Törmäsin tässä yksi päivä blogiin, jossa monivammaisen lapsen äiti kertoi miten välillä hermostuu kullanmuruunsa. Joku kommentoija huomautti täysin ystävälliseen sävyyn, ettei monivammainen lapsi tee sitä tahallaan. Sain slaagin. Tyrmistyin. Järkytyin.
Kahdestakin syystä. Ensimmäisenä siitä, että joku saattoi ajatella, ettei vammainen lapsi pystyisi ärsyttämään. Mitä aliarviointia. En ole koskaan tavannut henkilöä, joka ei osaisi ärsyttää minua. En ketään. Ja olen sentään työskennellyt kehitysvamma-alalla koko ikäni. Kertooko se sitten jotain minusta vai asiakkaistani, on eri asia.



Koska yksi omista lapsistani on määritelmän mukaan erityinen, voin tituleerata itseäni erityislapsenvanhemmaksi.  Shokeeraavaa on se, että lapsen syntymä ei tehnyt minusta yhtään parempaa ihmistä. Ärsyynnyn edelleen. Kimmastun. Saatan jopa kiroilla,  huutaa ja okei, raivota kuin idiootti. Saatan ärsyyntyä omaan lapseeni vaikka hän on erityinen.
Tiedän, että lapseltani karkaa mopo herkästi käsistä. Hänelle pitäisi puhua selkeillä lauseilla, antaa yksinkertaisia ohjeita ja kenties tehostaa viestiä yksinkertaisella viittomalla. Sen sijaan huudan kitapurje lepattaen. Ei siksi, etten tietäisi miten toimia. Eikä siksi, että kuvittelisin sen auttavan. Toimintani on täysin epäloogista, eikä sillä ole kasvattamisen kanssa paljoakaan tekoa. Huudan koska en tiedä paremmastakaan. Toimin vaiston varaisesti, intuitiivisesti, tunteen palolla. Olen ihminen, jolta on palanut pinna.

En toisaalta kohtele muita lapsiani sen eriarvoisemmin. Pinna palaa heidänkin kanssaan tasaisin väliajoin. Kimpaannun koska väsymys, nälkä, kiire, sotku, välinpitämättömyys, tylsyys, arki, juhla, you name it. Toivon, että lapseni oppivat elämästä sen, ettei kukaan ole täydellinen, ei edes äiti. 

Olen lapsilleni ensisijaisesti äiti. En kasvattaja, terapeutti tai ohjaaja. Äitiydessä olen mukana 100 prosenttisesti, kaikilla mausteilla. Tässä ja nyt.

Ugh. olen puhunut.