Olin heinäkuun lopussa viikon verran Oslossa. Osallistuimme mieheni kanssa Oslo SusCon tapahtumaan, minä kolmatta ja mieheni viidettä kertaa.
Oslo Suscon on tapahtuma, jonne kerääntyy ihmisiä ympäri maailmaa roikottamaan toisiaan ja oppimaan lisää siitä, miten roikottaminen tehdään turvallisesti. Suspension, niin kuin englanninkielinen termi kuuluu, tarkoittaa sitä, että ihminen lävistetään koukuilla yhdestä tai useammasta kohtaa ja hän nousee ilmaan näiden koukkujen varassa. Tapahtuman luonne on asiaan perehtymättömille erikoinen, joten jos olet herkkä, etkä koe tarvetta avartaa maailman kuvaasi tähän suuntaan, suosittelen, ettet jatka lukemista tämän pidemmälle.
Melko varmasti monelle herää kysymys siitä, miksi joku tekee tälläistä. Siihen on vaikea yksiselitteisesti vastata, mutta monelle kysymys on itsensä ylittämisestä. Suspension on oman mielensä voittamista. On mahdotonta puhua kenenkään muun puolesta, joten kerron tässä omasta kokemuksestani.
Ensimmäisen kerran törmäsin roikkumiseen Sideshow näytöksessä Helsingissä. Lavalle nousi oopperalaulaja, joka roikkui selässä olevissa koukuissa laulaen. Näky oli mieleenpainuva. Mutta reaktioni oli samankaltainen kuin monella, joka asiaan ensimmäisen kerran törmää. Sairasta! Eikö se satu älyttömästi? Miten iho kestää? Kuka tekee tuollaista?
Ajan kuluessa olen saanut vastauksen useimpiin kysymyksiin. Oikein tehtynä iho kestää. Kipu on suhteellista ja se riippuu paljon sekä henkilöstä joka roikkuu, että paikasta josta roikkuu. Kuka tekee tuollaista on kysymys johon on vaikeampi vastata. Mikä yhdistää ihmisiä, jotka lähtevät kokeilemaan roikkumista? Luulen, että monet etsivät heille sopivaa tapaa ylittää itsensä. Roikkumisessa kiehtoo myös siihen liittyvä alakulttuurimaisuus ja yhteisöllisyys.
Roikkuessa on luettava ihmisiin, joiden kanssa tekee yhteistyötä. Vaikka roikkuja itse on tilanteessa monesti täysin muiden armoilla, on hän kuitenkin aina se, joka sanelee tilanteen kulun. Kaikki tapahtuu roikkujan ehdoilla. Roikkumisessa ei ole kyse ulkoisesta kilvoittelusta tai vertailusta. On muille aivan saman tekevää kuinka nopeasti roikkuja pääsee ylös, tai kuinka kauan hän ilmassa on. Tärkeintä on voittaa itsensä.
Roikkumisen juuret ovat ikiaikaisissa rituaaleissa. Joillekkin roikkuminen on edelleen rituaalinomainen, hengellinen kokemus, toisille se on tie itsensä hyväksymiseen ja joillekkin vain hauskaa extreme urheilua. Syyt roikkua ja kokemukset siitä ovat aina yksilöllisiä.
Mietin pitkään leimaako roikkuminen ihmiset pervoiksi sekopäiksi, mutta yksi osallistuja kertoi mainion vertauksen maratoonarista joka juostessaan kakkaa kädelleen, jonka jälkeen ei tämäkään tunnu enää niin oudolta.
Turvallisuus on tämän tyyppisessä toiminnassa aina pääasiassa. Aseptisen työskentelyn merkitystä ei voi kyllin korostaa silloin kun ollaan tekemisissä lävistysten kanssa. Tapahtumassa on todella tarkka protokolla, jota sekä järjestäjät, että osallistujat sitoutuvat noudattamaan. Tapahtuma on päihteetön. Osa tapahtuman luonnetta on koulutus.
Suomessa roikkumista voi harrastaa Supersankari Suspension teamin kanssa. Lue lisää Facebookista. Suspension.org sivustolla on myös kattava tietopaketti aiheesta.
Että tälläistä tällä kertaa!
Terkuin, Minna
olipas erikoinen postaus tällee tavallisen tallaajan näkökulmasta joka ei harrasta mitn noin "pelottavan näköstä" 😀 mut sillee kiva postaus etten oo ikinä tollaseen törmänny kuvineen päivineen.. luen siis tätä sun blogia aika usein ja oon tilannu ilmotukset sähkikseen 😀 on aika hullun näköstä hommaa, ihte en tollaseen pystyis 😀
Heippa, mietinkin pitkään julkaisenko aiheesta täällä blogissa, mutta ajattelin, että aihe voi olla mielenkiintoinen vaikka se ei omaa elämää koskettaisikaan. Eikös kaikki outo aina vähän kiinnosta? 🙂
Ajatuksena puistattaa, mutta voi pahus miten hienoja kuvia ja ihanan näköisiä ihmisiä!
Tää onkin sellainen aihe, joka ensimmäisellä kerralla voi vaikuttaa liian oudolta ja vaatia hieman sulattelua. Kiitos kivoista sanoistasi!