan omat harrastukseni, asiat joita teen ihan vain itselleni. Omassa elämässäni blogi sijoittuu näiden välimaastoon.
Haluan pitää blogia, johon ihmiset tulevat mielellään, mutta jo elämässäni olevan draaman lisäksi en kaipaa virtuaali draamaa. Minusta ei ole taistelemaan tasa-arvon, ihmisoikeuksien eikä maailman pelastamisen puolesta täällä blogissa. Myönnän arvomaailmani olevan hutera. Syön paljon luomua ja kasvisruokaa, mutta ihan hyvin saatan vetää tehotuotettua broileria, jos tilanne sitä vaatii. Voisin blogissa edistää hienoja asioita, mutta en jaksa. Tämä kertonee kaiken tarpeellisen minusta ihmisenä.
Koen, että mediooka blogini vastaa keskinkertaista arvomaailmaani varsin hyvin. Muotivirtausten mukana kulkeva valokuvaustyylini kertoo siitä, etten ole valmis. Melko kuivakka kirjoitustyylini vastaa minua tosi elämässä. Mä en ole mikään Asikainen.
Mitä tässä yritän siis sanoa. Blogiskene on murroksessa, eikä se ole sitä ensimmäistä, eikä varmasti viimeistä kertaa. Minusta on hyvä keskustella siitä millainen on hyvä blogi, minne ala on kehittymässä ja erityisesti kyseenalaistaa sitä, kertovatko kävijämäärät koko totuuden blogin laadusta. Ei meistä kaikista silti ole aidoiksi tarinan kertojiksi, parrikaadeille nouseviksi vaikuttajiksi tai omaperäisiksi humoristeiksi, koska emme ole sitä oikeassakaan elämässä.
Toistaiseksi minä saan kiksit kaupallisista yhteistöistä, koska ne haastavat minua kuvaajana ja reseptien kehittäjänä. Ja egoani hivelee se, että joku on valmis maksamaan tekemästäni sisällöstä. Kun jatkan kasvuani ihmisenä ja bloggaajana, voin tulla toisiin ajatuksiin. Silloin toivon itselleni rohkeutta muuttaa kurssia ja tehdä Nuorgamit.
Höpöhöpö kuivakan kirjotustyylin ja monen muun kanssa, sähän nimenomaan osaat kirjoittaa hauskasti ja olla aito :). Muuten kyllä erittäin hyvää pohdintaa, ei mitään lisättävää.
Kiitti! Tarkoitin kuitenkin sellaista pirskahtelevaa hassuttelua. Sellaista hulvattomuutta.
“Ei meistä kaikista silti ole aidoiksi tarinan kertojiksi, parrikaadeille nouseviksi vaikuttajiksi tai omaperäisiksi humoristeiksi, koska emme ole sitä oikeassakaan elämässä.”
Juuri näin! Olen hieman ihmetellyt tätä koko keskustelua. Kirjoitinkin Emmin blogiin jo saman, mutta jos jonkun blogin sisältö ei miellytä, niin siihen on helppo ratkaisu: sitä ei ole pakko lukea. Yritän omissa tekemisissäni keskittyä siihen, että tuotan sellaista sisältöä, mitä tykkäisin itsekin lukea (ja katsoa). Jos tämä ei miellytä kaikkia, niin voi siirtyä sellaisen blogin ääreen, joka vastaa paremmin omia mieltymyksiä. Kaikkia ei voi kuitenkaan miellyttää, niin mitä sitä hyppimään muiden odotusten mukaan.
En juuri seuraa muita kuin ruokablogeja, mutta en myöskään allekirjoita keskustelun alla ollutta yhteisöllisyyden vähenemistä tai sitä, että kotikutoisuus pitäisi tuoda takaisin blogeihin. Minusta on ollut upeaa seurata, miten monet tuntemani ruokabloggaajat ovat kehittyneitä kuvaajina ja reseptien kehittelijöinä, eikä sitä tarvitse blogista peitellä! Ja sille on syynsä että minäkin kirjoitan nimenomaan ruokablogia: haluan kirjoittaa ruoasta ja kuvata sitä, en itseäni. Minäkään en koe olevani mikään maata mullistava tarinankertoja, minkä takia ruokablogi on ollut mulle luonteva tapa ilmaista itseäni: voin tuottaa minulle sopivaa sisältöä ilman, että on pakosti puhuttava itsestään tai tarinoitava jotain ylimääräistä, mihin ei kirjallinen kapasiteettini riitä.
Minusta Suomessa on ihan hurja määrä hyviä ruokablogeja ja olen tosi onnellinen siitä, että me kaikki aivan tavalliset harrastelijakotikokit ollaan tässä vuosien varrella kehitytty niin taitavaksi, että meidän asiantuntijuudesta sekä sisällöntuotannosta ollaan valmiita maksamaan. Pakko myöntää, että en ole ihan vielä saanut kiinni siitä, mikä tässä kuviossa hiertää joitain ihmisiä.
Mä en myös oikein ymmärrä sitä miksei blogiskenessä olisi tilaa kaikenlaisille blogeille? Hutulle ja syvälliselle ja kaikelle siltä väliltä. Mun blogi on elänyt ja kasvanut ja muuttanut suuntaa kymmenen vuoden aikana. Olen seurannut muotia ja ollut seuraamatta muotia. Kokeillut erilaisia juttuja, oppinut ja kehittynyt. Se on mun mielestä elämää. Aina tasaisin väliajoin kuohutaan jostain. Sitäkin tarvitaan. Pitää kuitenkin olla varovainen kuohuessaan, ettei vahingossa tule asettuneeksi toisten yläpuolelle omassa erinomaisuudessaan. Enkä nyt viittaa tällä kehenkään yksittäiseen ihmiseen, vaan ihan sellaiseen yleiseen ilmiöön.
Siis sellaiseen, jossa on joku ilmiö, vaikkapa festarit, joku keksii kuinka joku olemassa oleva on mainstreemia ja kaupallista ja nähtyä se on ja perustaa omat festarit. Näitä festareita sitten mainostetaan aitoina ja yhteisöllisinä ja erilaisina, kunnes nekin ovat jonkun uuden ryhmän mukaan sitä samaa mainstreemia ja kaupallista ja nähtyä. Ja aina nää uudet tyypit on niitä jotka ymmärtää ja tietää ja katsoo sitä massaa vähän alaspäin.
Ja niitä uudistajia tarvitaan, ja kuohuntaa tarvitaan, ja koko prosessiin sisältyy paljon hyvää. Pitää vaan muistaa, että on niitäkin jotka edelleen käy tyytyväisinä niillä ekoilla festareilla syömässä iänikuiset makkaraperunat ja on ihan fiiliksissä.
“Myönnän arvomaailmani olevan hutera. Syön paljon luomua ja kasvisruokaa, mutta ihan hyvin saatan vetää tehotuotettua broileria, jos tilanne sitä vaatii. Voisin blogissa edistää hienoja asioita, mutta en jaksa. Tämä kertonee kaiken tarpeellisen minusta ihmisenä.”
Tämä oli ihanasti kirjoitettu! Olen kipuillut tämän saman asian kanssa miljoonat kerrat ja tullut siihen lopputulokseen, että kyse on inhimillisyydestä. Tuon lauseen lukeminen oli samaistuttavaa ja helpottavaa, koska uskon, että suurin osa ihmisistä on sellaisia. Ja ulkopuolisen silmin ja korvin arvomaailmasi on kyllä kaikkea muuta kuin hataralla pohjalla. Minusta ei olisi vammaistyöhön, ja hattu nousee siksi korkealle, kumarrus taipuu syvälle.
Mä olen myös yksi niitä ihmisiä, joita huolestuttaa se, että onko esimerkiksi visuaalisesti ammattitason kuvaustyyli nykyään ehto vaikkapa muoti-, sisustus- tai ruokabloggaajana menestymiselle. Jos nyt menestyksellä käsitetään se, että saat kivasti lukijoita, pääset verkostoitumaan ja saat välillä jotain ilmaista, ehkä rahaakin.
Olen tästä huolissani siksi, että olen rakastunut bloggaamiseen sen demokraattisuuden vuoksi. Kuka tahansa voi luoda blogin ja alkaa rakentaa sinne omaa maailmaansa. Mitä ammattimaisemmaksi tämä muuttuu, sitä enemmän palaa myös rahaa. Olen miettinyt, voiko köyhän ihmisen into ruokabloggaamiseen ja yleisön löytämiseen tyssätä siihen, että hänellä ei ole varaa tonnin järkkäriin, Lightroomiin ja omaan domainiin? Jos voi, se on mielestäni hiton surullista. Siksi toivon, että blogosfäärissä olisi tilaa sekä visuaalisille tykittäjille että niille, joilla on vaikkapa vain se kännykkäkamera mutta hyvät jutut je maailman herkullisin makaroonilaatikon ohje.
Ehkä hatara pohja oli vähän huono ilmaisu. Mä en ole millään mittapuulla ehdoton tai omien arvojeni julistaja.
Mietin tota demokraattisuutta. Tavallaan silloin blogistanian alku vaiheissa oli helpompaa, ei ollut vaatimuksia, kukaan ei oikein tiennyt mitä tässä tehdään. Ei ollut mitään olettamuksia, koska koko ala vasta rakentui. Toisaalta ei ollut edes niitä kännykkäkameroita. Vaati hulluna harrastuneisuutta jos halusi kehittää blogin ulkoasua. Kyllä silloinkin tehtiin duunia sen oman blogin eteen, se oli vaan erilaista.
Mä ajattelen niin, että kaikki aloittaa jostain. Ihan sama minkä harrastuksen aloittaa uutena niin heti ei ole hyvä. Vaikka aloittaisit kansalaisopiston savikurssin. Tai kitaransoiton. Ei sitä heti oo varaa eikä edes järkeä ostaa kalleinta kitaraa tai omaa polttouunia. Eikä ainakaan pääse Hartwall-areenalle esiintymään. Eikä kaikki haluakkaan. Jonkun tavoitteena on oppia soittamaan kitaraa sen verran, että pystyy säestämään yhteislaulua. Mut silti se kitaransoitto voi olla yhtä tärkeää sille nuotiokitara tyypille ja sille joka haaveilee niistä isoista areenoista. Kummallekin on tarve ja tilaus ja ennen kaikkea tilaa. Miksei siis näin myös blogistaniassa?
Oujjeah, just näin! Kannatan myös sitä, että omalle tekemiselle ja sen kehittämiselle, omien tavoitteiden etsimiselle on aikaa.
Olen työni puolesta selannut useampaa keskustelua, joissa on puhuttu siitä, mitä se hyvä bloggaaminen on, toimi näin, jos haluat ammattimaiseksi ja hyväksi bloggaajaksi. Ammattimaisuus ja hyvä nidotaan jotenkin automaattisesti yhteen avaamatta kunnolla sitä, miten monella tavalla bloggaaja voi olla hyvä ja ennen kaikkea tekemiseensä tyytyväinen.
Toi on totta. Ja monesti ei mun mielestä oteta huomioon sitä, että vaikka joku on onnistunut tällä kaavalla, niin mä en välttämättä pysty koska mä en ole se toinen. Bloggaamisessa oma persoona on kuitenkin niin isossa roolissa, ettei sitä voi ohittaa. Eikä pidäkkään.
Heippa! Kirjoitan Edullisen sisustamisen blogia: I love my home. Mielestäni tärkeintä, ( kuten muutenkin elämässä ), on olla oma itsensä ja pysyä uskollisena sille jutulle mitä tekee. Sillä voi erottua muista! On hyvä että blogimaailma on muuttumassa, tarinan kerrontaa sen pitääkin olla eikä mitään teennäistä ja kaupallista kylmää tekstiä. Lisäksi en ymmärrä miten jotkut bloggaajat tekevät postauksia joissa on vain pari riviä tekstiä ja yksi tai kaksi kuvaa… sellaisen jutun klikkaaminen on ainakin minulle pettymys. Tyhjää täynnä! Yritän aina kirjoittaa myös laaja-alaisesti, katsoen asiaa monelta kannalta, jotta lukijat voivat ikäänkuin jatkaa pohtimista. Tykkään myös käyttää vanhan aikaisia sanoja ja sanontoja, joita ei enää paljon kuule, on tärkeää että rikasta Suomen kieltä ei supisteta puhe slangiksi! Jokaiseen postaukseen laitan myös hauskan tosi elämän kommellukseni, niitä ihmiset tykkäävät lukea 🙂
Mä luen myös ihan pelkkiä kuvablogeja. Mun mielestä nillekin on paikkansa. Sehän blogien hienous on, että sekä meitä bloggaajia, että blogien lukijoita on moneen junaan. Mä luen hyvin harvoja blogeja, joissa ei ole ollenkaan kuvia. Enkä yhtään blogia, jossa olisi todella huonolaatuiset kuvat. Joku toinen taas ei arvota kuvia ollenkaan!
Mä myös uskon, että ongelma on osittain siinä, että blogeista ja bloggaajista puhutaan yhtenä geneerisenä massana, vaikka ensinnäkin genrejä on monia. Tämän lisäksi jokainen genre jakautuu omaan alalajiinsa. On tarinallisia blogeja, visuaalisia blogeja, raflaavia blogeja, hauskoja blogeja, käytännön niksejä sisältäviä jne.
Se, mikä minua tässä nyt varmaan eniten turhauttaa, on se, että blogimaailma on kasvanut oikeaksi mediaksi, mutta media-alan ammattilaisillakaan ei ole vielä riittävästi termejä ja työkaluja, joiden avulla blogeja osattaisiin tarkastella. Puhutaan epämääräisesti tarinallisuudesta, timanttisesta sisällöstä ja vuoden “parhaasta” siitä ja tästä blogista.
Mediamaailmassa, siis puhun nyt esim. lehdistä, on ihan omat kilpailunsa esimerkiksi vuoden parhaalle lehtikuvaajalle, taitolle ja visuaaliselle ilmeelle, lehtien osastoille ja yksittäisille jutuille. Lisäksi paikallislehdet ja isot lehdet kilpailevat omassa sarjassaan.
Miten meidät rankataan erilaisissa gaaloissa ja listoilla? No tumppaamalla kaikki samaan sumppuun. Ei ihme, jos se aiheuttaa ärtymystä ja riittämättömyydentunnetta. En ole koskaan käynyt yhdessäkään blogigaalassa, mutta olen kuullut paljon happamia keskusteluita siitä, miten taas väärä voitti. En kuitenkaan usko, että väärä voitti.
Mittaamistapa, ehdokkaidenasettelu, koko genrejako oli ehkä väärä. Esim. mä en voisi ikinä kuvitellakaan skabaavani jossain vuoden ruokablogi -kategoriassa. Luontevampi olisi ehkä joku ajattelu-, huumori- tai lifestyleblogi. Mutta kun mä nyt kerran olen ulkoisesti, nimeä myöten ja rakenteellisesti ruokablogi, meikäläinen niputetaan siihen kategoriaan, vaikka se ei tunnu ehkä parhaalta henkiseltä kodilta.
Olipas hyvä kirjoittaa tämä kommentti, koska se selvensi älyttömästi omaa ajatteluani, ja nyt osaan purnata konkreettisemmin enkä vain märise, että yhyy kun tää blogiskene ärsyttää mua. Tämän vuoksi keskustelu ja ajatteleminen on hyvästä ja rakastan kirjoittamista. Olisin niin paljon tyhmempi mutuilija, jos en kirjoittaisi ja keskustelisi.
Mä allekirjoitan tän. Mut oli pitkään laitettu samaan kategoriaan perhebloggaajien kanssa ja se oli kyllä vähän hankala paikka samaistua 😀
What? Oikeasti? En ole kyllä mieltänyt sua perhebloggaajaksi, mutta kuten sanottu, vika on kehnoissa mittareissa ja kategorioissa, jotka eivät huomioi blogien moninaisuutta.
IHAN samaa mieltä! Loistava tekstisi ja kannanottosi voisi olla ihan eikä melkein myös minun kynästäni.
Minäkin hieman ihmettyneenä olen seurannut keskustelua puolikorvalla ja -silmällä ja tulikin monenlaisia ajatusta mieleen. Näyttäisi, että vellovassa keskustelussa on montaa eri vastakkain asettelua ja ärsyyntymistä, joiden päistä jengi yrittää saada kiinni ja jotka monella ovat sekoittuneet.
Osa on huolissaan blogien kaupallistumista ja sen tuomasta epäaitoudesta. No hei, pitää muistaa että suuri osa blogeista toimii harrastelijapohjalta ja ehkä vielä pienempi osa haluaa tulla ammattibloggaajiksi, joiden on luontevaa ja tarkoituksenmukaista tehdä kaupallista yhteistyötä. Ehkä olen hieman puolueellinen sanomaan, mutta kyllä koen yhtä lailla aidoiksi ja jopa paremmiksi nuo yhteistyöpostaukset, niissä parhaimmillaan näkyy bloggaajan huikean upea ammattitaito. Itse olen ainakin kieltäytynyt sellaisista kaupallisista, joissa tuote ei ole esim. vastannut omaa eettistä vakaumusta, eli uskon näihin ’aitoihin’ tuote- ja palveluesittelyihin.
Sitten on nämä räksyttäjät, joiden juttuja lukemalla tulee outo olo, että kauniit kuvat olisivat vain pintaa ja vain teksti olisi tae blogin aitoudesta. Ihan kuin ne olisivat toisensa poissulkevia! Minä ainakin saan lukea päivittäin kymmenittäin blogipostauksia, jossa nämä kaksi yhdistyvät. Nautin suunnattomista kauniista ja taiteellisista kuvista, eikä ollenkaan haittaa vaikka mukana on kivasti soljuvaa tarinaa tai sanomaa.
Jotten pahoittaisi mieltäni keskusteluista, nipistän silloin itseäni ja totean olevani vain ruokablogi ja reseptikanava, jonka elämäntarkoitus ei olekaan olla syvien tuntojen tulkinta tai lauserakenteiden syvällinen hiominen vaan iloa ja nautintoa tuovien reseptien sekä hyvän ruoan ilosanoman jakaminen. Yhtä aitoja minun päästäni jokainen resepti, oli se sitten kaupallisessa yhteistyössä syntynyt, nopea räpsy ilman kamerajalustaa onnistuneesta arkiruoasta tai pidemmän kaavan aseteltu tai stailattu kuva. Piste.
Aina se menee tälläisissä muutoskeskusteluissa niin, että puurot ja vellit menevät sekaisin. Se on ihan luonnollista, että näin tapahtuu, kun muutoksessahan ei välttämättä oikein tiedetä mitä halutaan, mutta halutaan muutosta entiseen. Osittain haikaillaan takaisin vanhaan, osittain on tarve kehittää jotain ihan uutta.
Mä en ikinä ole oikeen tajunnut sitä blogien aitoutta tai epäaitoutta. Että mitä se oikeen on? Ei huonot kuvat ja sotkuinen keittiö mun mielestä lisää mun aitoutta mitenkään. Tai se, että koko ajan kertoisin kuinka aito olen. Mun mielestä aitous rakentuu siitä, että on rehellinen itselleen. Se, että miten rajaa oman bloginsa tai sosiaalisenmedian kanaviaan, ei mun mielestä ole mikään tae aitoudesta. Tai miten tämän muotoilisi, ei henkilökohtaisten kriisien avaaminen ole välttämättä sen aidompaa kuin ravintolakokemuksesta kertominen. Aihe on eri, toinen on deepimpää, molemmille on tilaa, kumpikin kertomus voi olla arvokas sitä lukevalle.
Minusta tuo oli ihanasti tunnustettu, että kaupalliset yhteistyöehdotukset jo sinänsä tuovat sinulle mielihyvää. Minullakin oli aluksi näin, mutta sittemmin aloin jopa “pelätä” niitä. En uskaltanut tarttua niihin, joitain harvoja lukuunottamatta. Tai jos tartuin, siitä tuli hampaat irvessä suorittamista ja lopputuloksesta sutaisua ja sitten sen nolostelua. Sittemmin ehdotukset ovat vähentyneet ja oikeastaan loppuneet, mistä en ole pahoillani.
Tapahtumiin menen mieluummin kuin osallistun kilpailuun tai tuotekokeiluihin. Sinänsä outoa, että niin on, vaikka muussa elämässä on oma seura paras seura. Blogaaneja parempia tyyppejä saa hakea. Ei tartte olla gaala minulle. Kokkaustapahtuma, kutsu museokierrokselle, maistamaan jäätelöä, sellaisesta minä tykkään.
Mikään portaalielämä ei kaltaiselleni introvertille sopinut ollenkaan, tunsin olevani totaalisesti väärässä paikassa, huijari ja liian sitä ja liian vähän tätä. Mutta se oli vain omaa päänsisäistä huminaani, ei muitten aikaansaamaa tunnetta. Ns. valuvika siis.
Minä uskon hyvin kirjoitettuun blogiin, niitä on vielä todella paljon ja tulee lisää, jotkut lopettavat, tai hiipuvat. Se on ihan luonnollista. Eikä siihen tarvitse kenenkään lupaa. Toki ne luvatut yhteistyöt täytyy hoitaa, mutta muuten emme ole kenellekään velkaa, edes selitystä. Kyllä jokainen lukija pärjää, vaikkei joku bloggaaja teekään enää yhtään postausta syystä tai toisesta. Ja niillekin blogeille on tilaa, joissa visuaalisuus on suurempi osa. Minä vaan tykkään sanoista JA ruoasta. Ne ovat minun elementtejäni.
Asikaine minäkin kyllä olisin mielelläni tai Vuoden siivooja!
#suurikeittokirjahaaste on ihan mahtava! Viikonloppuna se taas edistyy CampaKeittiossa, kiitos haasteen aloittamisesta!
Mä tykkään myös erilaisista tapahtumista, sellaisista missä oppii jotain uutta ja näkee blogikavereita! Sellaisiin yritän ehtiä osallistumaan aina kun voin. Mä myös uskon hyvin kirjoitettuihin blogeihin, joissa visuaalisuus kulkee käsikädessä sen muun sisällön kanssa. Kun koko yhteiskunta on muuttunut visuaalisemmaksi, en usko, että blogiskene voi tipahtaa siitä kelkasta. Mutta mä näkisin, että visuaalisuus on muutakin kuin kuva “kellosta ja mehikasvista”. Valokuvaus on parhaimmillaan ihan yhtä tasokasta sisältöä, tarinan kerrontaa ja timanttia kuin tekstikin. Mutta jotenkin mun mielestä on ennen kaikkea tärkeintä seurata sitä omaa kutsumusta. Muistuttaa itseään siitä, mikä itselle bloggaamisessa on tärkeää ja toimia sen mukaan. Karavaani kulkee ja koirat haukkuu.
Tähänkin on todettava, että onneksi meitä on moneksi, niin lukijana kuin bloggaajanakin.
Minusta tämä nykyinen vellonta blogistaniassa on pelkästään tervettä. Se asettaa bloggaajat kriittisesti miettimään omaa tekemistään. Niin se asetti sinut kuin minutkin: me molemmat olemme kirjoittaneet aiheesta ja kirvoittanut keskustelua :). Jo yksinomaan se on jo hyvä asia.
Näen tämän nykyisen kuohunnan juurien olevan paljon syvemmällä kuin mistä on vielä paljonkaan keskusteltu. Bloggaamisesta tuli muutama vuosi sitten lähes trendijuttu. Kaikki halusivat (ehkä haluavat yhä edelleen) blogata – miettimättä sen enempää, mitä bloggaaminen oikeasti, aidosti tarkoittaa. Mikä blogi on, mitä sen ylläpitäminen vaatii, ja MIKSI blogata. Miettimättömyys ja päämäärättömyys on ennen pitkää heijastunut sisältöihin.
Me kaksi – ja kaikki edellä kommentoineetkin – tiedämme, että bloggaaminen on raavasta työtä, jota oivallisella tavalla postauksessasikin kuvaat. Väitän, että monelle bloggaajalle se on tullut kuitenkin yllätyksenä.
Blogi on ollut hip, pop, trendikäs, mediaseksikäs ja kaikkea näiden väliltä. Blogia on pidetty väylänä suurten massojen ja julkisuuden tavoittelemiseen, ammatin vaihtamiseen, glamourimpaan elämään – ja mihin kaikkeen nyt lopulta onkaan. Ja kas, nyt on sitten petytty. Bloggaaminen ei ole kaikille ollutkaan sitä, mitä ennalta kuviteltiin. Odotukset ja todellisuus eivät ole kohdanneet.
Olen sanonut lukuisia kertoja seuraavan julkisesti ääneen ja sanon sen tässä taas uudestaan: olen vipittömästi sitä mieltä, että jokainen blogi, jolla on yksikin lukija, on aina onnistunut. Sen sisältö resonoi jonkun kanssa, ja se on vilpittömästi huima juttu. Ihan aina ei tarvita edes sitä yhtä (siis sillä se, että blogi tarjoaa alustan kirjoittajalle itsensä ilmaisemiseen voi joskus olla tärkein arvo sinänsä).
Kyse onkin siitä, miten me ITSE bloggaajana oman työmme arvotamme. Mitkä ovat meidän omat odotuksemme, tavoitteemme bloggaamiselle ja omat päämäärämme? Mikä meille itsellemme on riittävää, kun bloggaamme?
Nykyinen keskustelu osoittaa, että blogistania on pullollaan blogeja ja blooggaajia, jotka eivät ole miettineet pintaa syvemmälle bloggaamista koskaan; bloggaajia, jotka ovat humahtaneet sokeina kaupallisuuden alttarille ja tekevät, paradoksaalista kyllä, alttarille ilmaiseksi töitä tai eivät ole asettaneet tekemiselleen minkäänlaisia tavoitteita.
Tai he ovat tavoitelleet sellaisia tähtiä taivaalta, että niitä on koskaan mahdoton saavuttaa, ja ne jäävät linnunradalle ikuisiksi ajoiksi seilaamaan. Ei ihme, että blogistania kuohuu. Mutta minusta saa hyvällä syyllä kuohuakin.
Ja hei, vielä asiasta kolmanteen: Savusuolaa-blogin Janica kiteyttää edellä oivallisesti (monen muun kohdan lisäksi) nykyiset blogigaalat. Amen.
Mä kommentoin tähän saman kuin Emmin blogiin. Jos katsotaan koko blogikenttää, niin melkein väittäisin, että suurin osa blogeista on edelleen päiväkirjamaisia, visuaalisesti vaatimattomia ja yhteisöllisiä. Ei niissä ole kaupallisuutta vaan esitellään ihan omilla rahoilla tehtyjä hankintoja, kodin sisustusta tai kädentaitoja. Tää keskustelu koskee mun mielestä (vailla parempaa tietoa) kuitenkin vaan melko pientä osaa blogeista. Niitä jotka bloggaa jollakin tavalla ammatimaisesti, vaikka eivät ammattibloggaajia olisikaan. Ei kansan syvät rivit kuohu, ne tekee omaa juttuaan siinä missä aikaisemminkin.
Mut siis mun mielestä keskustelu on aina hyvästä! Jakiva on kuulla erilaisia näkökulmia aiheesta.
Rouva Sanan tavoin minun mielestäni tämä keskustelu on tarpeellista, ja kenenkään ei pitäisi suhtautua siihen niin, että tarkoittaakohan toi nyt rivien välissä just mua eikä tykkää mun tyylistä. Olen sanonut tämän jo useammassa keskustelussa, mutta leipätyössäni tällainen pohdiskelu, myös julkinen, on aivan normaalia. Mietitään, onko lehtien klikkiotsikoinnissa menty liian pitkälle, kritisoidaan ja perustellaan. Pohditaan, mikä on juuri meidän mediamme kohderyhmä, emme voi puhutella kaikkia, keitä siis haluamme puhutella.
Se, että me käymme tätä keskustelua, osoittaa ensinnäkin, että blogeista on kasvanut aikuisten oikeita medioita. Meillä on sananvaltaa, lukijoita ja saamme rahaa. Tämä tuo mukanaan myös vastuun. Omaa skeneä ja tekemistä pitää analysoida, kritisoida, kehittää. Tämä julkisesti blogeissamme käyty keskustelu on tärkeä viesti myös ulospäin lukijoille. Se osoittaa, että kyllä täällä läppäreiden takana on ihan ajattelevia, tuntevia, fiksuja ihmisiä, joita kiinnostaa, mihin suuntaan tämä touhu menee ja jotka kykenevät määrittelemään, mikä on juuri minun kohderyhmäni, miksi teen tätä ja mitkä ovat minun eettiset arvoni.
Uskon ja toivon, että tämä keskustelu vähentää niitä puolivillaisia heittoja, joiden mukaan “blogit ovat pelkkää puuhastelua ja kaupallista hötöntöttöä, johon kuka tahansa pystyy”. Jos me olisimme kaupallista hötöntöttöä, emme kävisi tätä keskustelua tässä. Toivon, että tästä välittyy lukijoillekin sellainen viesti, että me välitämme teistä, tässä ei ole tarkoituksena piilomainostaa teille vain sitä ja tätä kivaa yhteistyöjuttua.
Olen seurannut tätä keskustelua lifestyle- ja ruokablogeissa. Ruokablogeissa keskustelu tuntuu pyörivän paljolti sen ympärillä, onko visuaalisuus pinnallista ja sanat painavampia. Haluaisin ainakin omasta puolestani teroittaa, että ei, vaikka olenkin enemmän kirjoittaja ja lukija kuin kuvaaja ja visualisti. Omat kuvani eivät ole studiotasoa, mutta useimmiten sen verran hyviä, että olisi aika kornia, jos minä nyt alkaisin messuta, että on nää valokuvat kyllä kauheen pinnallisia. Ja samaan aikaan blogissani on kuvia, joista näkee, että niitä on aseteltu ja käsitelty.
Lukijana ärsyynnyn siitä, jos blogi on vain sitä mehikasvia ja kelloa. Superkauniita, mutta miljoonaan kertaan Instagramissa nähtyjä kuvia tai joku kuvapankkikuva, jossa on valkoinen läppäri, teemuki ja mietelause. Se on kaunista, mutta onttoa. Muzakia. Kun välillä niitä kuvia ei edes oteta itse, vaan tosiaan napsitaan kuvapankista.
Lifestyleblogeissa taas keskustelu pyörii sen ympärille, pitäisikö kaikki nyt paljastaa, sitäkö se henkilökohtaisuus tarkoittaa. Olen useammakin keskustelussa sanonut, että persoonallisuus on perkeleen ärsyttävä termi, koska jokainen käsittää sen niin persoonallisesti. Omassa tätä aihetta käsittelevässä bloggauksessani kirjoitin siitä, miten kamalalta minusta tuntui, kun Emmi kirjoitti huomanneensa, että lukijamäärät pomppasivat aina, jos hän kirjoitti ylipainosta tai masennuksesta.
Se on mielestäni makaaberia, juurikin yksi niistä asioista, jotka saavat minut virtuaalisesti oksentamaan. Seuraan parissa FB-ryhmässä paljon esim. nuorten naisten muotiblogeja ja äitiysblogeja. Välillä tarinoiden henkilökohtaisuus ja tahti, jolla äärimmäisen intiimiä kamaa suolletaan verkkoon, on niin huima, että kauhistun. En voi olla ajattelematta, että muistavatko nämä ihmiset, hyvin usein nuoret, suojella itseään. Itselläni on ainakin sellainen kokemus, että ihminen tarvitsee oman salaisen paikkansa, jota ei jaeta kaikille. Esim. mä en ole kertonut blogissani kovinkaan henkilökohtaisista asioista, vaikka tyyliäni kuvaillaan persoonalliseksi ja kaipaan sitä persoonallisuutta itsekin.
Mutta pointti: persoonallisuus ja henkilökohtaisuus ovat eri asioita kuin se, että syydät raflaavia mielipiteitä kuin automaatista ja paljastat koko maailmalle kaiken. Mielestäni kaikkea ei kannata paljastaa. Eräs kirjailija kirjoitti kymmmenisen vuotta sitten kirjan vaikeasta lapsettomuudestaan. Hän sai paljon mediahuomiota ja tarinasta oli vertaistukea monelle, mutta: nyt hän on sanonut katuneensa syvästi kirjan kirjoittamista. Salaiseen paikkaan pääsi liian monta ihmistä. Jokin meni rikki. Ja tämä minua kauhistuttaa. Kaikki ne “Se päivä, kun elämäni romahti palasiksi” -tyyliset bloggaukset, joista pariin FB-blogiryhmään tuntuu tulevan huimalla tahdilla. Kaikki ne nuorten tubettajien Storytime-videot todella kipeistä asioista ja sadat inhottavat kommentit näiden avautumisten perässä (Tube on hemmetin raadollinen paikka tämmöisen tädin silmään).
Mitä siis yritän sanoa. No edelleen sitä, että kaikille on paikkansa maailmassa. Meikäläisen kaltaisen kirjanörtin suosikit eivät valitettavasti näy tällä hetkellä blogigaaloissa. Se, että minä haluaisin enemmän Missä olet Lauroja ja Itse Minna Mänttäreitä ei tarkoita sitä, että teidän, minun, kenenkään pitäisi muuttaa jo olemassaoleva bloginsa sellaiseksi ja tehdä tyyliä, joka ei ole oma. Mutta kun noita gaalaehdokkaita selaa, niin vaikuttaisi aika vahvalta faktalta, että eivät ajattelu-, oivallus- ja kulttuuriblogit siellä juhli. Tämä keskustelu kertoo, että niitäkin kaivataan, niille suotaisiin enemmän arvostusta, huomiota ja vaahtokarkkeja.
Toinen pointti on se, että tätä keskustelua tarvitaan. Se osoittaa, että blogiskenessä on hiton fiksuja ihmisiä. Kaukana siitä parjatusta liirumilaarumista.
Kolmas pointti: sekä verbaalisille että visuaalisille blogeille on paikkansa, mutta kuten sanottu, verbaaliset jäävät ainakin blogigaaloissa harmillisen paljon visuaalisten varjoihin ja koko genrejako on kankea ja aataminaikainen.
Neljäs pointti: henkilökohtaisuus ja persoonallisuus eivät ole samoja asioita kuin intiimien asioidensa jakaminen. Esim. tämä keskustelu ja se, että sinä Minna uskalsit kirjoittaa tämän aloituksen, tuo blogiisi henkilökohtaisen tatsin. En mä tänne mitään paljastuksia kaipaa. Eikä tällaistakaan keskustelutykitystä aina jaksa.
Mutta se, että sitä on joskus, on tosi virkistävää, ja pohdinnat itsestäsi tuossa postauksessa ovat upean inhimillisiä ja samaistuttavia. Ja aina, kun tulen tänne, mun on pakko käydää lukemassa toi kuvauksesi, jossa lukee “vertaan Lidlissä käyntiä ulkomaanmatkaan”. Tulee lämpöinen olo ja alkaa naurattaa, koska mä rakastan Lidliä ja sen parjattua paistopistettä ja sitä ihanaa sekalaisen tavaran laaria, jossa on joskus puhallettavia koirankoppeja, joskus lämpökalsareita.
Mä en ainakaan henkilökohtaisesti ole ajatellut, että keskustelu olisi muhun tai mun blogiin liitännäistä. Vaikka tälläiset keskustelut saa tietenkin pohtimaan omaa tekemistään ja antaa uusia näkökulmia oman toiminnan tarkasteluun.
Mun mielestä blogit heijastelevat hyvinkin paljon muuta yhteiskuntaa ja sen virtauksia. Siinä mielessä visuaalisuuden lisääntyminen ja siihen painottaminen on ymmärrettävää. Visuaalisuus on kaikkialla lisääntynyt ja sen merkitys on kasvanut, blogeissa, lehdissä, keittokirjoissa. Ei se tietenkään sitä tarkoita, etteikö sanaa painaisi, tai ettei hyvin kirjoitettua tekstiä tulisi arvostaa. Kuka tietää, ehkä ensi vuonna gaalassa palkitaan jo kielellisesti kaunein blogi.
Se mikä mua tässä keskustelussa yleisesti, en viittaa mihinkään yksittäiseen kirjoitukseen, on se, että herkästi tulee sellainen fiilis, että massat on hölmöjä kun ne ei tajua millainen on hyvä blogi. Ihmiset on monessa suhteessa lampaita ja jos 100 000 ihmistä tykkää kellosta ja kaktuksesta, niin jotain hyvää siinäkin on pakko olla 😉
Toi havaintosi massasuosion mekaniikasta on ihan totta. Itse varmaan kuvittelin bloggauksen aloittaessani, että jee, ehkä tässä on vihdoinkin kanava itselleni ja monelle muulle nörtille. Siis me ylianalyyttiset nörtithän oikeasti aina salaa haaveillaan siitä, että joku päivä mie näytän koko maailmalle et mie oon hauska ja kiinnostava ja kaikki tajuu sen ja on ihan että jee.
Itselleni viisi vuotta bloggaajana ovat nyt opettaneet, että olen enemmän pienen keskustelevan porukan ihminen niin livenä kuin somessakin, ei tule tämä nörtti valloittamaan somea tai maailmaa. Kyllähän se harmittaa, enkä varmasti ole tunteeni kanssa ainoa. Tiedän, että se harmittaa monia kulttuuribloggaajia ja somen filosofoijia. Mutta minkäs sille voi. Oma olo puhdistui oman bloggaukseni myötä ja tie jatkuu selkeämpänä.
Ensimmäistä kertaa blogissasi, jonka tyrmäävät kuvat pysäyttivät. Kerrontasi vaikuttaa sujuvalta. Seuraan monia blogeja nimenomaan kuvavirtaa kahlaten, koska estetiikka on lähellä sydäntäni. Palailemisiin! Tuija
Voi kiitos! Kuvaaminen on intohimoni! Olen itsekkin visuaalinen tyyppi, ja kuvien merkitys on suuri. Seuraan aniharvoja kuvattomia blogeja ja huonoilla kuvilla varustettuja en oikeastaan ollenkaan.
Instan kautta oli tultava lukemaan tämä juttu, kun itsekin näitä asioita paljon miettinyt. Hyvä kirjoitus aiheesta.
Pohdiskellut kärsiikö (ruoka) blogin sisältö pakollisesta viikkojulkaisumäärästä, joita on vain pakko tahkota, ja jossain kohtaa saattaa käydä niin että ne reseptit ei toimi kunnolla, ja kuvat tulee vain räpsäistyä, sillä pakko saada kiintiöt täyteen.
Ennen vanhaan reseptikirjoja tehtiin hartaudella ja ajan kanssa, nykyisin uutta reseptiikkaa syydetään nopeasti ja kovan paineen alla, joten onko tässä meneillään jopa jonkinlainen takapakki reseptiikan saralla, vaikka illuusio onkin ehkä päinvastainen, kun joka tuutista tursusuaa mitä erikoisempaa ruokayhdistelmää ja versiota.
On kuitenkin hienoa että monet korvausta maksavat blogiportaalit ovat ottamassa uudenlaisia toimintamalleja käyttöön, mitkä eivät rajoita niin paljoa bloggajaa ja antavat enemmän tilaa luovuudelle. Varsinkin reseptiikkaan keskittyvä ruokablogi kun ei oikeasti voi joka päivä sylkeä uutta laadukasta ja toimivaa reseptiä… Tai ainakaan minä en siihen pysty, vaikka rakastankin tehdä reseptejä ja kuvata niitä.
Toivotaan että kehityssuunta olisi kirjoitta ystävällinen, missä tekijän rakkaudella tekemä sisältö korvaa liiallisen, turhanpäiväisen ja juosten kustun.
Mä en onneksi ole koskaan kuulunut sellaiseen yhteisöön, jossa olisi jotain pakkoa postata tietyin väliajoin tai oikeastaan mitään muutakaan pakkoa. Olen ollut aika tarkka just sen suhteen, että koska bloggaaminen on mulle harrastus, ei siihen pidä liittyä mitään ulkoapäin tulevia ahtaita raameja tai odotuksia.
Mun reseptiikka noudattelee sitä, mitä mä oikeastikin syön, tai mitä meidän perhe syö. Mä olen ehkä muutenkin vähän kyyninen, kaikki on jo keksitty. Laadukkaat ja toimivat reseptitkin löytyy jo. Mun mielestä ihmiset hakee blogeista muutakin kuin pelkkiä reseptejä. Ja sen äärellä tässä keskustelussa ollaan. Että mikä on blogien ydin tai perustehtävä. Ja sitä, että tarvitseeko sen kaikilla olla sama, mielestäni ei.