Hyvää Vappua! Perjantaina järjestettiin PING Helsinki, jonne kerääntyi kuusisataa bloggaajaa, vloggaajaa, Instagrammaajaa ja yrityksien edustajaa puhumaan vaikuttajamarkkinoinnista, sosiaalisesta mediasta ja sen sellaisesta. Itsehän olin kotona kuumeessa, mutta seurasin tapahtumaa vain hitusen katkerana somen välityksellä samalla kuin verkostoiduin nenäliinäpaketin ja buranan kanssa. No mutta hei, aina ei voi voittaa.

Sen verran kuin kuumeinen mieleni antoi myöden, kävin tiukkoja pään sisäisiä keskusteluita blogini nykytilasta ja tulevaisuudesta. Pohdin tavoitteita, strategioita, visioita ja unelmia. Kävin läpi kulkemaani blogipolkua, väliin itsesäälissä märehtien ja seuraavassa hetkessä itseäni olkapäälle taputellen. Katsoin jopa Casey Neistadin puheenvuoron youtubesta ja siihen perään kiitettävän osan koko hänen tuotannostaan. Mieshän on nero. Tai sitten minä olen vaan tosi sairas.

Miten tämä nenäsumutteen sumentama tarina, Ping johon en osallistunut ja Casey liittyvät ruokablogiini? No katsokaas. Olen pitkään kamppaillut sellaisen ikävän asian kanssa kuin oma juttu. Aina sanotaan, että pitäis löytyä se oma juttu, sitä ei voi kopioida, se tekee susta sut, sille omalle jutulle on aina tilaa. Ja mä oon aina ollut vaan ettei mulla ole mitään omaa juttua. Ei mulla ole mitään erikoista ruokafilosofiaa, eikä mitään super skilssiä vaikka leipomiseen tai itujen viljelyyn. Sitä paitsi inhoan tofua. Ja syön jauhelihaa. Eikä mulla aina ole tuoreita yrttejä keittiössä, eikä mua hävetä syödä vappuna ihan tavallisia nakkeja ja perunasalaattia. Ilman tvistiä. Ja mun mies rakastaa kiinankaalia.

Mä olenkin tässä sairastaessani tajunnut, että mun juttu on tavallisuus. Olen epämuodikas ja tavallinen. Ja ylpeä siitä. Mä en osta mun ruokatarvikkeita erikoisliikkeissä ja vertaan aasialaisessa kaupassa käyntiä ulkomaanmatkaan. Okei, Lidlissä käyntiä myös. Mä en tunne hallitsevia trendejä ja olen snadisti ennakkoluuloinen uutta kohtaan. Mutta tunnen sesongin vaihtelut hyvin, olen kiinnostunut ruuan alkuperästä ja ennen kaikkea kokkaan melko maukasta kotiruokaa.

Mutta mites se Casey sitten? Videoiden katsominen sai mut muistamaan kuinka tärkeää on antaa tilaa ja aikaa leikille. Ettei kaikki oo niin vakavaa. Ja että parhaat fiilikset tulee siitä, että ei yritä saavuttaa jotain, vaan tekee asioita vaan sen tekemisen takia. Siitä voi syntyä parhaat lopputulokset, mutta voi olla syntymättäkin. Kunhan mä tästä tervehdyn, aion ottaa aikaa kuvaamiselle. Lupaan tehdä lisää merkityksettömiä slow motion videoita ja kuvata mun puutarhan satoa heti kun lumet sulaa. Aion haastaa itseäni oppimaan uutta, leikittelemään hulluilla ideoilla ja tuottamaan materiaalia ihan vaan hauskuuden vuoksi.

Mites teidän PING?

 

Blogissa on pientä häikkää tällä hetkellä, asia on työn alla.