Martta, rakas koiramme menehtyi eilen illalla äkillisesti sairaskohtaukseen. Suru on suuri.

Martta oli mastiffi, suuri, lempeä, eikä kovin älykäs. Siltä puuttuivat lähes kaikki koiralle ominaiset vaistot. Peuroja se ei havainnut, tai vaikka olisi havainnutkin se ei hätistänyt niitä edes omalta pihalta. Se ei koskaan lähtenyt mihinkään ja sitä piti harvoin pitää kiinni talutushihnassa.

Martta oli perheenjäsen. Se oli aina tiellä. Juuri siellä missä kaikki muutkin. Se tukki eteisen ulos lähtiessä ja makasi keittiön lattialla silloin kun oli kiire laittaa ruokaa perheelle. Matkustettaessa se vei koko takaluukun, mutta toisaalta autokin oli valittu Martan mukaan. Se valitsi paikkansa aina niin, että se esti jonkun oven aukeamisen. Kerran se lukitsi lapsen vessaan vain makaamalla vessan oven edessä.

Se oli usein iloinen ja heilutti häntäänsä niin, että kukat tippuivat lattialle ikkunalaudalta. Ja kun sitä torui, se vain innostui ja häntä vispasi kovempaa tahtia. Se oli huonotapainen ja söi mielellään ruokaa keittiön tasoilta. Sille kelpasi kaikki lihapullista kesäkurpitsakakkuun. Kokonsa takia se ylti kaikkialle. Ja se söi kuin hevonen. Paitsi jotain hitsin kallista erikoispipanaa suurille koirille.

Se kuorsasi niin, että koko talo resonoi sen hengityksen tahdissa. Se myös pieri niin että suussa maistui. Välillä se oli pakko herättää koska television ääni ei kuulunut sen kuorsauksen läpi. Mutta se ei herättämisestä välittänyt, joten päädyimme hankkimaan paremman äänentoiston. Harkitsin vakavasti katalysaattorin ostamista toiseen päähän. Martta tuhosi elämässään aika vähän asioita. Ainoastaan Crocseja se rakasti ja sohvatyynyjä. Sohvatyynyjen uusinta oli kallista, mutta koiran rakkaus on rajua.

Martta oli jatkuvasti tiellä oleva hemmetin iso kokoinen riesa. Se oli myös lasten leikkikaveri ja kasvukumppani, ystävä, perheen jäsen ja elämäni parasta lenkkiseuraa. Nyt hän on poissa.

 

Skräppäys

mastiffi